Suomalainen, venäläinen ja somalialainen työnhaussa

Työ- ja elinkeinoministeriö julkaisi äskettäin kokoelman maahanmuuttajien kotoutumista käsitteleviä artikkeleita. Kokoelmaan sisältyy myös jo aiemmin julkisuudessa ollut Akhlaq Ahmadin kokeellinen tutkimus etnisestä syrjinnästä työmarkkinoilla. Kyseinen tutkimus on varsin mielenkiintoinen, sillä sen asetelma on varsin selkeä ja muuttujat hyvin hallittuja. Se myös poikkeaa kokeellisuudessaan valitettavan tyypillisistä käsitteisiin ja abstrakteihin rakenteisiin keskittyvistä yhteiskuntatieteellisistä tutkimuksista, joiden lopputulos on arvattavissa jo kysymyksenasettelusta.

Tutkimuksessa siis lähetettiin viiden eri hakijan tekaistuja hakemuksia avoimiin työpaikkoihin. Näiden hakemusten ainoaksi merkitseväksi eroksi kerrotaan hakijan etniseen alkuperään liittyvät tiedot, eli kokemus ja koulutus olivat täysin identtiset, mutta yksi hakija oli tunnistettavissa nimensä ja äidinkielensä perusteella suomalaiseksi, yksi englantilaiseksi, yksi venäläiseksi, yksi irakilaiseksi ja yksi somalialaiseksi. Vastaansanomaton tulos oli, että siinä missä suomalainen hakija kutsuttiin haastatteluun 39 prosentin todennäköisyydellä, irakilaisen todennäköisyys saada kutsu oli 13,4 ja somalialaisen vain 9,9. Englantilainen ja venäläinen hakija sijoittuivat tässä suomalaisen ja irakilaisen väliin. Ahmad toteaakin, että ”suomalaisilla työmarkkinoilla on vahva etninen hierarkia”, sillä edes siinä tapauksessa, että ulkomaalaisella nimellä töitä hakenut oli kokeneempi kuin suomalaisella nimellä hakenut ei haastattelukutsuja ulkomaalaisnimisille herunut. Mahdollisuuksien tasa-arvo ei siis tässä asiassa toteutunut.

Tutkimuksen toinen havainto oli, että naiset saavat enemmän kutsuja työhaastatteluihin kuin miehet kaikissa ryhmissä. Siis sen lisäksi, että Suomen työmarkkinoilla on vahva etninen hierarkia, siellä vaikuttaisi olevan myös jonkinlainen sukupuolihierarkia: naisten mahdollisuudet päästä työhaastatteluun olivat noin 5-10 prosenttiyksikköä paremmat kuin miesten. Näin ollen tutkimus falsifioi omalta osaltaan sen intersektionaalisen teoreettisen premissin, jonka mukaan naiseus olisi maahanmuuttajuuteen yhdistettynä kaksinkertainen haitta työmarkkinoilla.

Artikkelissa ei pyritä selittämään sitä, miksi naiset pärjäävät paremmin työmarkkinoilla kuin miehet; siinä missä etnistä hierarkiaa voidaan selittää ennakkoluuloilla tai sisäryhmäpreferenssillä varsin hyvin, ottaen huomioon tutkimuksen kontrolloidut muuttujat, jää sukupuolikysymys vähemmälle huomiolle. Ahmad on kuitenkin Yle:n haastattelussa spekuloinut, että ehkä naisia pidetään Suomessa enemmän sääntöjä noudattavina, tai ehkä maahanmuuttajanaisia pidetään vähemmän uhkaavina kuin maahanmuuttajamiehiä. Epäselväksi jää minkälaisesta uhasta tässä on kyse, mutta näkökulma on mielenkiintoinen ja tarkastelun arvoinen.

Nykyäänhän eletään jo tasa-arvoideologian kannalta mielenkiintoisessa tilanteessa, jossa naiset valmistuvat korkeakouluista miehiä useammin, ja jossa naiset myös saavat todennäköisemmin sekä haastattelukutsuja että töitä haastattelussa käytyään. Vaikka tasa-arvonarratiiviin kuuluu aina muistuttaa, että miehet tienaavat silti enemmän ja ovat yliedustettuina huipulla, on tilanne naisten kannalta ilmeisen edullinen. Miksi? Mikä tekee naisesta, ja ennen kaikkea suomalaisesta naisesta, niin halutun työntekijän?

Mitään yhtä vastausta tähänkään kysymykseen tuskin voidaan antaa, sillä kyseessä voidaan olettaa olevan monimutkainen ilmiö, jossa vaikuttavat monet tekijät. Ahmadin spekulaatiota noudattaen voidaan kuitenkin esittää, että naisten tunnollisuus teini-iässä ja varhaisessa aikuisuudessa sekä heidän pienempi halukkuutensa kilpailuun ja suurempi halukkuutensa tyytyä pienempään palkkaan ja vähäisempään asemaan ovat tässä merkittäviä. Kun suomalainen nainen siis hakee töitä suomalaisesta firmasta, voi rekrytoija luottaa siihen, että hakija on todennäköisesti tunnollinen työntekijä, joka pyrkii mieluummin sopeutumaan kuin ajamaan omaa etuaan. Nainen on siis miestä parempi valinta, sillä tämä on kognitiivisilta kyvyiltään yhtäläinen, mutta muilta ominaisuuksiltaan vähemmän vaativa.

Tässä onkin feministeille purtavaa: miten huolehditaan siitä, että naisilla on yhtäläiset mahdollisuudet pärjätä työelämässä ilman, että alistutaan miesjohtajien sanelemiin ehtoihin vailla kykyä pitää puolensa palkkauksen ja aseman suhteen? Samoin miesasiamiehillä on nyt mietittävää siinä, miten ehkäistään miesten ajautuminen instituutioiden ja tilastojen ääripäihin: kun naiset nyt tuntuvat syrjäyttävän miehiä pyramidin keskivaiheilla, mitä pitäisi tehdä sille miesten enemmistölle, joka väistämättä ajautuu pinkan pohjimmaiseksi? Tasa-arvon utopiaprojekti on ajautunut tilanteeseen, jossa joudutaan vastaamaan seuraavanlaiseen kysymykseen: miten naisten tunnollisuus ja miesten kilpailuvietti saadaan käyttöön tavalla, joka tuottaa suurinta yhteistä etua? Tai vaihtoehtoisesti: miten näistä sukupuolten ominaisuuksista päästään eroon?

Tällaisiin kysymyksiin ei tutkimuksessa vastata, mutta eräitä johtopäätöksiä silti tehdään: ensinnäkin maahanmuuttajien integraation parantuminen vaatii työnantajilta asennemuutosta, ja toisekseen syrjinnän vastainen lainsäädäntö ei ilmeisesti estä työnantajia syrjimästä yhtä lailla päteviä hakijoita. Kolmanneksi todetaan, että syrjinnän kitkeminen on tärkeää, sillä muuten maahanmuuttajat saattavat jättäytyä kokonaan pois töistä tai päätyä matalan statuksen töihin, joka ehkäisee heidän mahdollisuuksiaan edetä. Seuraavassa muutama ajatus tutkimusta ja sen johtopäätöksiä koskien.

Ensinnäkin on hieman erikoista ajatella, että matalan statuksen töiden tekeminen olisi este etenemiselle. Eikö pikemminkin ole niin, että mitä alempaa ihminen aloittaa, sitä enemmän mahdollisuuksia hänellä on edetä? Nykyään tuntuu olevan vallalla erikoinen tapa ajatella, jonka mukaan ihmiset (ihan etnisyydestä riippumatta) hyväksyvät ensimmäiseksi työpaikakseen joko ns. ”hyvän työn”, tai sitten he eivät suostu menemään töihin ollenkaan. Vanha viisaus siitä, miten tyvestä puuhun noustaan, tuntuu unohtuneen. On tietysti niinkin, että jos kutsuja työhaastatteluihin ei yksinkertaisesti tule, on turha valittaa työhaluttomuudesta, mutta työllisyyden ja oman aseman parantamiseksi olisi ehkä syytä tsiigailla sitä kuuluisaa tylsempääkin työtä. Toisaalta jos paskatyön palkalla ei Helsingissä elä, ja muualla maassa ei voi elää muuten vain, lienee koko kysymyksenasettelu puhtaasti teoreettinen.

Toiseksi syrjinnän eli diskriminaation käsitteen käyttö vaatii huomiota. Aivan kuin tässäkin tutkimuksessa, usein ajatellaan, että diskriminaatio on automaattisesti negatiivinen asia, jota tulee välttää viimeiseen saakka. Kyseessä on kuitenkin käytännössä niinkin arkinen asia kuin eron tekeminen asioiden välille, tässä tapauksessa siis työnhakijoiden välille, jotta voitaisiin löytää toivottavasti pätevin tai vähintäänkin sopivin ihminen avointa työpaikkaa täyttämään. Diskriminaation tarkoitus tässä siis ei ole syrjiä neljää ihmistä yhden kustannuksella, vaan yksinkertaisesti löytää työlle tekijä. Tutkimuksessa tietysti keskitytään mahdollisuuksien tasa-arvoon, jossa työnantajilla saattaa hyvinkin olla parannettavaa esimerkiksi hakijoiden etnisyyteen kohdistuvien ennakkoluulojen suhteen.

Mutta vaikka mahdollisuus annettaisiin, sen lopputulema lienee aina sama: yksi hakija saa työpaikan ja loput eivät. Kyseessä on siis puhdas nollasummapeli. Tämän yhden ihmisen työllistyminen voi tietysti johtaa talouden piristymiseen ja uusien työpaikkojen syntyyn, mutta rajatummassa aikaikkunassa ja hakijoiden itsensä kannalta lopputulos on selkeä ykkönen tai nolla. Ahmadin tutkimuksessa ja etnisyyttä sekä syrjintää korostavissa näkökulmissa yleensäkin otetaan sellainen lähtökohta, josta käsin katsottuna suomalaisen suosiminen Suomen työmarkkinoilla on syrjintää. Miksi näin on jää usein selittämättä, mutta se herättää kyllä kysymyksen siitä, miten työnantaja voisi välttyä syrjinnältä, jos viidestä hakijasta neljä jää joka tapauksessa ilman työpaikkaa? Ja jos suomalaista ei saa palkata, tulisiko palkata ennemmin irakilainen vai somali? Vai kenties venäläinen? Tulisiko ”etninen hierarkia” kääntää päälaelleen, jotta syrjintä lakkaisi?

Tällaisiin kysymyksiin Ahmad ei anna vastausta, mutta ehkä idea on se, että neljä ilman paikkaa jäänyttä hakijaa lähtevät vuorostaan Suomesta jonnekin muualle, missä he kaikki saavat lopulta työpaikan sillä verukkeella, että he ovat muualta tulleet eikä heitä vastaan saa siksi syrjiä. Jos globaalissa maailmassa etnisyys ja eksotiikka muodostuvat ainoiksi ihmisiä erottaviksi tekijöiksi, tällöin nimen perusteella omankielisten palkkaaminen katsotaan syrjinnäksi ja erikielisen palkkaaminen poliittisten instituutioiden tukemaksi edistykselliseksi integraatiotyöksi. Kyse on siis siitä, suositaanko kotimaista vai ulkomaista, mikä asettelu tuskin tulee nykypolitiikkaa seuraaville yllätyksenä.

Linkkejä

http://julkaisut.valtioneuvosto.fi/bitstream/handle/10024/162005/TEM_oppaat_10_2019_Tutkimusartikkeleita_kotoutumisesta_20012020.pdf

https://yle.fi/uutiset/3-11023468

https://www.iltalehti.fi/kotimaa/a/201808292201157274

JaakkoNaski

Filosofian maisteri & vapaa kääntäjä. Yritän ymmärtää asioita.

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu