’HUOLITARKASTELUJA’

Herkkä korva kuulee ja näkee

Olen tässä jo jonkin aikaa kuunnellut herkällä korvalla omien läheisteni ja sukulaisteni tuntemuksia pandemia-ajan vaikutuksista heidän omaan arkeensa.

Jotkut meistä ja sukulaisistani eivät edes ’muista’, vaikka muistelevat sitä, aikaa ennen pandemiaa, sillä se on ottanut yliotteen kaikesta tekemisestämme, koko elämästämme.

Olen valinnut tähän lyhyeen kirjoitukseeni tarkastelun kohteeksi kolme sukupolvea elinkaaren mukaisesti (nuoruus, työikä, vanhuus), jotka elävät tässä hetkessä. En sukella syvyyksiin, sillä en ole ihan varma pääsisinkö sieltä ylös omin avuin, eikä minulla ole aikaakaan kaiken läpikäymiseen tarkasti, saatikka, että menisin terveysvaikutuksiin, jotka ovat ilmeisiä vallitsevasta maailman tilanteesta johtuen. Haluan tällä pienellä pohdinnallani herättää itseäni ja meitä kaikkia elämästä itsessämme ja ympärillämme.

Otan nuoruuden ensimmäisenä ’huolitarkasteluun’ ja teen sen hyvin lyhyesti sekä subjektiivisesti kuten muutkin havainnot, joita nostan esiin tässä kirjoituksessani.

Nuoremman polven menetys

Olen huolissani siitä, että nuorempi polvi menettää luontaisen ja asiaan kuuluvan läheisyyden oman sukunsa tukipilareihin, koska yhdessä oleminen on ollut olematonta jo kauan. Pari vuotta on pitkä aika nuoren elämässä ja etenkin silloin jos muutos normiin on merkittävä. Nuorten yksinäisyys ja tunne siitä ei liity vain ikätoverien seuran/yhdessä tekemisen kaipaamiseen, vaan laajemmin myös kaipuuseen oman yhteisön yhtenäisyydestä.

Vanhusväestön puristus

Seuraavaksi ’huolitarkastelussani’ on vanhuus/ikäihmisten elämä pandemian puristuksessa omassa yhteisössäni. Pandemia on kestänyt niin kauan, että vierailujen puuttuminen on jo uusi normi. Ei vierailla, eikä järjestetä yhteisiä tapahtumia perheen sisällä. Joulukin vietettiin erillään jo toistamiseen. Paljon puhuttu hyvien kulttuuristen tapojen väistyminen yhteiskunnan muutoksen/murrosten myötä on saanut lisävauhtia, valitettavasti, pandemian seurauksena. Puhelin/videopuhelut eivät korvaa elävää vuorovaikutteista kohtaamista, kenellekkään, ne ovat ensiapua.

Paukut eivät vaan riitä

Ja sitten vielä viimeiseksi pikainen ’huolitarkastelu’ työikäisten kohdalla. Itsensä työkykyisenä ja arjenpyörittäjänä pitäminen vaatii kaiken huomion ja voimavarat romaniperheessä(kin), jolloin kaikki muu, kuten sosiaaliset kontaktit ja elämä on muutenkin hyvin vähäistä saatikka nyt, kun pandemian seurauksena näitä ’oman jaksamisen apuja’ ei käytännössä ole ollenkaan.

Ajan myötä tätä uupumusta elämään, arkeen, joudutaan korjaamaan kaikilla ikäryhmillä vielä pitkään pandemiasta selviytymisen jälkeen.

Yksin eläjiin liittyen, huolet, ovat kaikkien edellä kerrottujen summa.

Yksinäisyys ei näy, se tuntuu.
Yhteisöllisyys näkyy, tuntuu ja kantaa.

+4
janettegronfors

Ihmisiä, asioita, ilmiöitä ja yhteiskuntaa tutkaileva suomalainen omin ajatuksin ja mielipitein.
Maailmankuvani on monen värinen ja monisyinen.

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu