NATO-jäsenyyden viheliäinen vaikeus

[Edit 16.5.]

Venäjän hyökkäys Ukrainaan on aiheuttanut Suomen NATO-jäsenyyden hakemisen. Suomen NATO-jäsenyys on merkittävä asia, johon jokaisen kansalaisen olisi hyvä muodostaa kanta. Se on yksi maamme historian tärkeimpiä päätöksiä.

Itsekin olen kansalaisena asiaa intensiivisesti pohtinut lähes kolme kuukautta. Olen pitänyt Suomen pitkäaikaista ulko- ja turvallisuuspoliittista linjaa oikeana, koska rauha on vallinnut 77 vuotta ja Suomi on noussut rikkaaksi hyvinvointivaltioksi. Venäjän hyökkäyksen vuoksi valtiojohto haluaa nyt linjan mukaisen NATO-option käyttää.

Asia ei ole kuitenkaan yksinkertainen eikä varsinkaan mustavalkoinen ”joko NATO (USA) tai Venäjä”. Itse asiassa se on viheliäisen vaikea, kun tulevaisuuteen ei kukaan näe. Joudumme väistämättä spekuloimaan ja miettimään erilaisia mahdollisuuksia, oltiin asioista mitä mieltä tahansa.

Asiaa pitääkin punnita hyvin tarkoin ja harkiten eikä Venäjän hyökkäyksen aiheuttaman ymmärrettävän järkytyksen ja pelon vallassa. Asiaa on syytä katsoa laajemmin kuin Suomen kapeasta kurkistusaukosta, jota määrittää vahvasti kollektiivisesti ylläpidetty muisto talvisodasta ja myytti jatkosodasta erillissotana Saksan totaalisen brutaalista hyökkäyksestä Neuvostoliittoon. Globalisaation maailmassa näkökulmaa on syytä laajentaa myös Euroopan ulkopuolelle, jossa suurin osa ihmisistä asuu. ”NATO-impivaaralaisuutta” on hyvä välttää. Pandemia ja siirtolaiskysymys osoittavat, että Suomikin on mitä suurimmassa määrin globaalien vaikutusten alainen.

Näin maallikonkin näkökulmasta on Suomen NATO-jäsenyyttä puoltavia ja vastustavia seikkoja. Tarkastelen niitä seuraavaksi.

Puoltavia seikkoja valtioneuvoston tuore Ajankohtaisselonteko turvallisuusympäristön muutoksesta nostaa esiin ennen kaikkea seuraavasti:

  1. ”Suomen ja Ruotsin Nato-jäsenyyden myötä kynnys sotilaalliseen voimankäyttöön Itämeren alueella nousisi, mikä lisäisi alueen vakautta pidemmällä tähtäimellä.”
  2. ”Suomelle mahdollisen Nato-jäsenyyden merkittävin vaikutus olisi se, että Suomi olisi osa Naton yhteistä puolustusta ja viidennen artiklan mukaisten turvatakuiden piirissä. Suomen puolustuksen ennaltaehkäisevä vaikutus olisi nykyistä huomattavasti suurempi, sillä sen takana olisivat koko liittokunnan suorituskyvyt.”
  3. ”Jos Naton jäsenenä Suomea vastaan kuitenkin kohdistettaisiin sotilaallista voimaa, Suomi puolustautuisi liittokunnan tuella ennakkoon valmisteltujen ja harjoiteltujen yhteisen puolustuksen järjestelyjen mukaisesti.”
  4. ”Mahdollinen jäsenyys parantaisi Suomen sotilaallista huolto­varmuutta ja koko yhteiskunnan kriisivalmiutta.”

Nämä ovat kiistatta painavia perusteita jäsenyyden puolesta. Itse lisäisin niihin NATOn ydinsateenvarjon alle pääsemisen. Ydinaseiden käytöstä on alettu huolestuttavasti puhua julkisesti ja jopa aggressiivisesti Venäjän johdon taholta, mikä peräänkuuluttaa ydinsateenvarjon alle pääsemistä kauhun tasapainon vuoksi, vaikka pelätä niitä puheita ei pidä.

Vastapainona näen seuraavat tekijät. Selostan niitä laajemmin kuin puoltavia seikkoja, koska nähdäkseni julkinen keskustelu on keskittynyt puoltaviin tekijöihin aivan liian kapeasti. Julkista keskustelua on hallinnut suoranainen NATO-huuma.

Julkisten tietojen mukaan Suomeen ei kohdistu nyt eikä lähiaikoina sotilaallista uhkaa maavoimilla. Maahyökkäys ei tule tyhjästä vaan se vaatii joukkojen keskitystä. Tällä hetkellä Venäjän joukot on keskitetty lähes täysin Ukrainaan. Keskittäminen vain lisääntyy, kun sota ei ole edennyt suunnitelmallisesti.

Ainakaan julkisesti ei ole riittävästi analysoitu Ukrainan sodan luonnetta. Mistä siinä on kysymys? Mitkä ovat sen seuraukset Suomen suhteen? Nähdäkseni Ukrainan sodassa on kyse Neuvostoliiton hajoamissodasta ja Putinin hallinnon huuhaa-käsityksestä Ukrainasta suorastaan metafyysisenä osana Venäjää. Sikäli kyse on myös Ukrainan vapaussodasta Venäjästä. Tästä ei voida päätellä, että Venäjällä olisi haluja hyökätä myös Suomeen. Suomella Ukrainalla ei ole tältä osin oikeastaan muuta yhteyttä kuin Venäjän rajanaapurius. Mutta ei pelkkä naapurius sentään ole riittävä syy hyökkäykseen edes Putinille.

On valitettavasti edelleen mahdollista, että pitkittyessään Ukrainan sota eskaloituu ainakin jossain määrin itäisessä Keski-Euroopassa tai Baltiassa nimenomaan NATOn ja Venäjän väliseksi, vaikka molemmat osapuolet selvästi sitä haluavat välttää. Parhaillaan ne kuitenkin käyvät sijaissotaa Ukrainassa. Jos eskalaatio tapahtuisi, kun olemme NATOn jäsen, tulisi Suomi siihen vedetyksi mukaan viidennen artiklan vuoksi. Naton perustamissopimuksen viides artikla määrittää jäsenvaltioiden velvoitteen puolustaa muita jäsenvaltioita parhaaksi katsomillaan keinoilla (ei siis välttämättä sotilaallisilla edes Suomen tapauksessa).

Huomionarvoista on myös, että NATOssa sotilaallisesti suurena jäsenenä on Turkki, jonka presidentti on äärioikeistolainen Recep Tayyip Erdoğan. Kun Suomi on NATOn jäsen, olemme sotilasliitossa äärioikeistolaisen Erdoganin Turkin kanssa. Olemme juridisesti sitoutuneet puolustamaan Turkkia, mahdollisesti jopa aseellisesti.

Tämä on ihmisoikeuksien näkökulmasta selvästi vakavampi asia kuin tehdä EU:ssa yhteistyössä Turkin kanssa saati olla Euroopan Unionissa Unkarin ja Puolan kanssa. EU ei ole sotilasliitto eivätkä EU-Unkari ja EU-Puola ole moukaroineet vuosikymmeniä etnistä vähemmistöään kuten Turkki kurdeja, saati hyökänneet naapuriensa kimppuun toisin kuin Turkki (ks. alla).

Turkin suhde Venäjään on monimutkainen, mikä kyseenalaistaa maan luotettavuutta Suomen näkökulmasta. Merkkejä epäluotettavuudesta on jo ilmassa, kun Turkki on nostanut kurdikysymyksen osaksi Ruotsin ja Suomen NATO-hakemuksia.

NATO-jäsenyys voikin sotkea Suomen Turkin lähialueiden epävakaaseen tilanteeseen. Sitoudumme juridisesti puolustamaan Turkkia ainakin jollakin tavalla mahdollisessa sen sodassa NATOn niin päättäessä yksimielisesti. Vuonna 2012 Turkki harkitsi NATOn viidennen artiklan käyttöönottamisen nostamista esiin Syyriaa vastaan. Turkki on viidesti aktivoinut neljännen artiklan sotilaallisesta konsultaatiosta NATOn historiassa. Turkki on lähihistoriassaan hyökännyt naapureidensa kimppuun: Kyproksen, Irakin ja Syyrian (sisällissodassa).

Monet asiantuntijat ovat jo pitkään arvioineet, että pidemmällä aikavälillä USA ja Kiina tulevat luultavasti ottamaan mittaa toisistaan ainoina supervaltoina myös sotilaallisesti. Todennäköisesti se tapahtuisi Tyynellämerellä kaukana Suomesta.

NATOn viidennen artiklan vuoksi Suomella olisi vaara tulla vedetyksi mukaan USAn ja Kiinan sotilaalliseen yhteenottoon, josta Suomi NATOn ulkopuolella voisi aivan hyvin välttyä. Viides artikla sitouttaa kaikki NATO-maat juridisesti puolustamaan hyökkäyksen kohteeksi joutunutta jäsentä Euroopassa tai Pohjois-Amerikassa. USAn perinteisen linjan mukaan tämä koskee sen kaikkia muita osavaltioita paitsi Hawaijia, siis ymmärtääkseni myös osavaltioita Tyynenmeren rannikolla.

Suomessa tuntuu nyt olevan varsin laaja yksimielisyys, että Joe Biden on hyvä USAn presidentti ja että maa on taas kohtuullisen vakaalla pohjalla Trumpin aiheuttaman epävakauden jälkeen. Vakaus ei pidä paikkaansa. USAn asukkaille sisäpolitiikka on tärkein asia ja sota kaukaisessa Ukrainassa (tai Suomessa) on vähemmän tärkeää, kun asioita mitataan sotilaallisella sekaantumisella. Sisäpoliittisesti USA on edelleen aivan yhtä pahasti jakaantunut kuin Trumpin aikana. Parhaillaan käydään ankaraa kamppailua aborttioikeudesta, jota Suomi on ajanut ulkopolitiikassaan pitkään. Muistetaan, että kongressin valtauksesta on vain reilu vuosi. Biden jakaa kansaa vahvasti eikä ole onnistunut kovin hyvin vaikeassa tehtävässään. USA ei siis ole enää lainkaan niin vakaa liberaali demokratia kuin esimerkiksi 90-luvulla.

USAn suhteellinen epävakaus luo kysymysmerkkejä myös NATOn tulevaisuuden ylle. On täysin mahdollista, että Trump tai ainakin trumpilainen palaa presidentiksi alkuvuodesta 2025 ja sitoutuminen muiden NATO-jäsenien puolustamiseen heikkenee. Trumpilaisuudessa suhtaudutaan hyvin kriittisesti NATOon Amerikka ensin -ajattelun vuoksi. Tämä on realistinen riski NATOn vakaudelle ja toimintakyvylle lähivuosina.

Toisaalta mahdollista tulevaisuudessa on myös presidentti ja hänen hallintonsa, jotka ovat sotaintoisia kuten George W. Bushin hallinto WTC-iskujen jälkeen. Heidän sotaintonsa johti toiseen Irakin sotaan ja valtavaan inhimilliseen hätään, vähintään satoihin tuhansiin kuolleisiin. Seuraukset näkyivät Suomessakin vuonna 2015, kun meillekin tuli enemmän pakolaisia Irakista kuin tavanomaisesti. Toinen Irakin sota johti myös vakaviin NATOn sisäisiin ongelmiin, kun USA ajoi vahvasti liittolaisiaan osallistumaan sotaan ja erityisesti Ranska ja Saksa kieltäytyivät. Muistanemme puheet ”uudesta” ja ”vanhasta Euroopasta” sekä siitä, että Ranska ja Saksa eivät halua taistella.

NATO ei ole poliisi, jonka voi soittaa paikalle ja sitten on kahdessa minuutissa turvassa. Jäsenyyshakemuksen jättämisestä hyväksyntään kestää ilmeisesti vähintään kuukausia. Sinä aikana ehtii tapahtua paljonkin. Lyhyellä aikavälillä Suomen jäsenyyshakemus kiistatta lisää jännitettä maamme ympäristössä, joka on nyt ja on pitkään ollut rauhallinen. Tältä osin turvallisuutemme heikkenee. Jäsenyyden hyödyt ovat enemmän pitkän aikavälin asia (joka on tietenkin merkitsevää).

Keskeinen seikka onkin Venäjän reaktio Suomen (ja Ruotsin) jäsenyyshakemukseen. Se on pakko ottaa huomioon, kun arvioidaan Suomen etua. Kyse ei ole siitä, että Suomi ei tekisi NATO-päätöstä itsenäisesti. Kyse on politiikasta ja strategisen ajattelun perusasiasta: mikä on Venäjän vastasiirto Suomen NATO-siirtoon? Asiaa on katsottava myös Kremlin näkökulmasta. Vain naiivi tai ylimielinen ei niin tee.

Ainakin historiaa harrastavalle maallikolle kysymys kytkeytyy tiukasti kahteen kaupunkiin: Murmanskiin ja erityisesti Pietariin. Ne ovat luoteessa Venäjälle tärkeitä satamakaupunkeja myös sotilaallisesti pohjoisen ja Itämeren laivaston satamina.

Suomen NATO-jäsenyys tuo NATOn Venäjän näkökulmasta selvästi lähemmäksi Murmanskia ja liikenneyhteyksiä sinne Pietarin suunnalta. Pietari ja Karjalankannas ovat tällä hetkellä Venäjän ainut suora meriyhteys Itämerelle, kun Kaliningrad ei ole kiinni emämaassa vaan NATO-maiden Liettuan ja Puolan takana. Pietari on Euroopan neljänneksi ja Venäjän toiseksi suurin, historiallisesti keskeinen kaupunki. Se on Putinin ja hänen KGB-lähipiirinsä enemmistön kotikaupunki.

Suomen, Ruotsin tai varsinkin molempien jäsenyydellä NATO pystyisi lopullisesti tarvittaessa sulkemaan Itämeren, jonka kapean Suomenlahden pohjukassa Pietari makaa. Venäjä ei luultavasti pystyisi pelkällä Kaliningradilla estämään sulkua.

Putinin hallinto ei siten tule koskaan hyväksymään Suomen tai Ruotsin, saati molempien liittymistä NATOon. Kysymys siis kuuluu: mitä Venäjä tekee, kun Suomi hakee jäsenyyttä?

Tšetšeniassa, Syyriassa ja Ukrainassa olemme nähneet, että Putin ja hänen lähipiirinsä ovat täysin häikäilemättömiä sotarikollisia, jotka eivät kaihda juuri mitään keinoja. Pahimmista skenaarioista maahyökkäykseen Venäjällä tuskin on lähiaikoina resursseja, koska se sotkenut jalkansa Ukrainan mutaan. Kenraalimajuri evp. Pekka Toveri arvioi viime kuussa A-studiossa, että ilma- tai merihyökkäykseen Venäjällä on resursseja.

EU-jäsenyys kuitenkin luultavasti suojelee Suomea, mitä on vähätelty julkisessa keskustelussa. Venäjällä on varmasti korkea kynnys sotilaallisiin toimenpiteisiin EU:ta vastaan. Asiantuntijat arvioivat, että olemme tältä osin nyt turvassa. Näyttää myös siltä, että Ruotsin ja Suomen hakemukset yllättivät Venäjän housut kintuissa. Kybersotaa ja hybridivaikuttamista koemme jossain määrin takuulla.

NATO ei ole pohjimmiltaan mikään rauhanjärjestö vaan sotilasliitto, jonka jäsenyys on ainakin rauhanihmiselle ja väkivallan periaatteelliselle vastustajalle, minimaaliseen pasifismiin taipuvaiselle antimilitaristille syvällinen periaatteellinen ongelma. Lyhyesti sanottuna pasifisti minimaalisessa mielessä ei tuomitse aseellisen puolustautumisen joissakin puolustussodissa, vaikka onkin sodanvastainen yleisesti (vaikkei maksimaalisesti).

Sotilasliittona NATO on imperialistisen militaristinen supervallan, USAn globaalin vaikutusvallan väline. USAn historia osoittaa kiistatta sen globaalin imperialismin ja militarismin eli valtion vahvan sotilaallisen voiman ylläpitämisen ja käytön valtion etujen edistämiseen. Tästä asiasta kannattaa kysyä mielummin Vietnamista, Etelä-Amerikasta ja Lähi-idästä kuin suomalaisilta. NATO-jäsenyys liittäisi Suomen siis juridisesti USAn globaaleihin intresseihin, jotka eivät kaikissa tapauksissa ole Suomen etujen mukaisia.

Sama koskee entisiä siirtomaavaltoja ja nykyisiä ydinasevaltioita Iso-Britanniaa ja Ranskaa. Iso-Britannia onkin osoittanut erityistä kiinnostusta Ukrainan sotaan ja viime aikoina myös Itämeren alueeseen. Se antoi turvaa Ruotsille ja Suomelle poliittisella julistuksella. Ilmeisesti Iso-Britannia haluaa olla taas vakavasti otettava globaali peluri. Entiset imperiumit eivät helposti pääse karvoistaan.

Suomen NATO-jäsenyys tuokin suurvaltajännitteen maamme ja Venäjän rauhalliselle rajalla tavalla, jota ei ole ennen nähty. Ukrainan sota ei ole yksinään sitä tehnyt, koska EU ei ole valtio, sotilasliitto eikä Suomi suurvalta. Sen sijaan NATO on sotilasliitto, jonka johtava maa on militaristinen supervalta USA. Jatkossa Suomen ja Venäjän raja on NATOn Venäjää vastaan puolustettavan alueen raja.

Tämä jännite on vakava ja huolestuttava seikka, joka johtaa ennemmin tai myöhemmin vakavaan varusteluun myös Venäjän puolelta, mikä ei ole toivottavaa. Varsinaisesta rauhasta ei voida puhua vaan uhkana on jopa kylmä sota itärajallamme. Itse en puhuisi vapautumisesta Venäjästä kuten kansaedustaja Jukka Kopra (kok.). Vähintään jännite on suuri muutos Suomen lähialueen tilanteeseen toisen maailmansodan ja erityisesti kylmän sodan jälkeen. Suomen ja Venäjän rajalla ei ole ollut pitkään aikaan mitään varustelukierrettä. Toki NATO-jäsenyys tuo myös pidäkkeen itärajallemme kuten aluksi toin esille.

Kansanedustaja Anna Kontula (vas.) on terävästi huomioinut NATO-jäsenyyden yhteyden kansainväliseen terrorismin riskiin, josta on paljon puhuttu viimeiset parikymmentä vuotta. Viides artikla onkin aktivoitu ainoastaan terrorihyökkäyksen syyskuun 11. 2001 jälkeen. Monille USAn vastaisille terroristeille NATO näyttäytyy USAn käsikassarana. Onkin syytä huomioida myös mahdollisuus, että Suomi NATOn jäsenenä altistuu enemmän kansainväliselle terrorismille kuin tähän asti, kun emme ole olleet jäseniä.

Kaiken kaikkiaan NATO-jäsenyydestä tulee avoimessa yhteiskunnassa käydä myös kaikki puolet ja riskit rehellisesti huomioivaa keskustelua. Mitään ei pidä hyssytellä eikä varsinkaan vaientaa. Päätös on painava ja vastuu siitä painoarvon mukainen. Kuten Mika Aaltola on moneen otteeseen korostanut: NATOssakaan luvassa ei ole ruusutarhaa.

+2
Jani Hakkarainen
Tampere

FT Jani Hakkarainen on Tampereen yliopiston teoreettisen filosofian dosentti ja yliopistonlehtori.

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu