On sivistymisen aika

Vietämme Suomessa sivistyksen teemavuotta, joksi Opetus- ja kulttuuriministeriö on kuluvan vuoden nimennyt. Sivistys on monien yliopistojemme kuten Tampereen yliopiston eräs arvoista.

Viime lauantaina monet nuoret painoivat valkolakin päähänsä ylioppilaaksi valmistumisen kunniaksi. Gaudeamus igitur kajahti ilmoille. Voisi ajatella, että tuoreet ylioppilaat ovat sivistyneet, kun he ovat oppineet monia asioita ja muiden huomioon ottamista koulutiellään.

Oppi on olennainen osa sivistystä. Toiset huomioon ottava humaani käytös on myös sivistyneen ihmisen merkki. Ylioppilaat ovat varmasti sivistyneet.

Silti nämä ihmisen saavuttamat tilat ja toimintatavat eivät täysin tavoita sivistyksen ydintä siten kuin se muotoiltiin 1700- ja 1800-lukujen taitteen saksalaisessa uushumanistisessa ja varhaisromanttisessa filosofiassa. Välittömänä yhteiskunnallisena kontekstina olivat absoluuttiset monarkiat ja Ranskan vallankumouksen taantuminen terroriin. Erityisesti Wilhelm von Humboldt (1767–1835), Friedrichit Schiller (1759–1805) ja Schlegel (1772–1829) näkivät sivistyksen (saks. Bildung) avoimena prosessina, jonka lopputulos ei ole ennalta tiedossa. Sivistyksessä kurotetaan kohti tuntematonta, jonnekin jossa emme vielä ole. Suomeksi olisikin täsmällisempää puhua ”sivistymisestä”.

Sivistyksen kohdalla tuntematon on täysi ihmisyys. Sivistyminen on siis täyden ihmisyyden tavoittelua, joka on itseisarvoista. Sivistymisessä muokataan ihmistä. Kyse ei ole ihmisen tulosta jumalaksi tai edes enkeliksi vaan inhimillisten kykyjen oikeasta tasapainosta, jossa on yksilöllistä vaihtelua. Yksilötasolla sivistyminen on siis kasvua omien kykyjen harmoniaan. Schiller ja Schlegel korostavatkin itsensä määräämistä ja toteuttamista, joka on riippumattomuutta ja vapautta positiivisessa mielessä.

Tasan 300 vuotta sitten syntyneen Immanuel Kantin (k. 1804) hengessä uushumanistit ja varhaisromantikot ajattelivat, että positiivinen vapaus on moraalin perusta. Eettinen käytös kumpuaa ihmisen omasta sisäistyneestä tahdosta toimia oikein eikä ulkokohtaisesta hyvien tapojen noudattamisesta, saati tunkkaisesta moralismista. Sivistyminen on siten olennaisesti sisäistynyttä eettistä kasvua eikä pelkästään kehittymistä asioiden tietämisessä ja hyvässä käytöksessä. Toisin sanoen kyse on siis kasvamisesta kohti henkisesti täysikäistä ihmistä, jonka luonnetta ei ole ennalta määrätty. Näinä aikoina on vaikea nähdä tärkeämpää kilvoittelua niin uusille ylioppilaille kuin meille kaikille.

 

Kirjoittaja on Tampereen yliopiston filosofian yliopistonlehtori ja konsistorin jäsen.

Jani Hakkarainen
Tampere

FT Jani Hakkarainen on Tampereen yliopiston teoreettisen filosofian dosentti ja yliopistonlehtori.

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu