Pelaajalähtöinen joukkuekeskeisyys

Julkisuudessa suomalaisen joukkueurheiluvalmennuksen kuumin sana on tällä hetkellä pelaajakeskeisyys. Hiljattain esimerkiksi Leijonien, Huuhkajien, Susijengin, lentopallomaajoukkueen ja salibandymiehistön päävalmentajat julistivat median mukaan, että vanha päävalmentajakeskeinen lähestymistapa on historiaa. Siitä ollaan siirtymässä valmennusotteeseen, jossa keskiössä ovat yksittäiset pelaajat. Päävalmentaja ei ole enää herra ja hidalgo, joka käskee ja pelaajat vikisevät. Hän ei kohtele pelaajia enää vain muovailtavana materiaalina tai massana, esineinä, vaan kokonaisvaltaisesti ihmisinä.

Samaa ilosanomaa levitti Urheilusanomien Sotshi-erikoisnumero. Siinä käytiin läpi Leijonien Torinon dominointia kahdeksan vuotta sitten. Silloinkin päävalmentajana oli Erkka Westerlund, joka ainakin sanojensa mukaan on siirtynyt pelaajien fysiikan valmentamisesta pelaajien valmentamiseen ihmisinä.

Mikäli siirtymä pelaajakeskeisyyteen on myös käytäntöä miesten eri maajoukkueissa eikä vain kauniita sanoja, muutos on ilahduttava. Suomalainen joukkuepalloiluvalmentaminen on kehittynyt. Vanhan liiton koirakoulusta on siirretty inhimillisempään tapaan valmentaa. Samalla myös tulokset ovat parantuneet. 80-luvulla Suomi ei esimerkiksi jääkiekossa ja koripallossa paljon juhlinut. Pelaajakeskeisyys on vapauttanut yksilöiden voimavaroja.

Tässä kehityksessä piilee kuitenkin vaaransa. Suomessa on nimittäin esimerkiksi jääkiekossa tapana mennä ääripäästä toiseen. Vastaava vaara piilee siirtymisessä pelaajakeskeisyyteen valmentajakeskeisyydestä. Varsinkin kokemattomat, innokkaat valmentajat saatavat alkaa valmentaa liian yksilökeskeisesti. Tällöin joukkuepallopelin kiistämätön luonne joukkuepelinä saattaa liiaksi unohtua liiaksi.

Olisikin syytä käydä julkista keskustelua tuoreesta valmennusoppaasta, joka on saanut valitettavan vähän huomiota. Opas voisi auttaa kokemattomia valmentajia välttämään sudenkuopat. Siinä annetaan nimittäin tasapainoinen kuva valmentamisen eri ulottuvuuksista: pelaajat, valmentajat, joukkue, seura, läheiset, media jne. Siinä vältetään myös Alpo Suhosen ja Jyri Puhakaisen aikaisempien kirjojen turhan poleeminen ote, joka saa aikaan turhan vastareaktion monissa lukijoissa, mikä estää hyvän sanoman välittymisen.

Kyseessä on Seppo Pulkkisen, Jyri Korsmanin ja Jouko Mustosen Valmentaminen salibandyssä (PS-kustannus 2013). Vaikka tämä opus on kirjoitettu varsinaisesti salibandyvalmentajille, sen ensimmäinen, pitkä luku käsittelee valmentamista joukkuelajeissa. Ensimmäisen luvun taustana on Pulkkisen pitkä valmennus- ja opettajakokemus, tutkimukset valmentamisesta, väitöskirja vuodelta 2011 ja Korsmanin opinnäytteet psykologisesta valmentamisesta. Kirjoittajat ovat onnistuneet kokoamaan hienosti yhteen omat tietonsa ja kokemuksensa joukkueen valmentamisesta unohtamatta muuta tutkimustietoa aiheesta. Kirjan osuus joukkuelajin valmentamisesta on sanalla sanoen ajantasainen. Lähdeluettelo on vaikuttava. Pyörää tekijät eivät yritä keksiä uudelleen, mutta esittävät erinomaisen, nykyaikaisen kokonaisnäkemyksen valmentamisesta joukkuelajeissa.

Pulkkinen, Korsman ja Mustonen lähestyvät valmentamista todellakin kokonaisvaltaisesti. He ottavat huomioon eri pelaajaan, valmentajaan ja joukkueeseen vaikuttavat tekijät aina läheisistä mediaan. Kirjoittajat korostavat kuitenkin, että joukkueurheilussa valmennetaan aina joukkuetta (esim. s. 55, 77 ja 93). Heidän mukaansa keskeistä näissä lajeissa on saada joukkue toimimaan. Kyse ei ole ainoastaan toiminnasta kentällä, joukkuepelistä kaukalossa, vaan myös toimimisesta ryhmänä.

Valmentamisella on siis joukkuelajeissa myös sosiaalinen ulottuvuutensa. Tämä tarkoittaa muiden muassa joukkueen sosiaalisen rakenteen selvittämistä ja sen muuttamista matkan varrella toimivaksi esimerkiksi rooliutumisen avulla (ss. 80-82 ja 110). Joukkueen ryhmädynamiikka täytyy saada toimimaan. Sen vuoksi jokainen joukkueen jäsen on tärkeä (s. 87). Valmentaja ei voi sulkea ketään joukkueessa pois valmentamisensa piiristä.

Ryhmädynamiikan kehittäminen ei onnistu ylhäältä päin käskemällä. Pulkkinen ja kumppanit korostavat siis toistuvasti valmentamisen luonnetta ihmisten välisenä vuorovaikutuksena (esim. s. 26). Heidän valmennusfilosofiansa on ihmislähtöistä alhaalta-ylös-johtamista (s. 51). Valmentajalle todella tärkeää on, millainen ihmiskuva hänellä on (s. 40 ja 50). Millainen olento hän uskoo ihmisen olevan. Se vaikuttaa hänen työskentelyynsä niin pelaajien, muiden valmentajien, seurajohtajien kuten myös kaikkien joukkueen sidosryhmien jäsenien kanssa. Jos valmentaja kohtelee esimerkiksi pelaajia kokonaisvaltaisesti ihmisinä eri ulottuvuuksineen (esim. tahtovana, tuntevana, tietävänä), hänellä on mahdollisuus edesauttaa pelaajan kehittymistä sekä yksilönä että joukkueen jäsenenä. Tällä tavalla pelaajan osaaminen tulee myös joukkueen käyttöön maksimaalisena.

Valmentamisen salibandyssä valmennusfilosofian voikin tiivistää termillä pelaajalähtöinen joukkuekeskeisyys. Se kuvaa paljon paremmin oikeaa joukkuevalmennustapaa kuin muodikas ”pelaajakeskeisyys”.

Pulkkinen, Korsman ja Mustonen eivät ole kuitenkaan naiiveja. Valmentajina ja opettajina he tietävät, että joskus on otettava käyttöön autoritäärisemmät menetelmät (s. 51). Varsinkin peli- ja harjoitustilanteissa asiat tapahtuvat nopeasti ja niihin on myös reagoitava nopeasti. Hyvä valmentaja ei siis ole vain ja ainoastaan mekaaninen alhaalta-ylös-johtaja. Hän osaa tarvittaessa johtaa myös ylhäältä-alas: käskemällä. Hyvä valmentaja osaa sopeutua tilanteeseen. Tämä ajatus ei ole tietenkään Pulkkisen ja kumppaneiden keksimä, mutta se on välttämätön osa korkeatasoista valmennusopasta.

Kirjassa on oivallettu hienosti myös, että urheilussa voittoon ei ole oikotietä. Tie menestyksen kulkeen urheilemisen, tekemisen kautta. Tämä ajatus on pikku hiljaa saanut jalansijaa myös Suomessa. Esimerkiksi Henrik Dettman on puhunut siitä. Pulkkisen, Korsmanin ja Mustosen termi tältä osin on ”tehtäväsuuntautuneisuus”, jonka he erottavat ”kilpailusuuntautuneisuudesta”. Kilpailusuuntautuneisuudessa ensisijainen motivaatio urheilemiseen tulee tuloksesta.Tehtäväsuuntautuneisuudessa näin ei ole. Pääasiallinen motivaatio on itse urheileminen ja kehittyminen urheilijana ja joukkueena. Tulos on ainoastaan seuraus urheilemisesta ja siinä kehittymisestä. (s. 117)

Tehtäväsuuntautuneisuuden ehdoton etu kilpailusuuntautumiseen verrattuna on jopa kovassa huippu-urheilussa kestävyys. Jos ensisijainen motivaatio johtuu itse urheilemisesta, yksittäiset huonot tulokset eivät romahduta motivaatiota, millä voisi olla esimerkiksi joukkueen ryhmädynamiikan kannalta huonoja seurauksia. Motivaatio urheilemiseen säilyy, vaikka välillä tulee takkiin. Silloin myös enemmin tai myöhemmin tulee todennäköisesti jokin palkintokin tuloksen muodossa. Tehtäväsuuntautuneessa urheilemisessa ja valmentamisessa voittamista edesautetaan eikä yritetä voittaa väkisin.

Valmentaminen salibandyssä olisi vielä parempi kirja, jos siinä olisi käytetty todellisia esimerkkejä. Nyt puhuttelevat tarinat loistavat turhaan poissaolollaan. Tekstin pohja tutkimuksessa näkyy hieman liikaa. Liikutaan varsin yleisellä tasolla. Tämä ei tietenkään tarkoita, että sisältö ei olisi kunnossa. Sisältöä olisi vain voinut kommunikoida lukijalla vielä paremmin kuin nyt esimerkkien avulla. Varsinkin kun Pulkkiselta tarinoita varmasti löytyisi. Onhan hän pitkäaikainen naisten lentopallo- ja salibandymaajoukkueiden päävalmentaja.

Kenties toisessa, korjatussa laitoksessa saammekin lukea meheviä tarinoita Jyväskylän Happeen tästä kaudesta. Pulkkinen ja Korsmanhan luotsasivat Happeen Salibandyliigan finaaleihin. Välierissä joukkue pudotti varsinaisen pommin lähettämällä ennakkosuosikki SSV:n pronssiotteluun voitoin 1-3.