Tappara – osa minua

Julkaistu alunperin 28.4.2016, päivitetty 29.4.2022

Hämmentävää. Tapparan voittama jääkiekon miesten 18. Suomen mestaruus tuntuu tajuttoman hyvältä. Se vain tuntuu niin hyvältä.

Niin ei pitäisi olla. Minähän olen korkeasti koulutettu akateeminen filosofi, sikäli korkeakulttuurin edustaja. Jääkiekko jos mikä urheilulajeista on karkeaa kansankulttuuria, ”havumetsien laji”, jonka ei pitäisi minua liikuttaa. Mistä tässä oikein on kysymys?

Tämä on tarina siitä, kuinka jääkiekko on Tampereella ja Suomessa ilmiönä ja asiana paljon muuta kuin vain peliä kaukalossa.

Palataan ajassa 35 vuotta taaksepäin, aikaan jolloin Suomi oli vielä enemmän kestävyysjuoksu- ja hiihtomaa kuin jääkiekkokulttuuri. Tapparan kannustamiseni alkoi niinä aikoina, joskus aivan 80-luvun alussa. Ensimmäinen, hämärä muistikuvani kannattamisesta on vuoden 1981 finaalisarjasta, jonka Tappara hävisi Kärpille 2-3, vaikka voitti kolmannen ottelun 13-2. Olin silloin viisivuotias ja kuuntelin otteluita isoisäni ja mummoni vanhasta putkiradiosta.

Tampereella kysymys kuului ainakin vielä silloin aina: kumpi se on, Ilves vai Tappara? Luulen, että Tapparan valinta johtui lähisukulaisista, ei niinkään menestyksestä. Äitini, enoni ja läheiset serkkuni olivat Tapparan kannattajia. Lähiyhteisössä sydän sykki kirveelle kissaeläimen sijasta.

Minusta tuli Tapparan kannattaja. Identifioiduin eli samastuin seuraan, sen kirvesrintaiseen edustusjoukkueeseen ja sen kannattajien yhteisöön, vaikka en koskaan pelannut Tapparassa – kuten en jääkiekkoa missään joukkueessa (”höntsyä” kyllä). Samaistuminen tuli rakentamaan kokemustani identiteetistäni eli sitä, millaiseksi koen itseni.

Tämä identiteetin kokemus ei ole muuttunut. Koen edelleen 46-vuotiaana samaistumani Tapparaan. Ei se tietenkään koko kokemustani identiteetistäni tyhjennä. Se on vain osa sitä, mutta selvästi yllättävän tärkeä osa, oli se hyvä asia tai ei.

Nykyään toki Tappara ei ole niin vakava asia kuin noin 35 vuotta sitten. En myöskään kuvittele, että olen mitenkään merkittävä osa Tapparaa. Olen tietenkin vain yksi suhteellisen passiivinen rivikannattaja yhteisön ulkokehällä.

Täytyy myös olla rehellinen itselleen. Varmasti kysymys on myös nostalgiasta. Lapsuuteni ja nuoruuteni 80-luku oli kuitenkin Tapparan melkoista voittokulkua. Silloin Tampere ja Suomi olivat sitä paitsi aika erilaisia paikkoja kuin nykyään. Ehkä sitä osittain kaipaa sen ajan turvallisiin muistoihin, jotka aika on kullannut.

Oli miten oli, ihmisellä on epäilemättä tarve kokea kuuluvansa ainakin johonkin yhteisöön. Tappara tarjoaa minulle erään sellaisen yhteisön. Sen kanssa voi jakaa urheiluun kuuluvia ylä- ja alamäkiä. Välillä on myös tasaista – niin kuin elämässä.

11062154_893969687332277_4362226703947353036_o
työunivormu

Tappara on minulle myös tamperelaisuuden symboli. Se edustaa, siihen ja sen kannattajiin kiteytyy minulle tamperelaisuus. Ilveksen kannattajat ja monet muut eivät välttämättä pidä tästä, mutta niin se vain on minulle, mikä ei tarkoita muiden kokemusten vähättelyä tai sulkemista pois. Jo pelkästään Tapparan nimi on sellainen, että se voidaan ääntää hienosti vanhalla Tampereen murteella, ärrää oikein kunnolla sorauttamalla, vähän leveästi. Ja ovathan ”Tappara” ja ”Tampere” äännettyinä lähellä toisiaan, mikä tuskin on sattumaa. Minulle Tappara on oleellinen osa Tampereen paikallisidentiteetin kokemusta, mukaanlukien paikalliskamppailu Ilvestä vastaan.

Jääkiekko ei olekaan minulle juuri koskaan ”lätkää”. Se on ”kiekkoa”.

80-luvulla katsoimme serkkuni kanssa Tapparan otteluita seisomapaikoilta. Istumapaikkoihin ei ollut varaa. Seisomakatsomon olivat miehittäneet lähes täysin tamperelaiset ukot. He eivät varsinaisesti edustaneet myönteistä ajattelua. Omilta huomioitiin lähinnä virheet. Maaleille kenties taputettiin, hienoille maaleille jopa hurrattiin. Toisaalta tämä oli ylpeyttä ja korkeaa vaatimustasoa. Oletus oli, että Tappara voittaa hyvällä pelillä.

Vielä nykyäänkin kun menen sisälle aika lailla muuttuneeseen Hakametsään, yhdistän kaikki aistimukset, erityisesti hajut, tähän tunnelmaan. Hieman vinosti hymyillen se tuo nostalgisen turvallisen olon. Toisaalta se on aina pieni matkaan itseeni. Tätäkin minä olen. Siksi Hakametsän viimeinen ottelu 27.11. viime syksynä oli niin liikuttava kokemus.

Samaistun nimittäin tamperelaisuuteen. Molemmat vanhempani, siskoni ja isovanhemmistakin kolme ovat syntyneet tehtaiden piippujen varjossa. Itse synnyin Lappeenrannassa, mutta olen asunut Tampereella viisivuotiaasta asti muutamaan lyhyttä ulkomaankomennusta lukuunottamatta.

Tapparan pelillisen identiteetin kiteyttäisin työteliääksi taitojoukkueeksi. Pelillisen identiteetin loivat 70-luvulla Kalevi Numminen ja Rauno Korpi, joka oli eräs nuoruuden idoleitani ja rinnakkaisluokan opettajan mies. He ottivat käsittääkseni paljon oppia silloisesta Neuvostoliitosta. Punakoneessa ja Sini-valko-oranssikoneessa onkin paljon samaa. Punakone pyrki ja Tappara pyrkii pelaamaan taitojääkiekkoa.

Taito ei ole kuitenkaan yksilöiden sooloilua. Se on joukkuepeliä, viisikkopeliä. Se perustuu saman kärsivälliseen toistamiseen yhdessä, saman ”jauhamiseen”. Siitä nimitys ”kone”. Eilen päättyneen kauden Tappara oli tämän pelillisen identiteetin kulminoituma, todellinen kollektiivi.

Punakone keskittyi ja Tappara keskittyy oleelliseen. En muista, että Tappara olisi koskaan käyttänyt esimerkiksi tappeluita merkittävänä taktisena välineenä (voin muistaa väärin). Tämä on minulle tietynlaista rehellisyyttä. Tappelut ovat jääkiekossa mielestäni luikurien keino, kun ei pelaamalla pärjätä.

Punakoneen ja sini-valko-oranssikoneen ero on puolustussuuntaan pelaamisessa. Punakoneen ei tunnetusti juuri tarvinnut puolustaa. Tapparan pelillisessä identiteetissä tiivis viisikkopelaaminen myös puolustussuuntaan on aina ollut oleellista. 80-luvulla puhuttiin Korven ”poltetun maan taktiikasta”, jossa puolustus oli pelin kivijalka. Kuluneen kauden viidessä finaalissa Tappara päästi neljä maalia.

Numminen ja Korven Tappara oli aikoinaan edelläkävijä Suomessa. Seuraukset ovat edelleen nähtävissä: mestaruusviirit vuosilta 1975, 1977, 1979, 1982, 1984, 1986, 1987 ja 1988. Tämä on luonut Tapparan seura- ja kannattajaidentiteettiin ylpeyden. Tappara voittaa, Tappara menestyy. Tappara pelaa hienoa joukkuepeliä. Kotona ei hävitä. Kotikaukalon atmosfääri on myös tätä ylpeyttä. Se konkretisoituu mestaruusviirien rivistöön ja jäädytettyihin pelipaitoihin.

Sen vuoksi Tapparan heikot hetket ovat olleet niin tuskallisia. Ne tuntuvat häpeällisiltä, lommoista ylpeyden kirveskilvessä, vaikka tiedostaakin urheilun väistämättömän aaltoliikkeen. Näinä hetkinä myös pelillinen identiteetti on ollut Tapparalla kadoksissa.

Täytyykin myöntää, että välillä on ollut vaikeampia hetkiä, jolloin Tappara on ollut syrjemmässä elämässäni kuin normaalisti (Tapparasta riippumattomat jääkiekon porsastelut ovat myös vaikuttaneet). Elämä on vaihtelevaa. Silti olen aina palannut Kirvesrintojen äärelle. Enkä vain menestyksen vuoksi vaan syystä.

Minun on nimittäin helppo samaistua myös Tapparan rehelliseen, ylpeään, korkean vaatimustason työteliääseen taitoidentiteettiin. Ainakin uskottelen itselleni olevani sellainen ihminen omalla alallani akateemisessa filosofiassa.

Tappara on osa minua.

+2
Jani Hakkarainen
Tampere

FT Jani Hakkarainen on Tampereen yliopiston teoreettisen filosofian dosentti ja yliopistonlehtori.

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu