Torjuntavoiton 1944 huumaava kipupilleri

[Edit 20.5.2022, julkaistu alunperin 1.7.2017]

Nato-keskustelussa esimerkiksi Vihreiden entinen puheenjohtaja ja nykyinen meppi Ville Niinistö levitti julkisesti myyttiä siitä, kuinka Venäjä suorastaan kuin luonnonlakina on lähes tuhat vuotta hyökännyt Suomeen tai nykyisen Suomen alueelle. En puutu myytin luonteeseen nationalistisen historian huuhaana, jossa jopa Novgorod ajatellaan Venäjänä tai Venäjä sen jatkeena tai keskiajan Ruotsin itäosa Suomena tai sen asukkaita suomalaisena kansana. Sen sijaan puutun myytin läheisempään keskeiseen tapahtumaan: jatkosotaan erillissotana.

Viisi vuotta sitten itsenäisyyden satavuotisjuhlana(kin) iltapäivälehtien otsikot ja erikoislehdet kirkuivat kesän 1944 ”torjuntavoittoa”. Tähän olemme saaneet tottua jo jonkin aikaa varsinkin iltapäivälehtijulkisuudessa. Neuvostoliiton suurhyökkäyksen pysäyttäminen juuri ja juuri kesällä 1944 on saanut tässä julkisuudessa lähes talvisodan ihmeen veroisen aseman.

Aivan näin yksipuolinen jatkosodan julkisuus ei nykyään kuitenkaan ole. Historioitsijat, varsinkin Tieto-Finlandia-voittaja Ville Kivimäki ovat saaneet esille yksilöiden hyvin traagisia kokemuksia jatkosodasta niin rintamalla kuin kotijoukoissa (Murtuneet mielet). Sota on aina suuri tragedia sen pyörteisiin joutuneille. Tästä huolimatta jatkosodan julkikuvaa kiistatta hallitsee sankaritarina torjuntavoitosta (korostan, etten puhu kouluopetuksesta tai akateemisesta historiantutkimuksesta).

Kun jatkosotaan oli kerran ryhdytty, niin Neuvostoliiton suurhyökkäyksen pysäyttäminen oli tietenkin hyvä asia. Olisi ollut karmeaa, jos Suomesta olisi tullut osa Stalinin Neuvostoliittoa. Tämä lienee lähes itsestään selvää ja sen torjuntavoiton sankaritarina tuo tarkastelun polttopisteeseen. Sillä on kuitenkin myös varjopuolensa, se, minkä sankaritarina jättää pimentoon tai ainakin vähemmälle huomiolle: jatkosodan todellisen luonteen viimeisimmän tutkimuksen valossa sekä luonteesta nousevat vaikeat kysymykset.

Ajopuu upposi jo hyvän aikaa sitten ja jatkosodan laittomuus

Aluksi on syytä huomauttaa, että kaksi vanhaa tulkintaa jatkosodasta on käytännössä kumottu akateemisessa historiantutkimuksessa. Ensinnäkin jo vuonna 1987 edesmennyt historian professori Mauno Jokipii ”upotti” teoksessaan Jatkosodan synty ajopuuteorian, jonka mukaan Suomi ajautui tahtomattaan, passiivisena lastuna lainehilla uudelleen sotaan Neuvostoliittoa vastaan. Jokipii osoitti äärimmäisen yksityiskohtaisella arkistolähteinen analyysillä, että ryhtyminen uuteen sotaan oli täysin suunniteltua yhdessä Saksan kanssa, tarkoituksellista ja se tapahtui Suomen johdon omalla päätöksellä.

Toiseksi jatkosota ei ollut puolustussota tai talvisodan hyvityssota, jossa tarkoituksena oli vain palauttaa vuoden 1939 ”vanhat rajat”. Puolustussota oli Suomen johdon propagandistinen myytti, jolla jatkosota pyrittiin oikeuttamaan. Tosiasiassa jatkosota oli hyökkäys- ja valloitussota, jossa Suomi eteni pitkälle vanhojen rajojen taakse Itä-Karjalassa. Esimerkiksi Petroskoi ei kuulunut ennen jatkosotaa Suomelle. Uudet valloitukset eivät olleet vain ja ainoastaan puolustuslinjan siirtämistä helpompaan paikkaan. Niihin ryhdyttiin Suomen alueen suurentamiseksi. Suomen poliittinen ja sotilaallnen johto halusi kesällä 1941 aloittaa Suur-Suomen luomisen. Kyse oli poliittisesta linjavalinnasta (ks. alla).

Jatkosodan hyökkäysluonteella on merkittävä seuraus aikakauden kansainvälisen oikeuden näkökulmasta. Kuten Korkeimman hallinto-oikeuden nykyinen jäsen Jukka Lindstedt ja tohtori Stiina Löytömäki Oikeusministeriön selvityksessä 2010 (51 ja 82) osoittavat, jatkosota oli laiton niiden kansainvälisten sopimusten mukaan, jotka Suomi oli ennen sotaa ratifioinut.

Erillissotateesi murtunut

Sen sijaan kolmas perinteinen näkemys jatkosodasta on edelleen juuri ja juuri hengissä. ”Erillissotateesin” mukaan Suomi kävi Neuvostoliittoa vastaan omaa, kansallissosialistisen Saksan itärintamasta erillistä sotaansa, jossa oli eri tavoitteet. Myöskään valtiosopimusta liittolaisuudesta ei ollut.

Kivimäen, tohtori Pekka Visurin ja maisteri Heikki Kainulaisen mukaan jo viime vuosikymmenellä akateemisten Suomen historioitsijoiden valtavirta kääntyi kuitenkin erillissotateesiä vastaan (Kivimäki 2012, 8; Visuri 2014, 27; Kainulainen 2013, luku 4.3). Valtavirtatulkinnan muutokselle on olemassa painavia perusteita. Käyn seuraavaksi läpi niistä keskeisimpiä.

Erillissota on itse asiassa käsitteenä epämääräinen. Mitä on riittävä erillisyys? Mikä on tarkasti ottaen oma sota? Tämä on jäänyt erillissotateesin puolustajilta riittävästi selvittämättä.

Nykytutkimuksen valossa ei voida sanoa, että Suomella ja kansallissosialistisella Saksalla oli erilliset tavoitteet hyökkäyksessä Neuvostoliiton kimppuun. Kuten Saksan, Suomen tavoitteena oli kommunismin ja Neuvostoliiton vastainen taistelu, jopa murskaaminen, sekä oman alueen laajentaminen idässä. Presidentti Risto Ryti esimerkiksi puhui 26.6.1941 radiossa idän uhkan ikuisesta hävittämisestä (Jokisipilä ja Könönen 2013, 536). Hän teetti akateemisen selvityksen Suomen ”elintilasta” idässä ja innostui siitä muutenkin Saksan sotamenestyksen myötä. (Apunen ja Wolff 2009, 128–129; Jokisipilä ja Könönen 2013, 535; Danielsbacka 2016, 32–35) Rotuopillinen ”ryssäviha” etnistä venäläisyyttä kohtaan ja voimakas kommunismin vastaisuus oli myös juurtunut syvään ja laajasti Suomen yhteiskunnan yläkerroksiin itsenäistymisestä alkaen, vaikka kansallissosialistinen anti-semitismi oli harvinaista. (mt.36–41)

Suomi myös toimi näiden tavoitteiden mukaisesti. Suomalaiset valloittivat merkittävän osan Itä-Karjalasta, jopa Kuolan nappaamisesta ja Vienanmeren rannoille pääsemisestä puhuttiin jatkosodan alkuvaiheessa Rytin tieten (Apunen ja Wolff 2009, 136 ja 449). Itä-Karjalassa muut etniset ryhmät paitsi suomensukuiset pantiin internointileirille, joita aikalaiset kutsuivat keskitysleireiksi. Tarkoituksena oli puhdistaa väestö rodullisesti väärästä aineksesta ja tuoda suomensukuisia ja suomalaisia tilalle. Keskitysleirille Koveroon joutuivat myös kotimaiset kommunistit. Sotavangeista suomalaiset erottelivat poliittiset ja juutalaiset vangit Saksan mallin mukaan ja kansainvälisten sopimusten vastaisesti Sotavankileirille 3:lle Ruokolahdelle.  Kuolleisuus poliittisten ja venäläisten sotavankien joukossa oli lähempänä Saksan sotavankien vastaavaa kuin länsimaiden sotavankien kuolleisuutta välinpitämättömyyden vuoksi: noin 30 prosenttia. (Danielsbacka 2016, 62–70 ja 146–165)

Suomi oli sitä paitsi täysin riippuvainen Saksasta varustuksellisesti, taloudellisesti sekä ruoka- ja energiahuollon suhteen (Jokisipilä 2004, 54) Jos Saksa olisi katkaissut esimerkiksi viljatoimitukset Suomeen, olisi edessä ollut mitä todennäköisemmin siviilien nälänhätä, koska vähäiset ruokavarastot olisi pitänyt keskittää armeijalle.

Vaikka valtiollista liittolaissopimusta Saksan kanssa ei missään vaiheessa ollut, kyse ei ollut Suomen erityislaatuisuudesta Saksan aseveljenä. Saksalla ei ollut kenenkään, edes Italian kanssa sellaista sopimusta, Hieman kärjistäen kansallissosialistiset johtajat luottivat enemmän miehen sanaan kuin kirjallisiin sopimuksiin. (Jokisipilä 2004, 34)

Lopulta on syytä painottaa sitä ilmeistä tosiseikkaa, että Suomen vastuulla oli strategisesti merkittävä rintamalohko Leningradin pohjoispuolella ja Muurmannin radan läheisyydessä. Muurmannin rataa pitkin länsiliittoutuneet varustivat keskeisesti Neuvostoliittoa. (Jokisipilä 2004, 54) Mutta ennen kaikkea Suomessa, lähinnä Lapissa oli sodan aikana yhteensä 200 000 saksalaista sotilaista ja suomalaiset joukot Lapissa alistettu saksalaisten komentoon (Kivimäki 2012, 6).

Jatkosota pitääkin ymmärtää osana Saksan ja Neuvostoliiton välistä sotaa, joka oli keskeinen osa maailmanlaajuista toista maailmansotaa. Siinäkään Suomi ei ollut muusta maailmasta erillinen saareke, joka voi leikkiä vain omalla hiekkalaatikollaan ”ryssien” kanssa. Suomi oli kansallissosialistisen Saksan tosiasiallinen liittolainen (Jokisipilä 2004, 36).

Itse asiassa Suomen johto ja sosiaalidemokraatit loivat erillissotateesin heti jatkosodan puhjettua kansallissosialistien kanssa sotimisen oikeuttamiseksi (Apunen ja Wolff 2009, 126). Sosiaalidemokraateillehan liittolaisuus kansallissosialistien kanssa oli hyvin vaikea asia, koska he tiesivät, mitä kansallissosialistit olivat tehneet puoluetovereilleen Saksassa: pistäneet keskitysleireille. Sittemmin tämä propagandistinen käsite on ollut käyttökelpoinen Saksan rikosten paljastuttua.

Suomen vastuu kansallissosialistisessa tuhoamissodassa

Viimeistään erillissotateesin murenemisen pitäisi pistää pohtimaan vakavasti jatkosodan uudelleen arviointia. Erillissota ei ole enää uskottava tapa eristää jatkosota hermeettisesti Saksan itärintaman sodankäynnistä, jonka luonne äärimmäisenä tuhoamissotana on koko valtavissa mittasuhteissaan paljastunut aivan viime vuosina. Kansallissosialistien tavoitteena oli tuhota Neuvostoliitto, kommunismi, orjuuttaa slaavit (varsinkin venäläiset) ja lopulta tappaa heidät ja kaikki idän juutalaiset. Keskeisenä välineenä tässä tavoitteessa olivat varsinaisia sotajoukkoja välittömästi seuraavat ja selustassa muutenkin toimivat tuhoamisjoukot, Einsatzgruppen. jotka jakaantuivat Einsatzkommando-osastoihin.

Nykytiedon valossa tuhoamissotaa käytiin jonkin verran myös Suomessa. Seurauksista tietoisina Päämajan valvontaosasto luovutti poliittisista tai juutalaisista neuvostosotavangeista 521 natseille. Ainakin 49 heistä oli juutalaisia. Kansallissosialistien tuhoamistarkoituksista yhtä lailla tietoinen Valtiollinen poliisi, Valpo antoi saksalaisten käsiin yli 2000 pakolaista, joista ainakin 12 oli juutalaisia. Valpo muodosti myös kansallissosialistien kanssa yhdessä Einsatzkommando Finnlandin, joka tappoi neuvostokommunisteja, neuvostoviranomaisia ja juutalaisia Sallan Stalag 309 -sotavankileirillä. Tässä toiminnassa oli mukana seitsemän Valpon viranhaltijaa ja viisi palkattua tulkkia. Valpon johto sopi komennusosaston perustamisesta kansallissosialistien kanssa ja ilmeisesti myös vähintään sisäministeriö oli siitä tietoinen. Valpon johtaja Arvo Anthoni piti säännöllistä yhteyttä Saksan turvallisuusviranomaisten kanssa muiden muassa vierailemalla Tallinnassa ja Saksassa. Varajohtaja Bruno Aaltonen tapasi kyseisiä viranomaisia jo 30-luvulla. (Silvennoinen 2008, 337 ja 2013; Jokisipilä ja Könönen 487–488)

Natsien koko rikoksiin itärintamalla verrattuna nämä luvut ovat tietenkin hyvin pieniä eikä niistä pidä päätellä, että Suomi oli täydellä höyryllä mukana kansallissosialistisessa tuhoamissodassa. Natseja Suomessa oli hyvin vähän. Luvuista ei kuitenkaan pidä tehdä myöskään virhepäätelmää, että näiden ihmisten ja heidän omaistensa kärsimys olisi jotenkin vähempiarvoisempaa kuin muualla itärintamalla kärsineiden ja kuolleiden. Jos uskotaan universaaliin ihmisarvoon itseisarvona, niin jokainen henki on yhtä arvokas. Mukana olleet suomalaiset toimijat, sekä henkilöt että institutionaaliset, eivät myöskään pääse moraalisesta vastuusta vain toteamalla, että tämä oli niin pientä siihen verrattuna, mitä muualla tapahtui tietämättämme.

Lisäksi on huomattava, että Valpolla oli valmius laajamittaiseen kansallissosialistisen tuhoamissodan avustamiseen, jos Murmansk ja Leningrad olisi onnistuttu valloittamaan. Siinä tapauksessa olisi puhuttu miljoonista neuvostokansalaisista ja lukemattomista kommunisteista ja juutalaisista. Onkin perusteltua uskoa, että Valpon pelasti tässä suhteessa vain Murmanskin ja Leningradin valtaamisen epäonnistuminen. (Silvennoinen 2008)

Vielä tärkeämpi kysymys kuin Valpon ja Päämajan valvontaosaston toiminta on Suomen valtiojohdon vastuu avunannosta, jos jatkosota ei ollut erillinen kansallissosialistisen Saksan tuhoamissodasta. Nykytieto asettaa tämän kysymyksen aivan uudestaan. Suomi lähti täysin tietoisesti ja aktiivisesti mukaan laittomaan hyökkäykseen Neuvostoliittoa vastaan tavoitteena etnisesti ”puhdas” Itä-Karjala. Suomen toiminta johti venäläisten sotavankien massakuolemiin 1941-1942. Yhdessä Saksan kanssa Suomi vastasi strategisesti tärkeästä rintaman pohjoisosasta.

Tämä kiistatta auttoi Saksaa sen valtaisassa tuhoamissodassa siitäkin huolimatta, että Suomessa tuhoamista tapahtui hyvin vähän muuhun rintamaan verrattuna. Vaikka tehtäisiin Suomen valtiojohdolle suopea oletus (mikä ei Jokisipilän ja Könösen (2013, 490-491) eikä tohtori Oula Silvennoisen mukaan pidä paikkaansa), että heillä ei ollut juurikaan käsitystä Saksan todellisista tavoitteista, vapauttaako se heitä moraalisesta vastuusta?* Siinäkään tapauksessa, että heillä oli ymmärrettävästi painostava pelko Neuvostoliiton uudesta hyökkäyksestä ja vähän liikkumavaraa. Jos tiedostamatta autan valtaisan rikoksen tekemisessä, olenko todella täysin puhdas moraalisesti siinäkin tapauksessa, että valinnanmahdollisuuksia minulla on vähän?

Itse en pidä myönteistä vastausta itsestäänselvästi oikeana (vrt. Jokisipilä ja Könönen 2013, 496).

Oli miten oli, tämäkin ikävä kysymys, kuten jatkosodan todellinen luonne voidaan kätevästi siirtää syrjään torjuntavoiton sankaritarinan avulla. Sankaritarina on kuin pilleri, jolla kipupiste ei enää satu. Silloin ei myöskään tarvitse pohtia pisteliäitä moraalisia kysymyksiä maamme menneisyyden keskeisestä tapahtumasta.** Voimme itse asiassa huumata itsemme näkemään jatkosotakin talvisodan ihmeen uusintamisena.

* Mannerheim kirjoitti jo ennen sotaa, keväällä vuonna 1939 siskolleen Evalleen: ”Euroopan kansat pyritään yksinkertaisesti muuttamaan valkoiseksi neekereiksi, joiden on palveltava Kolmatta valtakuntaa.” (lainattu Jokisipilä ja Köngäs 2013, 526.)

** On tietenkin itsestään selvää, että Suomen nykyisellä valtiojohdolla ei ole osaa eikä arpaa sodan aikaisen valtiojohdon tekemisissä.

Kirjalliset lähteet

Apunen, Osmo ja Corinna Wolff (2009). Pettureita ja patriootteja. Helsinki: SKS.

Danielsbacka, Mirkka (2016). Sotavankikohtalot. Helsinki: Tammi.

Jokisipilä, Markku (2004). Aseveljiä vai liittolaisia?. Helsinki: SKS.

Jokisipilä, Markku ja Janne Könönen (2013). Kolmannen valtakunnan vieraat. Helsinki: Otava.

Kainulainen, Heikki (2013). Tutkijoiden erillissota. Helsingin yliopisto: pro gradu –tutkielma.

Kivimäki, Ville (2012). ”Three Wars and Their Epitaphs: the Finnish

History and Scholarship of World Ware II”. Teoksessa Finland in World War II, Kinnunen, Tiina ja Ville Kivimäki (toim.). Leiden: Brill.

Silvennoinen, Oula (2008). Salaiset aseveljet. Helsinki: Otava.

Visuri, Pekka (2014). Mannerheimin ja Rytin vaikeat valinnat. Jyväskylä: Docendo.