Ukrainan vapaussota, Neuvostoliiton hajoamissota ja lännen sijaissota

[Muokattu 24.2.2023, julkaistu alunperin 25.3.2022]

Venäjän törkeä hyökkäys Ukrainaan vuosi sitten on muuttanut (Itä-)Euroopan ja sikäli myös Suomen turvallisuusympäristöä merkittävästi. Mutta miten se on muuttanut?

Vastaus ainakin näin korkeasti koulutetun kansalaisen maallikkonäkökulmasta riippuu olennaisesti vaikkei tyhjentävästi siitä, mistä Ukrainan sodassa on kysymys. Mikä sota siinä on kyseessä? Kuinka sitä pitäisi ymmärtää?

Ukrainan sodan luonne tulee siis viileästi analysoida. Esitän siitä seuraavassa kaksi toisiaan täydentävää näkökohtaa. Analyysin pitäisi olla myös keskeinen komponentti Suomen Nato-keskustelussa, jonka oleellisin kysymys nyt on, millainen NATOn jäsen meidän tulisi olla. Onko esimerkiksi NATO-tukikohdalle saati ydinaseille perusteita?

Ensinnäkin on syytä katsoa Vladimir Putinin sotia. Julkisen uransa hän aloitti tunnetusti KGB-upseerina Itä-Saksassa Dresdenissä. Putinin ensimmäinen käymä sota oli siis kylmä sota USA:ta ja Natoa vastaan. Siinä Putin oli tietenkin vain pieni virkamies ”eturintamassa” DDR:ssä.

Sen sijaan toisessa Tšetšenian sodassa 1999–2009 hän oli jo pääpeluri Venäjän pääministerinä ja presidenttinä. Toinen Tšetšenian sota oli myös Putinin toinen sota. Tšetšenian sodat olivat Venäjän federaation sisällissotia, joita valtio kävi kapinallistasavaltaa vastaan. Sodat seurasivat Neuvostoliiton hajoamisesta, joka synnytti onnistuneita ja epäonnistuneita separatistiliikkeitä entisen supervallan alueella.

Yksi onnistunut vaikkakin verinen separatistiliike oli Georgian uudelleen itsenäistyminen vuonna 1991. Georgia (Gruusia) oli ollut sosialistinen neuvostotasavalta. Vuonna 2008 Putinin Venäjä hyökkäsi tunnetusti Georgiaan, joka oli ilmoittanut pyrkivänsä EU:n ja Naton jäseneksi. Taustalla oli myös muita paikallisia tekijöitä. Georgian sota oli Putinin kolmas sota.

Neljäs Putinin sota on tietenkin hänen vuonna 2014 aloittamansa Ukrainan sota. Toisin kuin Georgia Ukraina itsenäistyi Neuvostoliiton romahtaessa verettömästi. Jeltsin ja hänen hallintonsa antoivat Ukrainan mennä.

Sitä eivät kaikki neuvostoliittolaiset varsinkaan Venäjällä hyväksyneet, mikä oli väärin. Katkeruus jäi kytemään. Putinin ja hänen lähipiirinsä, entisten KGB-miesten (silovikit) ajattelussa katkeruus on yhdistynyt isovenäläiseen myyttiin Ukrainasta ja Kiovasta Venäjän henkisenä alkukotina, ”pikku-Venäjänä”, joka on erotettu äitimaasta. Kyseistä huuhaakäsitystä on tunnetusti tukenut myös ortodoksisen kirkon Moskovan patriarkka Kiril. Historiapolitiikalla on väliä.

Tämä suorastaan fasistinen alkumyytti on kiinnittänyt Putinin ja hänen lähipiirinsä katseen vahvasti Ukrainaan. Ukrainan itsenäisyys ja suuntautuminen EU:hun ja Natoon tällä vuosituhannella ei ole millään tavalla hyväksyttävää. Kurssi on käännettävä, maksoi mitä maksoi. Ukrainalaiset eivät mukamas ole oma kansansa.

Venäjän pääministerinä tai presidenttinä Putin on siis toiminut johdonmukaisesti pyrkien estämään separatismia Tšetšeniassa ja länsisuuntausta Neuvostoliitosta itsenäistyneissä Georgiassa ja Ukrainassa. Hän ei ole ainakaan toistaiseksi ollut sinne tänne ja vähän kaikkialle räiskivä hullu diktaattori, vaikka onkin moraalisesti sotarikollinen.

Ukrainan sotaa on siten hyvä ymmärtää Neuvostoliiton hajoamissotana, joka käydään 30 vuotta myöhemmin. Sikäli se on myös Ukrainan vapaussota Venäjästä.

Tästä näkökulmasta Suomi on aivan eri tapaus kuin Ukraina (tai Georgia, saati Tšetšenia). Suomi ei ollut osa Neuvostoliittoa ja itsenäistyi jo ennen Neuvostoliiton syntyä.

Putinin viides sota on Syyrian sisällissota, joka näyttää poikkeukselta hänen sodissaan. Vai onko se sitä? Siinäkin nimittäin on Nato-yhteys, koska Nato-maa Turkki oli Venäjän vastapuolella Syyrian sisällissodassa. Laajemmin Venäjä asettui tässäkin sodassa länttä, tarkemmin Nato-maa USA:ta, Iso-Britanniaa ja Ranskaa vastaan.

Neljässä viidestä Putinin sodassa vastapuolella on siis ollut suoraan tai epäsuorasti Nato ja USA.

Palataan toiseksi Ukrainan sotaan, jossa Ukraina siis kansainvälisen oikeuden näkökulmasta oikeutetusti puolustaa itsenäisyyttään Venäjän kontrollipyrkimyksiä, valkovenäläistämistä vastaan.

Ukrainan sota on kuitenkin käytännössä myös USAn johtaman länsiliittouman, joka muodostuu Nato- ja EU-maista, sekä Venäjän välinen sijaissota (proxy-sota), jollainen on valitettavan tuttu kylmästä sodasta esimerkiksi Afganistanissa ja Vietnamissa.

Sijaissodassa osapuolet eivät sodi suoraan keskenään vaan välikäden tai välikäsien kautta. Tässä tapauksessa länsiliittouman välikäsi on tietenkin Ukraina, jota länsiliittouma tukee taloudellisesti ja aseellisesti, vaikka ensisijaisesti Ukraina taistelee tietenkin omasta puolestaan.

Ilman tukea Ukraina tuskin kuitenkaan pystyisi läheskään niin menestykselliseen puolustautumiseen kuin se on kyennyt. Nyt Putin on toistaiseksi laajimmin sodassa, nimittäin sijaissodassa USA:ta ja Natoa (sekä EU:ta) vastaan.

EU-maana Suomi on Ukrainan sijaissodan ulkoinen osapuoli, mikä on ennennäkemätön historiallinen tilanne maamme historiassa. Suomi on osallistunut Ukrainan sotilaalliseenkin tukemiseen. Olemme siis ulkoisena osapuolena sijaissodassa Venäjää vastaan, jota johtaa USA. Olemme siinä hyvin syvällä, koska osallistumme täysimääräisesti Venäjän eristämiseen varsinkin taloudellisesti.

Ainakin maallikolle tämä on järisyttävä muutos maamme turvallisuustilanteessa, vaikka Venäjän joukkoja on rajojemme lähellä ymmärtääkseni historiallisen vähän.

Nato-keskustelua olisi syytä käydä tämänkin historiallisen muutoksen näkökulmasta. Toinen, vaikkei tyhjentävä näkökulma siihen on Ukrainan sodan moninainen luonne Neuvostoliiton hajoamissotana, Ukrainan vapaussotana ja yllä kuvattu Putinin johdonmukainen törkeä toiminta. Joistakin muista oleellisista näkökulmista kirjoitin hiljan.