Valitsijat sinetöivät Bidenin voiton

Huomenna on Yhdysvaltain politiikassa vilkas päivä. Ympäri maata 538 valitsijaa kokoontuu osavaltioidensa pääkaupunkeihin sekä Washington D.C.:ssä äänestämään kansakunnan 59. presidentinvaaleissa. Osavaltioiden mukaisesti jaetut valitsijaryhmät kunnioittavat ensisijaisesti osavaltioidensa asukkaiden tahtoa eivätkä koko kansakunnan.

Mikäli yksikään ehdokkaista ei saa vähintään puolta eli 270 valitsijaa taakseen, siirtyy asia kongressin ratkaistavaksi. Tuolloin edustajainhuone valitsee presidentin kolmen eniten valitsijaääniä saaneen ehdokkaan joukosta ja senaatti varapresidentin kahden eniten valitsijaääniä saaneen ehdokkaan joukosta. Yhdysvaltain historiassa tähän on päädytty kaksi kertaa, vuosien 1800 ja 1824 vaalien jälkeen. 

Valitsijoiden kokoukset ovat yleensä pelkkiä muodollisuuksia mutta tällä kertaa presidentti Trumpin perusteettomat syytökset vaalivilpistä on heittänyt synkän varjon koko prosessin ylle. Koskaan aikaisemmin Yhdysvaltain presidentti tai presidenttiehdokas ei ole yhtä suorasti kyseenalaistanut maansa demokraattisen järjestelmän toimivuutta sekä vaalien rehellisyyttä. 

Neljä vuotta sitten vaalijärjestelmä sai kritiikkiä osakseen kun 2,9 miljoonaa ääntä enemmän saanut Hilllary Clinton hävisi presidenttiyden valitsijaäänissä Donald Trumpille. Tällä kertaa neljän vuoden takainen ei toistunut ja Biden saavutti vaalivoiton kansakunnan historian suurimmalla äänimäärällä. Yli 81 miljoonaa amerikkalaista antoi hänelle tukensa ja Kalifornian, New Yorkin sekä Illinoisin äänestäjät nostivat marginaalin yli seitsemään miljoonaan. 2000-luvulla suuremman voittomarginaalin on ainoastaan saavuttanut Barack Obama vuoden 2008 vaaleissa. 

Miksi valitsijakollegio eikä suora kansanvaali?

Itsenäistymiskaudella 1700-luvun loppupuolella perustujaisät loivat valitsijamieskollegion tasavaltalaisuuden turvaksi demokratian mielivallalta. Heidän mielestään antiikin Kreikan klassinen demokratia ja ihanne ei voisi toimi väestöllisesti ja maantieteellisesti laajassa valtiossa. Tuolloin kansakunta haki hallintonsa esimerkin antiikin Roomasta ja sen tasavaltalaisesta kaudesta. 1700-luvun loppupuolella puoluerakenne ja media eivät olleet kehittyneet niin pitkälle, että kansalaiset olisivat voineet tehdä valinnan presidenttiehdokkaiden välillä vaan valta annettiin ”valistuneille valitsijoille.” Osaltaan pyrkimyksenä oli estää demagogien eli kansankiihottajien nousu valtaan.

Nykyinen valitsijakollegio pohjautuu Yhdysvaltain perustuslakiin tehdystä kirjauksesta, joka on säilynyt muuttumattomana perustuslain hyväksymisestä lähtien 1700-luvun lopulla. Perustuslain II artiklan, 1. osan lausekkeessa 2 todetaan: 

Each State shall appoint, in such Manner as the Legislature thereof may direct, a Number of Electors, equal to the whole Number of Senators and Representatives to which the State may be entitled in the Congress: but no Senator or Representative, or Person holding an Office of Trust or Profit under the United States, shall be appointed an Elector.”

Valitsijoiden lukumäärä ei siis perustu osavaltioiden väkilukuun vaan osavaltioiden yhteenlaskettuun edustavuuteen liittovaltion kongressissa. Eli 538 valitsijan muodostama kokonaisuus pohjautuu 100 senaattoriin sekä 435 kongressiedustajaan. Lisäksi perustuslain 23. lisäys vuonna 1961 myönsi pääkaupunki Washington D.C.:n asukkaille äänioikeuden presidentinvaaleissa ja he saivat minimäärän eli kolme valitsijaa. 

Puolestaan se, miksi Yhdysvalloissa on 100 senaattoria sekä 435 kongressiedustajaa perustuu kansakunnan perustajien tekemään kahteen suuren kompromissiin: Connecticutiin- ja ⅗  – kompromissit.  

Perustamiskaudella vastakkain olivat liittovaltiota kannattaneet federalistit ja osavaltioiden oikeuksia tukeneet republikaanit, joita ei tässä pidä sotkea nykyisiin republikaaneihin vaan he olivat pikemminkin nykyisten demokraattien edeltäjiä. Lisäksi perustuslakia säätävässä konventissa osavaltiot taistelivat toisiaan vastaan useilla rintamilla. Vastakkain olivat toisaalta väestöllisesti suuret ja pienet osavaltiot sekä pohjoisen ja etelän osavaltiot.

Connecticutin – kompromissi tasasi vallanjakoa väestöllisesti suurten ja pienten osavaltioiden välillä. Edustajainhuoneessa osavaltiot saivat väestöönsä suhteutetun määrän edustajia mutta suurempaa valtaa käyttävään senaattiin jokainen osavaltio sai kaksi edustajaa. Tällainen jako mahdollisti sen, etteivät väkirikkaat osavaltiot pystyneet polkemaan pienten osavaltioiden oikeuksia esimerkiksi senaatin vahvistamissa nimityksissä.     

Pohjoisen ja etelän ristiriita korjattiin puolestaan 3/5  – kompromissilla. Etelän osavaltiot halusivat ottaa väestölaskennassa mukaan myös orjat, jotka muodostivat suuren osan eteläisten osavaltioiden väestöstä. Heidän laskettiin ⅗ – periaatteella edustajapaikkoihin oikeuttaviksi kansalaisiksi. Tämä oli tärkeätä eteläisten osavaltioiden vallan vahvistamiseksi edustajainhuoneessa. Ratkaisu toi orjatalouteen pohjautuville osavaltioille kolmanneksen enemmän paikkoja edustajainhuoneeseen ja kolmanneksen enemmän valitsijamiehiä, kuin mihin heidän osavaltioiden vapaiden kansalaisten määrä olisi oikeuttanut.  

Koska valitsijamiehet siis pohjautuvat osavaltioiden edustajien määrään senaatissa ja edustajainhuoneessa, ovat republikaanien hallitsemat väestöllisesti pienet osavaltiot saaneet enemmän poliittista vaikutusvaltaa kuin mihin heidän väkilukunsa edellyttäisi.

Demokratian kannalta kyseenalainen järjestelmä 

Yhdysvaltain nykyinen vaalijärjestelmä asettaa kansalaisten oikeudet vastakkain osavaltioiden oikeuksien kanssa. Valitsijakollegio heikentää demokratiaa ja sen keskeistä periaatetta ”yksi kansalainen, yksi ääni.” Kansalaisen äänen painoarvo vaihtelee sen mukaan, missä osavaltiossa se on annettu. Valitsijoista johtuen väestöllisesti pienissä osavaltioissa on äänestäjällä suhteellisesti enemmän äänestysvaltaa kuin väkirikkaissa osavaltioissa. Tämä johtuu suoraan siitä, että valitsijat on jaettu kongressiedustajien mukaan eikä väestön, jokainen osavaltio on oikeutettu vähintään kolmeen valitsijan huolimatta väkiluvusta.

Järjestelmän vastustusta on entisestään lisännyt vähemmän ääniä saaneen ehdokkaan vaalivoitto valitsijoiden kautta. Andrew Jackson 1824, Grover Cleveland 1876, Samuel Tilden 1888, Al Gore 2000 ja Hillary Clinton 2016 saivat enemmän ääniä kansalaisilta mutta valitsijoiden kautta heidän vastaehdokkaansa voittivat. 

Lisäksi demokratiaa heikentää myös valitsijoiden mahdollisuus äänestää ketä tahansa henkilöä välittämättä osavaltion vaalituloksesta. Kaikissa osavaltioissa valitsijaa ei edes rangaista tällaisesta toiminnasta. Amerikkalaisten äänestäjien onneksi tällainen toiminta on hyvin harvinaista. Vuosien 1788-2016 presidentinvaaleissa on annettu yhteensä 24 086 valitsijaääntä, joista ainoastaan 165 on äänestänyt jotain muuta henkilöä kuin osavaltion voittajaa.

Ongelmista huolimatta valitsijakollegio on kuitenkin keskeinen osa amerikkalaista federalismia ja se säilyttää osavaltioiden perustuslaillisen aseman presidentin valitsemisessa. Järjestelmä on tukenut poliittista vakautta säilyttäen maltillisen puoluejärjestelmän. Presidenttiehdokkaan on täytynyt vedota laajaan joukkoon äänestäjiä useissa osavaltiossa eikä hän ole voinut keskittyä vain väkimäärällisesti suuriin osavaltioihin. 

Mitä tämän jälkeen?

Käytännössä Joe Biden on valittu presidentiksi jo marraskuussa mutta virallisesti hän ei ole presidentti vieläkään vaikka valitsijat ovat kokoontuneet. Edessä on vielä valitsijakollegion ääntenlaskenta nykyisen varapresidentin johtamassa kongressin yhteisistunnossa tammikuun 6. päivänä. Tämäkin on pelkkä muodollisuus kuten valitsijaäänestys.

Tässä yhteisistunnossa kuka tahansa kongressiedustaja voi vastustaa minkä tahansa osavaltion valitsijoiden päätymistä tietylle ehdokkaalle. Vastustaminen edellyttää kirjallista ilmoitusta, jonka on allekirjoittanut vähintään yksi edustaja kongressin molemmista kamareista. Mikäli allekirjoittajia löytyy edustajainhuoneesta ja senaatista, yhteisistunto keskeytyy ja senaatti sekä edustajainhuone siirtyvät keskustelemaan ja äänestämään vastustuksen kohteena olevan osavaltioiden valitsijaäänten hyväksymisestä tai hylkäämisestä. 

Viimeksi tällainen menettely, joka keskeytti yhteisistunnon ja johti kamareiden kokoontumiseen, tapahtui vuoden 2004 presidentinvaalien jälkeen. Parhaiten kansalaisten mieleen on jäänyt ääntenlaskenta vuoden 2000 presidentinvaalien jälkeen. Tuolloin useat demokraattien kongressiedustajista vastustivat Floridan osavaltion valitsijoiden päätymistä George W. Bushille. Varapresidentti Al Gore tilaisuuden puheenjohtajana ja Bushin vastaehdokkaana sai seurata aitiopaikalta oman poliittisen tappionsa toteumista, eväten kongressiedustajien vastustuksen yksi toisensa jälkeen, koska niitä ei ollut tukemassa yksikään senaattori.

Yhteisistunnon jälkeen edessä on vielä virkaanastujaiset tammikuun 20. päivänä, joka päättää perustuslain määrittelemän vaaliprosessin sekä vallanvaihdon. 

 

 

Jani Kokko

Yhdysvaltain historian ja politiikan väitöskirjatutkija Jyväskylän yliopistosta.

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu