Hautausurakoitsijan päiväkirja

Hautausurakointi ei sovi kaikille. Jo pelkästään kuolleen näkeminen on monelle liikaa. Saati, että ruumis pitäisi hakea pois kuolinpaikalta kuolintavasta riippumatta, siistiä ja pukea myöhemmin arkkuun, ja olla läsnä omaisille, jotka useimmiten ovat pois tolaltaan.

Työ poliisille tehtävissä vainajankuljetuksissa oli itselleni ensi kosketus alalle. Tuossa näki kaikenlaista – milloin päästettiin ruumis pois hirrestä, milloin onnettomuusautosta, milloin haettiin jo pahasti mädäntynyt ruumis, milloin aseella itseään ampunut, milloin kehoonsa useita puukoniskuja saanut, milloin tulipalossa pahoin tai lähes kokonaan palanut, milloin vauva, milloin vaari.

Toki valtaosa kuljetuksista oli perinteisiä sairaskohtauksia. Järkytys omaisten kohdalla suuri. Juuri äskenhän tuo vielä oli kanssamme. Nyt poissa. Lopullisesti.

Nykyisin en tee enää poliisin vainajan kuljetuksia, mutta arkutuksia ja saattokuljetuksia kyllä.

Pahimpia tapauksia ovat lapset. Kuinka kohdata lapsensa menettäneet vanhemmat? Heidän tuskaansa on tuskallista yhtyä. Pienen lapsen tai yleensä lapsen laittaminen arkkuun tuntuu luonnottomalta. Osanoton toivottaminen tuntuu niin kovin köykäiseltä.

Lähes yhtä vaikeaa on pitkäaikaisen, tai lyhemmän aikaisen, puolisonsa menettäminen.

Näin kävi myös itselleni pari vuotta sitten. Kun aamulla heräsin, sen aikainen kumppanini oli poissa – kuollut.

Hänen kehonsa oli jo jäykkä ja iho viileä. Kun käänsin hänet ympäri, näin hänen kuolleet kasvonsa, kauhun tunnetta on vaikea pukea sanoiksi.

Kelle tahansa, herätys kuolleen ihmisen vierestä, on shokki. Se oli sitä myös itselleni. Toki minua auttoi, että olin nähnyt, hakenut, kuljettanut ja laittanut siihen asti jo tuhat vainajaa.

Harva on tullut kysymään, miten olet jaksanut tehdä edelleen tätä työtä kaiken kokemani jälkeen.

Vastaus on vaikea. Tämä työ muuttaa väkisin ihmistä – toisaalta se paaduttaa – mutta toisaalta herättää eloon.

Kaikki turhat ruusunpunaiset kuvitelmat haihtuvat tämän työn kautta. Kaikki on väliaikaista. Suuri onni, pienempi onni. Kipu, tuska ja ahdistus.

Tämä työ, päivittäinen kuoleman kohtaaminen ja näkeminen, johtaa myös siihen, että maailmaa alkaa katsoa uusin silmin.

Se, joka ennen tuntui merkitykselliseltä, saattaa menettää kokonaan merkityksensä. Toisaalta asiat, kuten iankaikkisuus, alkavat tuntua kohdallisilta asioilta.

Ikuisuus on näet se aika, jonka tulet olemaan kuollut.

Tämä elämä on siihen verrattuna naurettavan lyhyt. Lähes olematon ja itsessään tarkoitukseton.

Parhaimmillaan kuolema asettaa mittasuhteet paikoilleen. Se voi osoittaa tämän maailmanmenon hulluuden. Se voi näyttää, kuinka monet asiat ovat vain turhuutta ja tuulen tavoittelua.

Se, mikä minua pitää tällä alalla, on siinä, että kuoleman edessä olemme kaikki hyvin pieniä ja hauraita. Kuolema lisää rehellisyyttä. Ehkä tulemme enemmän siksi, keitä pohjimmiltamme olemme.

Kun kuolema tulee lähelle, se suistaa meidät pois varmalta tolalta. Se osoittaa todeksi sen, kuinka hukassa me ihmiset loppupelissä olemme.

Mutta ei niin pahaa, ettei jotakin hyvääkin. Se, että tajuamme olevamme hukassa, kadoksissa, saa meidät avautumaan Jumalalle. Jokainen, joka joutuu sysimustaan veteen tai mereen ilman pelastusrengasta, äitiä, tai pelastavaa kättä, huutaa lopulta avukseen Jumalaa.

Läheisen menettäminen on usein kuin merihätään joutuminen. Sitä tunnetta tai kokemusta ei voi kuvata. Lähin sana, joka kuvaa tuota tunnetta ja kokemusta, on kadotus.

Lopuksi haluan toivottaa jokaiselle läheisensä menettäneelle toivoa ja lohdutusta.

Aki Kaurismäen sanoihin: ”Ei rakkaus kuole, me siinä kuolemme.”

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu