Väistämätön on edessä

”Kun elämässä kaiken menettää
silloin vapaus on ainut mitä käteen jää…”, laulaa takavuosien menestysorkesteri Haloo Helsinki.

Kaiken menettäminen kuulostaa rajulta. Kun sanotaan, menetin kaiken – se pitää sisällään kaiken – terveyden, ihmissuhteet, työn, toimeentulon, asunnon – kaiken.

Sain tänään puhelun mieheltä, joka oli menettänyt kaiken. Hän varasi itselleen valmiiksi kirstun ja uurnan ja kuljetukset.

Saan aika ajoin tällaisia puheluita.

Tämä mies oli sairastunut parantumattomasti, ja ennuste oli huono. Ei siis mitään tehtävissä.

Tällaisen uutisen edessä ihminen menettää kaiken. Lopulta myös henkensä.

Mutta tämä uutinen pitää paikkansa, ei pelkästään tämän miehen, vaan meidän kaikkien kohdalla.

Se on meillä jokaisella edessä – kaiken menettäminen.

”Me emme ole maailmaan mitään tuoneet, emme myös voi täältä mitään viedä.” 1Tim.6:7

Toivotin miehelle ”voimia”. Se kuulosti kliseeltä. Mutta mies kiitti tarvitsevansa niitä juuri nyt.

Lisäsin, ettei minulla itselläni ole vielä kokemusta vastaavasta tilanteesta, joten hänen asemaansa astuminen on hankalaa.

Vaikka meistä jokainen on ”parantumattomasti sairas”, emme halua uskoa tai ajatella sitä.

Tarraudumme kaikkeen ajalliseen, mihin vain pystymme. Puolisoon, työhön, rahaan, lapsiimme, vanhempiimme, omaisuuteemme, taloomme, mihin tahansa, joka pitää meidät kiinni tässä ajassa.

Mutta samalla kun takerrumme näihin ajallisiin asioihin, menetämme vapautemme.

Kun ihminen on menettänyt kaiken, hän on vapaa tekemään mitä tahansa – mitä tahansa hänen terveydentilansa sallii.

Hänen ei enää tarvitse ajatella, mitä muut kuolevaiset hänestä mahtavat ajatella.

Hänen ei tarvitse olla enää kellekään mieliksi.

Ei kelvata kellekään – paitsi Jumalalle, jos sellaiseen uskoo.

Hän voi antaa henkensä vapaasti.

Ja sen ajan, jonka hän vielä muiden kuolevaisten parissa saa, tai joutuu, näkökulmasta riippuen, viettämään, hän saa olla vapaa muiden mielipiteistä.

Kukaan tuskin tulee kuolevaista miestä tai naista enää tuomitsemaan.

Mitä vähemmän välität, sen vapaampi olet.

Jollakin tapaa tämä työ tekee vapaaksi. Sitä tajuaa paremmin olevansa itsekin kuolemaan tuomittu – kaiken menettänyt.

Elämä on kuolemaanjohtava sairaus, joka tarttuu sukupuoliyhdynnässä.

Väistämätön on edessä.

Monikaan ei halua kuolemaa miettiä – ei omaansa eikä läheistensä kuolemaa.

Pelkkä ajatus on liian tuskallinen.

Mutta voisiko kuoleman hyväksyminen helpottaa tätä pelkoa?

Minun itseni on pakko nähdä kuolemaa lähes päivittäin. Ei ole helppoa seistä pienen lapsen arkun äärellä, tai rakkaan puolison, tai edes omien vanhempiensa.

Onko vapaus, joka kaiken menettämistä seuraa, sen arvoinen?

Saksalais-amerikkalainen filosofi kirjoittaa, että ihmisillä on kolme erilaista tapaa, joiden avulla ihmiset yrittävät paeta ”vaikeasta” vapaudesta.

1. Autoritarismi. Me pyrimme karttamaan vapautta yhtymällä toisten kaltaistemme joukkoon, tulemalla osaksi autoritääristä yhteisöä, kuten keskiajalla.

Tähän on kaksi eri tietä. Ensimmäinen tie on alistuminen toisten valtaan tulemalla passiivisiksi ja myöntyväisiksi. Toinen tie on tuleminen itse toisia alistavaksi yksilöksi. Kummassakin tapauksessa pakenemme omaa erillistä identiteettiämme.

2. Tuhoutuminen. Autoritäärisyys vastaa olemassaolon vaikeuteen eräänlaisella itsetuholla. Jos ei ole minää, niin kuinka kukaan voi satuttaa minua? Tai jos tuhoan maailman, niin kuinka se voisi satuttaa minua? Tähän vapauden pakenijat vastaavat brutaaliudella, vandalismilla, nöyryyttämisellä, rikoksilla, terrorismilla ja niin edelleen.

Itsetuhon jyrkin muoto on tietenkin itsemurha, mutta pakenevaa tuhoutumista voi olla passiivisempaakin muotoa, kuten jotkut sairaudet, huumeriippuvuus, alkoholismi, ja jopa passiiviset ajanvietteet.

3. Automaattinen samankaltaistuminen (tai yhdenmukaistuminen). Pakenemisen voi tehdä myös pakenemalla osaksi autoritääristä hierarkiaa, vaikkakin yhteiskuntamme korostaa tasa-arvoisuutta.

Myös massakulttuuri tarjoaa lukemattomia mahdollisuuksia vapaudesta pakenemiseen. Yksinkertaistettuna, jos näytän, jos puhun, jos ajattelen, jos tunnen, ja niin edelleen, kuten kaikki muutkin yhteisössä, niin olen onnistunut pakenemaan omaa minääni ja vapauttani. Minun ei tarvitse enää ottaa vastuuta vapaudestani.

Kuten huomaamme, vapaus ei ole helppoa.

Vaikka haaveilemme vapaudesta, todellisuudessa emme osaa elää vapaudessa.

Vapaus tarkoittaisi kaiken menettämistä.

Jeesus sanoi: Kuka elämänsä kadottaa, hän löytää sen.

Voisiko ratkaisu piillä siis siinä?

Kun olet valmis menettämään kaiken, voit saada kaiken – kuitenkin takertumatta mihinkään.

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu