Intersektionaalinen feminismi on hullutusta

Julkaistu ensimmäisenä Verkkouutisten blogissa.

Suomeen ollaan rahtaamassa Atlantin yli ideologista tuontitavaraa, joka on yhteiskunnallemme kovin vieras, sillä se perustuu kuviteltujen uhrien ja sortajien väliseen vastakkainasetteluun. Tämän intersektionaaliseksi feminismiksi kutsutun ajatusvirheen sijaan tarvitsemme kunnianpalautuksen yksilölähtöiselle maailmankuvalle. Siis maailmankuvalle, jossa ihmisiä kohdellaan ensisijaisesti yksilöinä ja joista jokainen on arvokas kaikessa moninaisuudessaan. Maailmankuvalle, jossa ketään ei haluta käsitellä pelkästään suurpiirteisen kollektiivin edustajana.

Viime kesäkuussa ministeri Maria Ohisalo (vihr.) ilmoitti hallituksen tasa-arvo-ohjelman julkistuksen yhteydessä, että sen tasa-arvoajattelu pohjautuu jatkossa intersektionaaliseen feminismiin. Kansan parissa olen toistuvasti törmännyt ihmettelyyn, että mistä tässä hurmahenkisyydessä on oikein kyse. Miksi asiasta tulisi olla kiinnostunut? Mitä tämä oikein tarkoittaa?

Hallituksen muuttunutta tasa-arvolinjausta voidaan pitää merkittävänä. Länsimainen liberaalidemokratia – jollaisena olemme sen tottuneet tuntemaan – perustuu keskeisiltä osin ajatukseen, että jokainen meistä on yksilö, jolla on lukematon määrä erilaisia ominaisuuksia, ajatuksia ja mieltymyksiä. Jokainen meistä on tärkeä kaikessa moninaisuudessaan, eikä ketään tule arvottaa huonommaksi myötäsyntyisten ominaisuuksiensa vuoksi. Jokainen yksilö on vapaa elämään omanlaistaan elämää ja tavoittelemaan unelmiaan, kunhan ei samalla riko muiden vastaavaa oikeutta. Näin asia on nähty myös lainsäädännön silmin, jonka edessä olemme yksilöinä kaikki samanarvoisia.

Liberaalidemokraattinen yhteiskuntamalli on ollut historian valossa länsimaiden suurin menestystekijä. Poliittiset vapaudet, uskonnonvapaus, omistusoikeus, elinkeinovapaus, sananvapaus, päätöksenteon hajauttaminen ja hallitsijoiden toimivallan rajoittaminen perustuslailla ovat saaneet länsimaiset yhteiskunnat kukoistamaan. Tämän ansiosta yhteiskuntamme pysyivät toimintakykyisinä maailmansodissa ja kukistivat viime vuosisadalla niin kansallissosialismin, fasismin kuin myös kommunismin.

Kaikki nämä totalitaristiset ideologiat olivat ja ovat eri kollektivismin muotoja, joissa yksilö alistetaan osaksi ylhäältä määrättyä koneistoa. Länsimaisen etiikan, esimerkiksi kantilaisuuden tai kristillisen ajattelun näkökulmasta jokainen meistä on kuitenkin itsessään arvokas omana itsenään. Siksi järjestelmämme on myös moraalisesti parempi kuin nämä kollektivistiset ideologiat.

Miksi sitten vierastan voimakkaasti intersektionaalista feminismiä? Nähdäkseni kylmän sodan jälkeiseen aikaan syntyneen sukupolven selkeä enemmistö ottaa jo itsestäänselvyytenä sen, että jokainen meistä on yksilö. Ikäluokkamme on saanut kasvatuksen, jossa kukaan meistä ei omalla olemassaolollaan lähtökohtaisesti “edusta” esimerkiksi yhteiskuntaluokkia, uskontokuntaa, etnistä alkuperää tai sukupuolta. Nämä ovat toki eräitä lukuisista ihmisten mahdollisista ominaisuuksista, mutta niiden ei pitäisi määrittää kenenkään asemaa tai sitä, miten heitä kohtelemme.

Olen huolissani siitä, että intersektionaalinen feminismi herättää henkiin jo kertaalleen voitetun ajatuksen siitä, että olemme kaikki sellaisenaan arvokkaiden yksilöiden sijaan ensisijaisesti osa vain jotain kuviteltua kollektiivista ryhmäidentiteettiä.

Toisin kuin yksilölähtöisessä maailmankuvassa, niin intersektionaalisen feminismin maailmankuvaa määrittää kummallinen identiteettibingo, jossa etusijalle nostetaan esimerkiksi sukupuoli, ihonväri, alkuperä, vammaisuus, seksuaalinen suuntautuminen ja muut vastaavat ominaisuudet. Intersektionaalisten feministien mukaan näiden varaan yhteiskunnassa on syntynyt monia tiedostettuja ja tiedostamattomia rakenteita, jotka sortavat ihmisiä. Tyypillisesti sortoa väitetään olevan sitä enemmän, mitä enemmän henkilö täyttää näitä monimutkaisen identiteettibingon kohtia. Lopputulemana on, että näiden sorrettujen ryhmien tulee taistella ja murtaa joukkovoimalla sortavat rakenteet.

Uskon kaikkien olevan samaa mieltä siitä, että esimerkiksi syrjintä myötäsyntyisten ominaisuuksien vuoksi on yksiselitteisen väärin ja sen poistamiseksi tulee kaikkien tehdä työtä. Maailma ei todellakaan ole tältä osin valmis, eikä sitä varmaan kukaan järkevä toimija väittäisikään. Pitkälle vietynä intersektionaalinen feminismi ajautuu kuitenkin hyvin kauas ja sovittamattomaan ristiriitaan sen tasa-arvokäsityksen kanssa, joka on rakentunut länsimaiseen yksilölähtöiseen kulttuuriimme. Se nimittäin asettelee väistämättä vastakkain liberalismin ja kulttuurirelativismin.

Yksilölähtöisessä yhteiskunnassa aitoa tasa-arvoa on se, että niin Linnan juhlissa kuin arkisessa kanssakäymisessä naisia kätellään siinä missä miehiäkin. Työnhaussa olemme halunneet peräänkuuluttaa syrjimättömyyttä ja palkata pätevimmän työnhakijan. Intersektionaalista ajattelua on sen sijaan katsoa sormien läpi sitä, etteivät esimerkiksi eräät maamme muslimivähemmistöön kuuluvat halua kätellä toisen sukupuolen edustajia. Vastaavasti intersektionaalisuuden mukaan pätevintä ei välttämättä tule kaikissa tilanteissa palkata, mikäli toinen hakija edustaa jotain sorretuksi koettua vähemmistöä.

Tässä epätoivottavassa kehityksessä piilee lukuisia ilmeisiä ongelmia. Kollektivismi luo hataria ryhmäidentiteettejä, jotka tarvitsevat vankan viholliskuvan pysyäkseen kasassa. Kun yksilöiden identiteetti nojaa ensisijaisesti kuviteltuihin kollektiiveihin, niin tulemme ruokkineeksi stereotypioiden ja vastakkainasettelun syntymistä niiden vähentämisen sijaan. Antagonistisen ”me ja ne”-asetelman aktiivinen rakentaminen sopii lähinnä uusmarxilaiseen teoriaan, mutta tasapainoista kansalaisyhteiskuntaa rakentavaksi voimaksi siitä ei ole.

Yhdysvalloissa edellä kuvattu kehitys on valitettavasti riistäytynyt käsistä ja voidaan perustellusti puhua jo kulttuurisodasta. Tämä on kamppailua siitä ketkä saavat määritellä sen, mikä on merkityksellistä tai mitkä arvot ovat oikeat ja hyvät. Syntyy niin sanotut äänekkäät ääripäät, jotka kokevat itsensä ja elämäntapansa uhatuksi. Tästä aiheutuu kierre, jossa dialogi ja ratkaisuhakuisuus puuttuvat, kun ihmiset rakentavat poteroita ryhmäidentiteettiinsä nojaten.

Tämä peli tulee viheltää poikki. Mielestäni tasavallan presidentti Sauli Niinistö on puhunut osuvasti takavuosina niin sanotuista tolkun ihmisistä. Siitä unohdetusta kansan maltillisesta enemmistöstä, joka ei edusta ääripäitä, mutta ei saa puheenvuoroa, koska keskustelua hallitsee kulttuurisodan äänekkäimmät osapuolet.

Väitän, että kansan enemmistö tukee hallituksen intersektionaalisen feminismin sijaan yksilölähtöistä maailmankuvaa ja sellaista tasa-arvokäsitystä, jossa ihmiset halutaan nähdä ensisijaisesti omana itsenään eli yksilöinä. Siksi hallituksen tulee luopua tällaisista hullutuksista ja palata takaisin puolustamaan sitä, mikä yhteiskunnassamme oli jo kiistattomasti menossa parempaan suuntaan.

Janne Heikkinen

Kokoomuksen kansanedustaja ja kaupunginvaltuutettu Oulusta. Intohimoinen perhokalastaja. janneheikkinen.fi

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu