Saamelainen kielenmenettäjä – älä häpeä!

Elokuun taittuessa syksyyn uudet pienet koululaiset ovat aloittaneet pitkän koulutaipaleensa.

Yksi varhaisimmista kouluun liittyvistä muistoistani oli äidistäni huokuva huoli: me emme saisi saamenkielen opetusta lainkaan, vaikka opettajakin oli jo löytynyt. Oppilasmäärän minimivaatimus ei täyttynyt. Se oli ensimmäinen pettymykseni byrokraattiseen koneistoon ja epäoikeudenmukaisuuden tunne oli valtava.

Olen aika lailla katkera siitä, etten edelleenkään osaa kunnolla sukuni kieltä. Enkä ole asian kanssa yksin. Meitä nuorempia kielenmenettäjäsukupolvia on erityisesti saamelaisalueen ulkopuolella, mutta suomalaistamisajan jäljet näkyvät edelleen myös Saamenmaalla vanhemissakin sukupolvissa. Eikä se ole meidän kielenmenettäjien syy. Saatika meidän häpeämme.

Kielenmenetys aiheuttaa saamelaisilla vahvaa etnostressiä. Termillä tarkoitetaan jatkuvaa riittämättömyyden tunnetta omaa saamelaisuuttaan kohtaan. Se voi liittyä kielen osaamisen lisäksi esimerkiksi perinteisten taitojen, kuten käsitöiden osaamiseen. Muuttuneessa maailmassa emme kuitenkaan voi enää olettaa, että jokainen pystyy rakentamaan saamelaisen identiteettinsä kaikkien perinteisiksi miellettyjen saamelaisuuden elementtien varaan. On aina myös henkilökohtainen valinta, haluaako tuoda saamelaisuuttaan esille kaikissa tilanteissa.

Kun puhutaan historiallisista tosiasioista, kuten suomalaistamispolitiikasta, puhuisin ulkoa tulleesta kielen aktiivisesta tukahduttamisesta. Esivanhempamme eivät halunneet meille sitä samaa taakkaa, jotka he joutuivat suomalaisyhteisön painostuksesta itse kokemaan. Me kielenmenettäjät tai meidän esivanhempamme eivät menettäneet mitään – kieli tukahdutettiin. Ja se mikä tukahdutettiin, voidaan myös sytyttää uudelleen. 1990-luvulla alkanut kielipesätoiminta on yksi hyvä esimerkki tästä.

Etnostressiin liittyy vahva ajatus siitä, että yksilön saamelaisuus voidaan kyseenalaistaa. Saamelaiset selvittävät saamelaisuuden yleensä sukujen kautta (ja kyllä, adoptiolapset ovat saamelaisia), mutta yhteisön sisältä tuleva todellinen tai kuviteltu paine toimia “aidon saamelaisen” lailla voi myös aiheuttaa etnostressiä. Ulkopuoliset taas voivat kyseenalaistaa saamelaisen erillisyyden suomalaisuudesta, jolloin saamelainen joutuu avaamaan sisintä olemustaan identiteetin kiistäjälle. Etnostressi voi tulla siis sekä saamelaisyhteisön sisältä tai ulkopuolelta. Ulkopuolelta tulleeseen paineeseen eräs edesmennyt saamelainen on viisaasti sanonut: “Me tiedämme, ketä me olemme. Älä sie muusta välitä”. Tärkeintä onkin minusta, että emme yritä etsiä tai olla sitä, mitä on olla “aito” saamelainen. Meidän ei tarvitse tietää saamelaisuudesta kaikkea, eikä toimia kenenkään tietosanakirjana. Se tie vain lisää yksilön painetta oman saamelaisuutensa suhteen.

Koska kieli on osalta saamelaisilta tukahdutettu – muista, me emme hukanneet sitä jonnekin metsään – se ei ole yksilön häpeä. Se on vain tosiasia. Nykypäivän haasteissa on kohtuutonta ajatella, että jokainen voisi opetella saamen kielen ja aktiivisesti käyttää sitä, erityisesti saamelaisalueen ulkopuolella. Tämä johtuu siitä, ettei luontaisia kielenkäyttötilanteita ole välttämättä olemassa, vaikka kieli olisikin hallussa. Olenkin useissa keskusteluissa kuullut, että kielen haluaisi sytyttää uudelleen, mutta tosielämän realiteetit tulevat tielle, ja ne realiteetit ovat yhtä moninaiset kuin ihmisetkin. Tämä ristiriita oppimishalun ja resurssien rajallisuuden välillä voi aiheuttaa myös ajatuksen siitä, että on “huono” saamelainen, koska ei kykene aikuisiälläkään oppimaan kieltä, vaikka haluaisi. Tämäkään ei ole yksilön syy tai häpeä. Uskon, että kaikki saamelaiset haluaisivat ottaa takaisin esivanhempiensa kielen. Aina se ei kuitenkaan ole tavalliselle ihmiselle mahdollista.

Kielenmenettäjillä on siis monikerroksinen taakka: toisaalta menetyksestä johtuva häpeä, elämän asettamat realiteetit, sekä siitä aiheutuva kynnys saamelaistoimintaan osallistumiselle. Itselläni on ollut suuri kynnys osallistua saamelaisaktivismiin, koska en tiedä miten kielenmenetykseeni suhtaudutaan. On ollut turvallisempaa toimia niissä ympäristöissä, joissa pelkoa oman saamelaisuuden (kuvitellusta) kyseenalaistamisesta ei ole.

Sama kynnys tuli eteeni, kun minulle ehdotettiin ehdokuutta saamelaiskäräjille. Miten voin kohdata oman etnostressini tilanteessa, jossa minun pitäisi edustaa saamelaisia, jotka todennäköisesti ovat minua “aidompia saamelaisia”? Miten selviytyisin auttavalla kielitaidollani ryhmässä, joka edustaa saamelaista poliittista eliittiä? Kuka oikeastaan haluaisi edes äänestää kielensä menettänyttä?

Nämä ovat erittäin henkilökohtaisia kysymyksiä, mutta tulin lopulta siihen tulokseen, että käännän kysymyksen eduksi. Meitä kielenmenettäjiä on runsaasti, ja uskon, että tämän samanlaisen häpeän tunteen tuntee moni muukin. Jotta tästä häpeän kierteestä päästään irti, on hyvä, että asiasta puhutaan julkisesti. Kun oman rajallisuutensa ymmärtää, voi antaa itselleen tilaa hengittää ja toteuttaa omaa saamelaisuuttaan helpommin ilman häpeää – ja ehkä tukahdutettu kieli syttyy uudestaan, tässä tai seuraavassa sukupolvessa.

 

Janne Hirvasvuopio

Kirjoittaja on kielenmenettäjä, joka päätti omasta vajavaisuudestaan huolimatta lähteä ehdolle saamelaiskäräjävaaleihin.

JanneHirvasvuopio

Valtiotieteiden ylioppilas. Kielenmenettejä. Espoolainen saamelainen.

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu