Perinteiset elinkeinot vastakkain saamelaiskäräjien toisessa kokouksessa

Saamelaisten korkein poliittinen elin, Saamelaiskäräjät, kokoontui toiseen kokoukseensa 26.6.2020. Toimintakertomusta käsittelevässä kohdassa kiihkeimmät puheenvuorot käytiin poronhoidosta ja kalastuksesta. Varapuheenjohtajien asemasta käytävä keskustelu torpattiin.

 

Saamelaiskäräjien turbulentin ja poliittisesti yllätyksellisen ensimmäisen yleiskokouksen jälkeen moni saattoi olettaa, että poliittinen teatteri jatkuisi yhtä terävänä myös seuraavassa kokouksessa. Yleisölehterit kuitenkin kaikuivat tyhjinä edelleen jatkuvan koronapandemian vuoksi. Politiikka ei kuitenkaan politiikasta lopu. Toimintakertomusta käsittelevässä kohdassa kokouksessa oli havaittavissa jakolinjoja perinteisten elinkeinojen, poronhoidon ja kalastuksen välillä. Aslak Pekkalan (kok) mukaan saamelaiskäräjien toiminnassa kalastus ja vaelluskalakysymykset ovat unohtuneet, sillä poronhoitoa korostetaan muiden elinkeinojen kustannuksella.

Karen-Anni Hetta kuittasi kalakeskusteluun jämäkästi, että Vuotson alueen saamelaiset on tyystin jääneet pois niistä oikeuksista, joita muilla saamelaisilla kalastusasioissa on. Tämä huomio on tärkeä. Vaelluskalat eivät ole nousseet Vuotson alueelle Kemijoen patoamisesta lähtien, eikä Vuotson alueen suvuilla ole oikeuksia kalastaa alueen vesistöissä.

Pekkala esitti myös väitteen, että porotalouden ympäristövaikutukset ovat ongelmallisia, mikä hänen mukaansa johtuu “alkutuotannon suuruuden ekonomiasta”. Tällä tarkoitetaan sitä, että yrityksen tuotannon kasvaessa keskimääräiset kustannukset laskevat. Pekkala esitti kysymyksen siitä, miten porotalouden ongelmat voidaan ratkaista niin, ettei ympäristö kulu liikaa. Tämä näkemys vastaa vanhempaa ja  yksinkertaistettua linjaa, jota saamelaiskäräjät sekä poroelinkeino ovat pyrkineet korjaamaan uuden tiedon valossa. Luonnonvarakeskuksen uusien tutkimusten mukaan erityisesti metsänhakkuut ja laidunmaiden pirstaloituminen ovat syynä laidunmaiden kulumiselle, eikä syypäänä ole vain jokin tietty elinkeino.

Voimakkaimman poroelinkeinoa vastustavan puheenvuoron piti Kari Kyrö, jonka mukaan poronhoitajat syyttävät muita elinkeinonsa ongelmista ja vihjasi, että poronhoidosta “ei veroja makseta”. Mitään lukuja tai faktapohjaa tälle rajulle väitteelle ei annettu.

Anu Avaskarin (kok) mukaan taas Inarin luonnonsuojeluaste on niin suuri, ja että saamelaisten elinkeinorakennetta pitäisi katsoa kokonaisvaltaisesti. Avaskari esittikin saamelaisesta näkökulmasta radikaalin väitteen, että ei ole saamelaiskäräjien intressissä valittaa kullankaivuusta. Hän huomautti myös saamelaisten työskentelevän kaivoksilla Sodankylässä ja Kittilässä. Vaikka Avaskarin huomio kaivoksilla työskentelevistä saamelaisista on totta, tärkeämpi kysymys on mielestäni siinä, haluavatko saamelaiset työskennellä kaivoksilla ja onko heillä taloudellista mahdollisuutta toisenlaisiin töihin. Onkin kysyttävä seuraavaa: jos yhä voimakkaammat suomalaiset taloudelliset rakenteet ovat pakottaneet saamelaiset pois perinteisistä elinkeinoistaan, eikö kyse ole tällöin kolonialistisista rakenteista? Tällöin puheenvuorot kaivosteollisuuden auvoisuudestakin asettuu uuteen valoon: kuka hyväksyy assimilaation ja kolonisaation, ja onko saamelaisella tosiasiassa ollut varaa valita? Nämä kysymykset jäivät nyt ilmaan, eivätkä muut edustajat kyseenalaistaneet väitettä.

Kolonialismista puheoikeuttaan käytti myös saamelaiskäräjien nuorisoneuvoston puheenjohtaja, Anni-Sofia Niittyvuopio (vas), joka otti terävästi kantaa Pekkalan näkemyksiin porotaloudesta. Hän huomautti, että porotalouden näkeminen vain alkutuotantona on kolonialistinen näkökulma, sillä perinteiset elinkeinot ovat osa saamelaista elämäntapaa. Vaikka Niittyvuopion toteama on mielestäni totta, Pekkalan näkemykset eivät ole vailla sijaa: porotalouskin toimii suomalaisen valtarakenteen ja länsimaisen talouden järjestelmässä. Tällöin voidaan puhua myös tämän taloudellisen järjestelmän termistöin. Se, että puheeseen kytkeytyy tällainen valtaväestön käyttämä talouspoliittinen puheentapa, herättää kuitenkin kysymyksen siitä, kuinka annettuina saamelaiset ottavat valtaväestön asettamat raamit ja osataanko niitä kyseenalaistaa? Tällöin on kyseessä erilaiset arvot, jotka asettavat vastakkain talouspoliittiset realiteetit ja perinteisen kulttuurimuodon. Varapuheenjohtaja Leo Aikio ottikin esille, että onko juuri saamelaiskäräjät se paikka, jossa perinteiset elinkeinot kyseenalaistetaan.

Porotaloutta puolustavat puheenvuorot tulivatkin, ei niin yllättäen, Aikion lisäksi muiden porosaamelaisten keskuudesta.

Tuomas Aslak Juuso (rkp)  ja Asko Länsman huomauttivat, että perinteisiä elinkeinoja ei tule asettaa vastakkain. Myöskään Anni Koiviston (sdp) mukaan saamelaiskäräjien eri politiikkasektorien välistä vastakkainasettelua ei pidä tehdä, sillä ne ovat kaikki tärkeitä. Tämä on mielenkiintoinen asetelma, ja tätä kutsutaan asioiden depolitisoimiseksi. Edustajat pyrkivät lausunnoillaan käsittelemään poroelinkeinoa ikään kuin poliittisesti neutraalina asiakysymyksenä, josta ei tarvitse käydä keskustelua. Avaskari kysyikin oikeutetusti, miksi porotaloutta ei saisi tarkastella saamelaiskäräjien yleiskokouksessa kuten muitakin kysymyksiä.

Tämä johtuu mielestäni muun muassa saamelaisten symbolikielestä, joka luotiin 1950—1960-lukujen taitteessa. Poroelinkeino on yksi saamelaisten vahvimmista kulttuurisista symboleista ja osa nykysaamelaisuuden yhtenäistävää vaikutusta. Vahva kanta poroelinkeinoon kertoo mielestäni siitä, että poroelinkeinosta keskusteleminenkin on jonkinasteinen tabu saamelaisten keskuudessa. Poroelinkeino merkitsee kansallista, etnistä symbolia, jotka tuottavat rajaa suomalaisten ja saamelaisten välille. Kansa on rakennettava ihmisten mieliin, ja  tätä rakennelmaa on vaalittava.

Puheenvuorot osoittavat kuitenkin jälleen kerran, että kaikki kansakunnat, myös saamelaiset, ovat heterogeeninen joukko. On poliitikoista itsestään kiinni, kuinka he suhtautuvat perinteisiin symboleihin ja elinkeinoihin kohdistuviin paineisiin.

 

YK.n ihmisoikeuskomitean ratkaisut eivät herättäneet vilkasta keskustelua

Pirita Näkkäläjärvi kiinnitti huomiota myös YK:n ihmisoikeuskomitean ratkaisuihin. Näillä hän viittaa kysymykseen, jossa Suomen korkein hallinto-oikeus hyväksyi Saamelaiskäräjien vaaliluetteloon sellaisia henkilöitä, jotka Saamelaiskäräjät oli hylännyt aiemmin. YK:n ihmisoikeuskomitea katsoo, että Korkein hallinto-oikeus toimi väärin, ja että saamelaisten itsemääräämisoikeutta tulee kunnioittaa. Näkkäläjärvi toteaa painokkaasti, että Suomi on velvollinen korjaamaan itsemääräämisoikeutta koskevat kysymykset uusien rikkomusten estämiseksi.

Anu Avaskarin mukaan YK:n ihmisoikeuskomitealle on annettu väärää tietoa, ja että asiaa ei ole lopullisesti ratkaistu. Hän ei kuitenkaan esittänyt, mitä virheellisiä tietoja komitealle on toimitettu. Tuomas Aslak Juuso totesikin oikein, että asia on käsitelty loppuun komiteassa. Avaskarin kommentit jäävät toistaiseksi arvoitukseksi.

 

Poikkesiko saamelaiskäräjät saamelaiskäräjälaista?

Avaskari pitää Saamelaiskäräjien poliittista mielenkiintoa yllä, ja hän tekikin toimintakertomukseen kulmia kohottaneen lisäysehdotuksen. Ymmärtääkseni (kokousta on vaikea seurata, sillä se tapahtuu joskus neljälläkin kielellä ja tulkit ovat pitkien kokousten vuoksi koetuksella) tämän ehdotuksen mukaan saamelaiskäräjät olisivat toimineet “saamelaiskäräjälaista poiketen”, kun kyseessä oli varapuheenjohtajien asema. Saamelaiskäräjälain mukaan puheenjohtaja on päätoiminen, mutta varapuheenjohtajien asemaa ei laissa ole määritelty.

Puheenjohtaja Tuomas Aslak Juuson sekä Pirita Näkkäläjärven mukaan Avaskarin esityksessä olikin asiavirhe, joten puheenjohtaja laittoi asian äänestykseen hallinnon esityksenä. Irja Seurujärvi-Karin mukaan varapuheenjohtajakysymyksestä olisi kuitenkin neuvoteltava ja kummasteli, miksi asia laitetaan suoraan äänestykseen. Saamelaiskäräjien lakimiessihteeri Kalle Varis yhtyi Seurujärvi-Karin ehdotukseen, sillä saamelaiskäräjälaissa ei ole estettä sille, että saamelaiskäräjien kokous päättää varapuheenjohtajien asemasta.

Puheenjohtaja Tuomas Aslak Juuso vetosi siihen, että ehdotukset ovat jo äänestyksessä, joten neuvotteluita asiasta ei voida enää käydä. Yhdyn Seurujärvi-Karin mielipiteeseen. Vaikka Avaskarin esitys oli asiallisesti virheellinen, olisi ollut hyvä käydä keskustelua varapuheenjohtajien asemasta, sillä asiasta oli eriäviä mielipiteitä.

Hallinnon esitys tuli päätökseksi ja Avaskarin esitys hävisi. Avaskarin toinen teknisluonteinen lisäys luottamushenkiöiden toiminnasta hyväksyttiin yksimielisesti.

 

Politiikka ei ole poronhoitoa

Länsimaisen politiikan näkökulmasta, jota saamelaiskäräjät edustaa, on hienoa, että saamelaiskäräjien kokous ei ole yksimielinen poliittisista asiakysymyksistä. Tämä toki sotii saamelaisten perinteistä tunnustelevaa tapaa vastaan, mutta kuten olen ennenkin maininnut: politiikka ei ole poronhoitoa.

Konflikti on parlamentarismin perusta, se on keskeinen osa poliittista kulttuuria ja se on tervettä. Saamelaiskäräjät, kuten eduskunta, on täynnä hierarkioita, normeja ja liittoumia. Saamelaisten tulisikin hyväksyä politiikan konfliktisuus annettuna. Kuten Anna Kontula kirjassaan Eduskunta – ystäviä ja vihamiehiä kertoo, hiekan heittäminen jonkun toisen ladulle on kunniallinen ja välttämätön osa poliitikon työnkuvaa. Saliväittelyn jälkeen kahvilan puolella on hyvä vitsailla arjen asioista ja todeta:

“Huomas, että eihän nää olekaan pahoja, nää on vaan eri mieltä.”

 

Janne Hirvasvuopio

Kirjoitus perustuu suomenkieliseen tulkkaukseen. Kirjoitukseen otetaan korjausehdotuksia kokoustulkkauksen vuoksi.

 

 

Lähteet

Anna Kontula – Eduskunta – ystäviä ja vihamiehiä, 2018.
Sanna Valkonen. Poliittinen saamelaisuus, 2009.
Petri Ruuska. Nationalismi. Kansallisen järjestyksen globaali kulttuuri ja arki, 2005.

 

JanneHirvasvuopio

Valtiotieteiden ylioppilas. Kielenmenettejä. Espoolainen saamelainen.

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu