Ehdoton lainkuuliaisuus on hyvän natsin tärkein tunnusmerkki

Hannah Arendt ja Adolf Eichmann

Adolf Eichmann oli natsi-Saksan korkea virkamies, jonka vastuulla oli muun muassa järjestää rautatiekuljetukset, joilla juutalaisia vietiin keskitysleireihin tuhottavaksi.

Sodan jälkeen Eichmann pakeni Argentiinaan, jossa hänet otettiin kiinni 1960 ja vietiin Israeliin, jossa häntä vastaan käytiin oikeutta natsi-Saksan aikaisista teoistaan. Hänet tuomittiin kuolemaan hirttämällä ja tuomio pantiin täytäntöön 1962.

Poliittinen filosofi Hannah Arendt seurasi oikeudenkäyntiä ja kirjoitti siitä. Hänen näkemyksensä herättivät suurta ärtymystä. Yleisesti Eichmann haluttiin esittää epäinhimillisenä hirviönä, mutta Arendt puolestaan korosti sitä, että Eichmann teki tekonsa niin tehokkaasti ja säntillisesti kuin teki juurikin päinvastaisesta syystä eli siksi, että hän oli niin mielikuvitukseton ja keskinkertainen ihminen, että hänen päähänsä ei muuta mahtunut kuin ”totella määräyksiä”, kuten sanonta kuuluu.

Tuosta prosessista on tehty elokuva nimeltä Hannah Arendt.

Oliko Eichmann rikollinen?

Oikeudenkäynnissä Eichmann puolustautui sillä, että hänen tekonsa olivat sen lain mukaisia, joka päti silloin kun hän tekonsa teki. Hänet kuitenkin tuomittiin kuolemaan, mikä kai oli selvä asia jo ennen oikeudenkäynnin alkamista. Hänen tekonsa olivat rikoksia ihmisoikeuksia vastaan, vaikka olivatkin natsi-Saksan lain mukaisia.

Tuossapa on sitten vakavan dilemman aihe jokaiselle, joka sattuu työskentelemään senkaltaisessa organisaatiossa kuin natsi-Saksa oli. Noudattaako maan lakeja vaiko ihmisoikeusperiaatteita? Teki niin tai näin, niin voi tulla kuolemaan tuomituksi – ennemmin tai myöhemmin.

Helppo vastaus on tietysti se, että pitää jättää työskentelemättä tuollaisessa organisaatiossa. Suuria ihmisoikeusrikoksia ei saada tehdyksi pelkästään muutaman psykopaatin toimesta. He tarvitsevat tuhansia tai miljoonia lainkuuliaisia alamaisia ennen kuin todella suuren luokan ihmisoikeusrikokset voivat toteutua.

Kriittistä lainkuuliaisuutta

Tältä pohjalta jokaisella tavallisella tallaajalla on peiliinkatsomisen paikka mieluummin jo etukäteen: missä määrin ja millaisia lakeja, asetuksia ja määräyksiä olen valmis noudattamaan? Mihin laitan rajan?

Sen pitäisi jo tähän mennessä historiaa olla selvää, että lakeja ei pidä noudattaa vain siksi, että ne ovat lakeja. Lakeja on noudatettava kriittisesti: noudatetaan niitä lakeja, joiden noudattaminen on järkevää ja palvelee ihmisten hyvinvointia. Ja niiden muiden lakien kohdalla katsotaan tapauskohtaisesti omaa järkeä ja omaatuntoa kuunnellen.

Useimmat ovat varmaan elämänsä aikana rikkoneet jotain lakia sillä perusteella, että se on ollut kaikkien osapuolien kannalta järkevää. Ajatellaan esimerkkinä vaikkapa ohitustilannetta maantiellä. Olet ohittamassa ja huomaat, että vastaan on tulossa auto. Päästäksesi turvallisesti omalle kaistalle ennen törmäysvaaraa kiihdytät sen verran että tulet samalla rikkoneeksi nopeusrajoitusta. Ajoit ylinopeutta tieten tahtoen, koska se oli kaikkien edun mukaista.

Jo tämä esimerkki todistaa, että kritiikitön ja orjallinen lainnoudattaminen ilman järjen käyttöä ei aina ole tarkoituksenmukaista. Ja sen arvioimiseen, milloin kannattaa käyttää järkeään, tarvitaan järjenkäyttöä. Siksi sitä on parempi käyttää koko ajan ja joka tilanteessa.

Ituhippianarkistit ja demokratia-aktivistit

Jokaisessa vakaassa yhteiskunnassa enemmistö on kutakuinkin tyytyväinen vallitseviin olosuhteisiin ja vähemmistö ei.

Kun omassa yhteiskunnassa tai toisessa samankaltaisessa yhteiskunnassa vähemmistö protestoi jotain vallitsevaa olotilaa vastaan jopa lakeja rikkomalla, enemmistö leimaa heidät ituhippianarkisteiksi tms.

Mutta kun nähdään jossain toisenlaisessa yhteiskunnassa samankaltaista lainrikkomista yhteiskuntajärjestelmän muuttamiseksi, niin emme enää kutsukaan protestoijia ituhippianarkisteiksi, vaan kutsumme heitä demokratia-aktivisteiksi.

Kuten Raamatussakin sanotaan, on helpompi nähdä rikka toisen silmässä kuin malka omassa silmässä. Toisten yhteiskuntien ongelmia on helppo osoittaa sormella, mutta oman yhteiskunnan ongelmille ollaan usein sokeita. Omasta yhteiskunnasta tunnustetaan usein vain ”harmittomat” pikkuongelmat, joista voidaan sitten käydä polemiikkia ja poliittista taistelua järjestelmän omissa puitteissa.

Itse järjestelmän muuttaminen omassa yhteiskunnassa on useimmille kauhistuttava ajatus, aivan kuin se tarkoittaisi sitä, että sen jälkeen ei enää aurinko paistaisi, linnut laulaisi eikä kukat kukkisi. Maisema olisi mustavalkoinen ihan niinkuin kylmän sodan aikaisissa propagandaelokuvissa…

Me ollaan anarkisteja kaikki kun oikein silmiin katsotaan?

Eipä ihme edelläsanotun valossa, että useimmat reagoivat aggressiivisesti kun näkevät jonkin tahon pyrkivän yhteiskuntajärjestelmän muuttamiseen. Silloin huudetaan poliisia apuun eikä edes vaadita poliisia noudattamaan sitä yhteiskuntajärjestystä (poliisin toimintaa sääteleviä lakeja), jota sen pitäisi puolustaa! Tuollaisessa tilanteessa olisi hyvä katsoa peiliin ja kysyä, kuka on anarkisti. Ehkäpä molemmat osapuolet ja ehkä hyvä niin?

jannekejo

https://valtakunnantoisinajattelija.blogspot.com/

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu