Sanan voima

Kävin taannoin mielenkiintoisen keskustelun fiksun perussuomalaisen kanssa maalittamisesta ja vihapuheesta sekä sananvapaudesta. Kuten jokainen tervejärkinen kansalainen, minäkään en suvaitse huonoa käytöstä enkä katso naamaan sylkemiseen verrattavan puheen kuuluvan sananvapauden piiriin. Maalittamisen kohteena olen ollut itsekin, enkä soisi sitä kenellekään.

Älykäs persu oli sitä mieltä, että vihapuhujien suiden tukkimisen sijaan pitäisi tarttua olennaiseen: osattomuuteen ja syrjäytetyksi tulemiseen, mikä on vihapuheen taustalla. Hän on oikeassa. Mutta kysyttyäni mitä hän tekisi parhaillaan rehottavalle vihapuheelle ja maalittamiselle, hän tyytyi toistamaan edellisen. Huomautin, että jos talo on tulessa, sammutammeko palon vai jäämmekö pohtimaan, miten tulipaloja ehkäistään. Omasta mielestäni palo pitää ensin sammuttaa, sitten pohdiskella, mutta epäilin fiksun persun sallivan talon palamisen poroksi palontorjuntaa miettiessä. Hän oli sitä mieltä, että mitään tulipaloa ei ole, toisin kuin minä. Näin keskustelumme ajautui pattitilanteeseen, ja johtopäätökseni oli se, että olimme kumpikin oikeassa – mutta myös väärässä. Ajatustenvaihtoa emme kyenneet jatkamaan, mutta erosimme sovussa.

Nykyajassa näkyy huolestuttavia merkkejä 1920-luvusta niin talouden kuin tyytymättömyyden suhteen. Saksassa pohjalla oli 1. maailmansodan voittajavaltioiden suorittama hävinneen Saksan (ja saksalaisten) nöyryyttäminen ja syrjintä, mikä johti vihaan ja tunnettuun tragediaan. Vihaiset sanat johtivat tekoihin, eikä Suomessakaan vältytty myrskyltä.

Ikävä kyllä historialla on taipumus toistaa itseään, kun sen virheistä ei suostuta oppimaan. Näin käy myös tulevaisuudessa, ellei tuon fiksun persun huomiota noudateta: on puututtava osattomuuden ja tyytymättömyyden juuriin eikä keskityttävä syrjimään tätä populistien leiriinsä haalimaa turhautunutta kansanosaa, jonka turhautumiselle on syynsä. Tämä ei tarkoita sitä, että kenenkään pitäisi sietää öyhötystä ja öykkäröintiä. Populistiliikkeiden polttoaineena on nimellisesti eliitin – mutta todellisuudessa kaikenlaisen eliitiksi uskotellun – vastustaminen. Vastoin Timo Soinin epistolaa populistien perimmäinen tarkoitus ei ole kuunnella osattomia, vaan teeskennellä sitä, lietsoa kansalaisten tyytymättömyyttä ja käyttää demokratiaa keppihevosenaan kohti valtaa – ja tällä tavalla synnyttää oma uusi eliitti. Tässä kohtaa on myös huomattava, että kaikissa puolueissa on vähintään ripaus populismia.

Ärsyyntyneitä on kuunneltava, jotta osattomuudelta putoaa pohja, mikä ei tarkoita todellisen eliitin siivottomuuksiin alistumista, vaan harhakuvitelmien häivyttämistä: kaikki toisella tavalla ajattelevat eivät kuulu kuuroon eliittiin. Kuuntelemisen myötä äänestäjiä eksyttävät populistiliikkeet menettävät kannatuksensa, mutta myös eliitin on tehtävä oma osansa, jotta yhteiskunnan tilanne ei eskaloidu hallitsemattomaksi.

Eliitin nöyrtyminen todellisuuden edessä saattaa kuitenkin osoittautua mahdottomaksi.

jannekuusi

Kirjailija, elokuvaohjaaja. Kyseenalaistan kaiken – itsenikin, jos sille päälle satun. Varsinkin itsestäänselvyydet joutuvat säälimättä suurennuslasini alle. – Viimeisin työni on romaanitrilogian "Sukupuu" kolmas, itsenäinen osa "Silmästä silmään" (LIKE), ilmestynyt huhtikuussa 2018. Tavoitteena on julkaista 2020 romuautofiktio elokuva-alasta nimellä "Apinan vuosi". Elokuvapuolella edellinen isompi työni oli dokumenttielokuva näyttelijä Matti Pellonpäästä (Boheemi elää). – Lisää https://fi.wikipedia.org/wiki/Janne_Kuusi

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu