Euroeliitin köydenveto populismia vastaan

Eilisestä puheenjohtajatentistä jäi tuoreeseen muistiin montakin asiaa, mutta aivan erityisesti rkp:n nokkamies, puolustusministeri Carl Haglundin vimmainen populismin teilaaminen. Vähemmän yllättäen hän on asettunut samoille linjoille kuin ennakkoarvioiden mukaan vaalien äänikuninkaaksi nouseva Alexander Stubb. Monenlaisissa kohtalaisen merkittävissäkin ympyröissä pyörähdettyään, ja viimeistään hallituspestinsä myötä, Haglundin tulisi ymmärtää, että populismi on ajaton poliittinen ilmiö, joka on perinteisesti "kansankielistänyt" niitä teemoja, jotka kansaa kiinnostavat.

Populistiselle liikehdinnälle on aina sekä poikkeuksetta kysyntää niin kauan, kun tyytymättömyyttä valtiovaltaa kohtaan ilmenee.

Eli siis lähestulkoon aina.

Ihanneyhteiskunnassa™ populismia ei kuitenkaan tarvittaisi siitä yksinkertaisesta syystä, että sellaisessa valtaapitävät toimisivat johdonmukaisesti kansan enemmistön intressien mukaisesti. Ihanneyhteiskunnassa™, jollaiseksi Suomeakaan ei toistaiseksi voi laskea (pääministeri Kataisen sanoin Suomi ei ole koskaan valmis ja olen tästä täysin samaa mieltä), valtiovallan tulisi heijastaa edustamansa kansan arvoja, eikä suinkaan päin vastoin.

Läpinäkyvyys on avaintekijä, joka johtaa poliittisen eliitin arvosteluun, jonka se useissa tapauksissa ansaitsee. Juuri eliitti antaa toimillaan aihetta arvostella itseään, mutta se aktualisoituu vasta silloin, kun epäkohdat levitetään kansalaisten eteen. Populismia on toki monenlaista; toteuttamiskelvottomia ehdotuksia ja vakavammin ottaen sekä itse käsitteen varsinaisen merkityksen mukaisesti kansantajuistaminen. Lienee tarpeetonta mainita, että kannatan sekä tarkoitan jälkimmäistä.

Suomessa demokratian ihanne toteutuu joten kuten ainoastaan vaaleissa. Valtapuolueiden kiinnostus kansan huolenaiheita kohtaan herää kummasti aina vaalityön merkeissä, mutta käytännön tekojen kanssa on vähän niin ja näin. Edelleen ihanneyhteiskunnassa™ kansan ääntä kuunneltaisiin myös vaalien välillä ja suora demokratia – sekä sen konkreettisena ilmentymänä kansanäänestykset – on erinomainen instrumentti parlamentaarisen päätöksenteon tueksi. Myös nykyistä huomattavasti taajemmin hyödynnettynä.

Eduskunnan ja eritoten hallituksen työtä tulisi olla vähintään neuvoa-antavien ja tärkeissä asioissa sitovien kansanäänestysten myötä mahdollisuus tukea. Lisäksi ne antavat mahdollisuudet arvioida työn laatua vaalien välillä – siis siten, ettei tämä tapahdu ainoastaan vaalien aikaan äänestyskäyttäytymisen voimin. Nykyisessä edustuksellisen demokratian kuvatuksessa äänestämällä voidaan vaikuttaa yhteisiin asioihin rajallisesti.

Kokonaan oma asiansa on se, että vaalien aikaan julkiseen keskusteluun ei päädy kuin osa niistä teemoista, joita seuraavan neljän vuoden aikana tullaan käsittelemään, mikäli puhutaan eduskuntavaaleista. Teemat ovat tavanomaisesti ajankohtaisia niin ikään vaalien aikaan, mutta kukaan ei tiedä, mitä lähitulevaisuudessa tapahtuu. Tiedätkö, mitä mieltä äänestämäsi ehdokas on NATO-jäsenyydestä? Mitä mieltä hän oli 2011?

Täten suoran demokratian ja edelleen kansanäänestysten hyödyntäminen olisi äärimmäisen tervetullut apuväline paljon puhuttua äänestäjien kuluttajansuojaa ajatellen.

Teoreettisen paatoksen jälkeiseksi loppuhuipennukseksi tarjoan erään varsin laajaa kannatusta nauttivan populistisen vaatimuksen: opiskelijoiden tulotason kohentaminen. Kuluttajahintaindeksiin sitominen olisi marssijärjestyksessä ensimmäinen täysin perusteltu uudistus, jotta myös opiskelijoiden ostovoima myötäilisi Suomen kulloistakin hintatasoa. Ihmisiä opiskelijatkin ovat. Kansaneläkelaitoksen tekemän pohjoismaisen opintotukivertailun mukaan Suomen opintotuki on Pohjoismaiden heikoin.

    "Korkeakouluopiskelijan saama opintotuki on Suomessa 200 – 400 euroa pienempi kuukaudessa kuin muissa Pohjoismaissa. Myös opintotuen saajan tulorajat ovat Suomessa alhaiset."

Sillä, että tuen keskiarvo on absoluuttisesti verrokkimaita pienempi, ei olisi merkitystä, mikäli myös yleinen hintatasomme olisi olennaisesti pienempi. Jokainen tietää, että Suomi on varsin kallis paikka elää. Opiskelijan ensisijainen tehtävä yhteiskunnassa ei toki ole kuluttaa, mutta riittäisi, mikäli vuokran- ja laskujen maksun jälkeen saisi syödäkseen. Pelkästään asumisen hinta on lähtenyt jo aikoja sitten pahasti lapasesta etenkin pk-seudulla.

Merkittävä kohennus opiskelijoiden tilanteeseen olisi yksin tulorajan korottaminen, jotta ansiotuloilla voisi niin halutessaan parantaa elintasoaan. Tilanne on joka tapauksessa ja käytännössä sellainen, että työtä opiskeluiden ohessa tekevät ne, jotka kykenevät keskittymään molempiin osa-alueisiin. Näkemykseni ja kokemukseni mukaan samanaikainen työnteko ei hidasta valmistumista, kuten jotkut arvelevat.

Kokonaisvaltainen uudistuspaketti opintotukeen sisältäisi sekä itse opintotuen ja asumislisän 135 euroa tuntuvamman korottamisen, vastaamaan Suomen todellista hintatasoa, kuluttajahintaindeksiin sitomisen, jotta vastaavuus säilyisi myös tulevaisuudessa, sekä tulorajan korottamisen.

Opintolainan valtiontakausta ei ole syytä korottaa, jottei opiskelijoita kannustettaisi velkaantumaan. Norjan hintataso on Suomea korkeampi ja tämä näkyy roimasti suuremmissa opintolainamäärissä. Tässä ei ole järjen häivääkään yksinomaan siksi, että työnteko tukee aina myös yhteiskuntaa.

Kuulisin mielelläni argumentteja näitä ehdotuksia vastaan. Kannustinloukku? Toissijainen "sijoituskohde" valtionbudjetissa? Opiskelijoiden kategorinen asema toisen luokan kansalaisina?

jannemuhonen
Perussuomalaiset Jyväskylä

Tärkeimmät arvoni, joihin kirjoituksissanikin pohjaan, ovat oikeudenmukaisuus ja kansallismielisyys. Niistä minulla on omat vakiintuneet käsitykseni.

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu