Venäjästä, Ukrainan tilanteesta ja Natosta

Venäjän joukkojen massiivinen keskittäminen Ukrainan rajoille on viimeisin mutta ei varmastikaan viimeinen vaihe kehityskulussa, joka alkoi Georgian sodasta 14 vuotta sitten.

Putinin seuraavia askelmerkkejä voi vain yrittää arvailla. Pahimmassa päässä skenaarioita on laajamittainen alueiden valtaamiseen ja Ukrainan valtionjohdon vaihtamiseen tähtäävä Venäjän hyökkäys syvälle Ukrainaan aina Dnepr-joelle tai jopa sen yli. Vaikka tämä ei ehkä ole vielä se todennäköisin vaihtoehto, merkit ovat huolestuttavia eikä Eurooppa ole ollut näin lähellä kymmeniätuhansia ihmishenkiä vaativaa suursotaa sitten Neuvostoliiton romahtamisen.

Lievimmässä päässä, jos siis Putin päättää hyökätä, ovat täsmäiskut Ukrainan asevoimia vastaan, laajamittainen hybridivaikuttaminen sekä Donbassin alueen liittäminen Venäjään. Kannattaa myös muistaa se, että Valko-Venäjän demokraattinen oppositio on juuri hiljattain kukistettu ja diktaattori Lukashenka on jo käytännössä täysin Kremlin talutusnuorassa. Kaikki ei välttämättä ole aina sitä miltä näyttää ja Venäjä jos kukin on mestari maskirovkassa – harhauttamisessa.

Kuten Venäjän vaatimuksista on voitu päätellä, keskiössä ei kuitenkaan taida olla lopulta Ukraina vaan Putinin halu asemoida Venäjä jälleen suurvallaksi. Venäjän tuoreimmat vaatimukset etupiireistä murentavat Euroopan turvallisuuden perusperiaatteita ja kyseenalaistavat valtioiden suvereniteettia päättää muun muassa sotilaallisesta liittoutumisesta.

Suomi ei ole tässä kehityskulussa sivullinen vaan Euroopan turvallisuustilanteen heikkeneminen asettaa myös Suomen vaaraan. Vaikka Venäjän sotilaallinen läsnäolo Suomen lähialueilla on itseasiassa vähentynyt joukkojen Ukrainan rajalle keskittämisen vuoksi, on selvää, että mahdollinen eskalaatio Ukrainassa ja uhka laajemmasta konfliktista heikentää myös Itämeren alueen ja Suomen turvallisuustilannetta.

Ensisijaista on ylläpitää omaa kansallista puolustuskykyä. Sen ennaltaehkäisevä vaikutus on erittäin merkittävä. Toisaalta Suomen tulee omilla toimillaan edistää diplomaattisen ratkaisun löytymistä. Tasavallan presidentin voidaan katsoa toimineen tällä saralla erinomaisesti.

Olen luottavainen siihen, että Puolustusvoimilla ja ylimmällä valtiojohdollamme on ajantasainen tilannekuva ja myös sotilaallista valmiutta on kohotettu tarpeen mukaan. Sen mitä julkisista lähteistä olemme saaneet lukea ja lisäksi kaikki ne toimenpiteet, joita ei ole julkisuuteen kerrottu. Onneksi sotilaallisen valmiuden kohottamiseen onkin vuoden 2014 jälkeen tehty merkittäviä lainsäädännöllisiä uudistuksia.

Perinteisten sotilaallisten uhkien lisäksi meillä täytyy olla kyky vastata kaikkiin mahdollisiin (ja mahdottomiin) hybridiuhkiin. Presidentti Niinistön valtiopäivien avajaispuheessaan esittämä kehotus hoitaa valmiuslakimme näiltä osin kuntoon mahdollisimman pikaisesti tulee ottaa vakavasti.

Keskustelu Suomen Nato-jäsenyydestä on myöskin ymmärrettävästi noussut pintaan. Hyvä niin. Tästä aiheesta tarvitaan myös laajaa asiaperusteista kansalaiskeskustelua. Oma Nato-kantani on ajan saatossa muuttunut kielteisestä neutraaliksi. Vaikka jotkut toista väittävätkin, ratkaisu puolesta tai vastaan ei ole yksinkertainen tai helppo. Kummankin näkemyksen puolesta on perusteltuja sekä varteenotettavia argumentteja ja harvalla meistä on saatavilla kaikkia päätöksentekoon väistämättä vaikuttavia taustatietoja.

Viimeisimmässä ulko- ja turvallisuuspoliittisessa selonteossa vuodelta 2020 Suomen virallinen kanta Natoon linjataan seuraavasti: ”Suomen ulko-, turvallisuus- ja puolustuspolitiikan perustaan kuuluu kansallisen liikkumatilan ja valintamahdollisuuksien ylläpitäminen. Tämä säilyttää mahdollisuuden liittoutua sotilaallisesti ja hakea Nato-jäsenyyttä. Ratkaisuja tarkastellaan aina reaaliajassa kansainvälisen turvallisuusympäristön muutokset huomioiden. Yhteistyön kautta saavutetulla yhteensopivuudella varmistetaan, ettei mahdolliselle liittymiselle muodostu käytännön esteitä.”

Mielestäni tämä kirjaus on edelleen ajantasainen. Päätöstä liittyä Natoon ei voida etukäteen sitoa johonkin tiettyyn olosuhteeseen tai rajapyykkiin, jonka ylitettyä Suomen sotilaallinen liittoutuminen tulee ajankohtaiseksi. Erään näkökulman mukaan Nato-optio tai oikeammin määriteltynä Nato-jäsenyyden hakemisen mahdollisuuden ylläpitäminen – eli juuri tämä kansallinen liikkumatila ja siihen liittyvä epätietoisuuden varjo – toimii myös eräänlaisena villinä korttina, joka saattaa meidät joskus pelastaa pahalta paikalta.

Toisaalta tähän mahdollisuuteen hakea Nato-jäsenyyttä ei voi myöskään tuudittautua. On kuitenkin hyvä, että lähes tulkoon kaikki Nato-keskustelun osapuolet ovat yhtä mieltä siitä, että liittoudutaan tai ei, Suomen täytyy ensisijaisesti pitää huolta omasta puolustuskyvystään. Suomalaisten vahva maanpuolustustahto antaa tälle hyvät edellytykset.

Päätös sotilaallisesta liittoutumisesta mutta myös päätös olla liittoutumatta saattaa tietyissä tilanteissa olla väärä ja johtaa erittäin huonoihin seuraamuksiin. Asiaa tulee käsitellä sillä vakavuudella. Ottaen huomioon suunnan mihin Euroopan turvallisuustilanne on kehittymässä, tämä kysymys tulee todennäköisesti olemaan Suomen tämän vuosikymmenen tärkein ja suurin poliittinen päätös.

Suhtaudun varauksella vaatimuksiin kansanäänestyksen järjestämisestä Nato-jäsenyydestä. Kansanäänestys olisi ideaalitilanteessa toimiva mutta todennäköisesti jos joskus Natosta päätetään, silloin ollaan kaukana ideaaliolosuhteista. Luottoni suomalaiseen demokratiaan on kuitenkin vahva eli jos kansanäänestys asiasta pidettäisiin, uskon Suomen sen kestävän mutta kaikkine vaikutuksineen ja mahdollisine skenaarioineen se ei todennäköisesti olisi paras vaihtoehto.

Päätös Suomen Nato-jäsenyyden hakemisesta on ylimmän valtiojohdon käsissä sen tiedon pohjalta mikä heillä on ja liittymisen päättää viime kädessä eduskunta. On kuitenkin totta, että ilman kansan enemmistön tahtoa Natoon ei voida mennä. Se miten tämä tahto mitataan, siihen voi olla muitakin vaihtoehtoja kuin kansanäänestys, esimerkiksi eduskuntavaalit, jos vaaleissa tämä teema on vahvasti ollut esillä.

7.2.2022
Janne Riitakorpi