Sähkötuet korvattava hintakatolla – pikaisesti(!)

Jos sähkön hinnalle ei aseteta yleistä hintakattoa, muodostuu sähköstä ikään kuin uusi veromuoto, jolla sähkön tuottajat pääsevät rahastamaan Suomea moninkertaisilla myyntihinnoilla sähkön todellisiin tuotantokustannuksiin verrattuna. Se välittyisi kaikkiin kustannuksiin niin teollisuudessa, liikenteessä, palveluissa kuin myös Suomen kilpailukykyyn.

Pienituloisten sähkötuet eivät estäisi erilaisten tuotteiden hintojen nousua. Sähkötuet eivät myöskään kannustaisi sähkön myyjiä alentamaan korkeita hintojaan, mahdollisesti jopa päinvastoin.

Sähkö ei ole mikä tahansa tuote. Sähkösopimuksen umpeutuessa asiakas ei voi jättäytyä sähköttömiksi odottamaan parempien tarjouksien aikoja. Hän joutuu tekemään uuden sopimuksen ehdoilla, joita operaattorit sillä hetkellä sattuvat niistä vaatimaan.

Käyn seuraavassa lävitse tärkeimmät perusasiat sähkön tuottamiseen, sähkönsiirtoon ja nyt tarvittavaan yleiseen sähkön hintakattoon liittyen.

Sähköllä ei ole kiinteää tuotantohintaa. Erilaisia tuotantotapoja, hintoineen, on monia. Voimalaitoksia käynnistetään ”halvin tuotantotapa ensin” järjestyksessä sitä mukaa kun kokonaiskulutus kasvaa.

Sähkön pörssihinnalla ei todellisuudessa tarkoiteta sähkön (keskimääräistä) arvoa tai hintaa, vaan jo käynnissä olevista voimalaitoksista viimeisimpänä käynnistetyn, eli niistä kaikkein kalleimman, tuotantotavan hintaa.

Pörssihinta on siksi vain sähköntuotannon kulloistakin lisäämista kuvaava ”marginaalihinta”. Todellisesta sähkön (keskimääräisestä) hinnasta se ei kerro mitään. Sähkön käyttäjien laskuttaminen pitäisi kuitenkin perustua vain tähän jälkimmäiseen, sähkön myyjille (välittäjille) koituvaan keskimääräisen hintatasoon.

Ukrainan tapahtumat yhdessä Ruotsin ydinvoimalaitoksen korjausseisokin kanssa paljastivat Suomen riippuvuuden naapurimaiden sähköstä. Sähköntuotantomme ja ajoittainen ylijäämäsähkö naapurimaistamme eivät enää välttämättä riittäisikään kaikille kuluttajille arkipakkaspäivien tuulettomina huippukulutushetkinä. Seurauksena on sähkön pörssihinnan karkaaminen taivaisiin sähkön toimittamiseen sitoutuneiden sähkönmyyjien kilpaillessa keskenään yhä korkeammilla ostotarjouksilla vähiin käyvistä sähkönrippeistä.

Tilanne on monille sähkön jälleenmyyjille täysin uusi, sisältäen runsaasti ennalta arvaamattomia tekijöitä. Myyjät pyrkivät silloin eroon riskeistään hinnoittelemalla sähkönsä uusissa sopimuksissa varman päälle korkeiksi. Se ei kuitenkaan ole eettisesti hyväksyttävää, eikä myöskään tarpeellista edes tuontisähkön saamiseksi.

Aikoinaan sähköntuotannosta ja jakelusta paikallisille kuntien omistamille sähköyhtiöille vastasi pitkälti Imatran Voima osakeyhtiö (IVO). Se oli valtion (suomalaisten) täysin omistama laajoine sähköverkkoineen. Sähköntuotannon riittävyydestä koko maassa, tarvittavine varavoimalaitoksineen, se huolehti ja neuvotteli Sähköntuottajain yhteistyövaltuuskunta (STYV) puitteissa. Jokainen merkittävä sähköntuottaja oli velvollinen osallistumaan siihen.

EU:n myötä tuli määräys eriyttää sähkön tuotanto, sähköverkot ja myynti toisistaan vapaan kilpailun mahdollistamiseksi. Kenen tahansa piti voida tuottaa sähköä tai myydä sitä verkon välityksellä. Syntyi sähkömarkkinat. Ja sähköpörssi. Ja kantaverkkoyhtiö Fingrid. Ja sähkön vähittäismyyntiyhtiöt. Kenen tahansa piti voida ostaa sähköä pörssistä sitä kuluttajille myydäkseen.

Sähkön toimittamiseen liittyviä eri toimijoita on siten nykyään kolme: sähkön tuottaja (voimayhtiö), jakeluverkkoyhtiö ja myyjä/operaattori. Vain jälkimmäiset ostavat sähköä pörssistä ja myyvät sitä eteenpäin kuluttajille.

Mainittakoon, että Fingrid on täysin valtion ja suomalaisten eläkeyhtiöiden ym. omistama. Se huolehtii Suomen suurjännitteisen kantaverkon toimintakyvystä tarvittavine jännitteineen ja taajuuksineen sekä sähkön siirtotarpeiden toteuttamisesta naapurimaidemme välillä (Nordpool).

Kantaverkon ”jatkeina” on erilaisten muiden yhtiöiden omistamia sähkönjakeluverkkoja. Poliitikkojen tunnetusti ulkomaille myymä Caruna Oy on niistä yksi. Sähkönjakeluverkot mahdollistavat mm. kuntien omistamien sähköyhtiöiden ja sähkön kuluttajien välisen sähkönsiirron samoin kuin yhteyden kantaverkkoon.

Kannanotot siitä, että kuluttajien pitäisi maksaa sähköstään myös sen huippukulutushetkien mukaisia huipputaksoja, olisivat relevantteja jos kuluttajat ostaisivat sähkönsä suoraan eri sähköntuottajilta. Todellisuudessa kuluttaja ostaa sähkönsä vain valitsemaltaan yhdeltä sähkön vähittäismyyjältä, ei sähkön tuottajalta (voimayhtiöltä).

On vain vähittäismyyjien vallassa arvioida millä hinnalla ne sähköä pörssistä kulloinkin tarjoutuvat ostamaan, ja millä (keskimääräisellä) hinnalla ne koko välittämäänsä sähkömäärää asiakkailleen myyvät.

Siksi on perusteltua korvata hallituksen nyt vaalipaniikissaan roiskimat 4 kpl eri sähkötukivyyhtiä yhden yleisen hintakaton säätämisellä. Se on menetelmänä yksinkertainen, ei vaadi kuluttajilta toimenpiteitä, ei valtiolta tukiaisia eikä synnyttäisi ”väliinputoajiakaan”. Riittää, että valtio huolehtii vain sähköntuottajien riittävän suuresta katteesta. Sitä voidaan myös aina ajan myötä tarvittaessa hienosäätää. Nähdäkseni noin 15 c/kWh huippuhintakatto on riittävä, yllin kyllin.

Mainittakoon, että ennen Ukrainan kriisiä sähkön kuluttajahinta oli tyypillisesti 5-7 c/kWh. Sähkön tuotantokustannukset puolestaan olivat Lappeenrannan teknillisen yliopiston (LUT) julkaisun “Sähkön tuotantokustannusvertailu” (v. 2017) mukaan uusille laitoksille näiden tyypistä riippuen vain suuruusluokkaa 5-8 c/kWh (ydin, kivihiii, tuuli, puu, turve jne.) kuoletuksineen ja korkoineen, ja kalleimmillaankin vain 10 c/kWh (aurinkovoima).

Pelkoa siitä, että hintakatto tekisi sähkön saannin naapurimaista tuottajilleen kannattamattomaksi, ei ole. Esimerkiksi Pohjois-Ruotsin vesi- ja tuulivoimaloista ei voida siirtää ylituotantosähköä kuin vain Suomeen, vaikka E-Ruotsissa on samaan aikaan sähköpula. Ruotsin sisäiset sähköverkot eivät ole välityskyvyiltään riittäviä, ja niiden laajentaminen olisi liian kallista.

Myöskään sähkön myyminen merkittävissä määrin (”karkaaminen”) Suomesta muihin kallimman hitatason maihin ei ole edes teoriassa mahdollista. Maiden väliset siirtoverkot ovat siihen nähden välityskyvyltään aivan liian pienet.

Hallituspuolueiden olisi jo viimeinkin irrottauduttava poliittisista vain äänestäjäryhmilleen suunnattujen tukiaisten räätälöimisestä etenkin asioissa, joissa osaaminen ei riitä. He ovat silloin ideologiansa varassa ja edunvalvojiensa johdateltavissa.

Jari Ikänen; diplomi-insinööri, energiatekniikan asiantuntija