Mistä se sandaali puristaa?

Työmarkkinoilla kuhisee. Ja kaislikossa suhisee. Valtakunnan sovittelijan toimistolla rasvataan saranoita.

Näyttää sille, että tästä keväästä tulee vähintäänkin haasteellinen työmarkkinamielessä. Voi toki olla, että ensin riidellään ja sitten yhtäkkiä sovitaan. Näin on käynyt usein aiemminkin.

Mutta jotenkin nyt tuntuu sille, että vastakkain ovat periaatteelliset kysymykset ja se tuo asiaan vaikeusastetta lisää. Kikyn kohtalo on eräs ratkaistavista asioista. Toki myös tulkinta siitä, onko nyt asetettu rima TES-kierroksen aloittajan toimesta vai ei? Jätän sen pohtimisen niille joille asia kuuluu.

Tulkinta siitä oliko kiky pysyvä järjestely vai vain määräaikainen, jakaa toimijat. Viestien sisältö ja tulkinta riippuu täysin siitä onko kyse työnantajien vai työntekijöiden edustajasta.

Totta kai eri eturyhmät ajavat omia etujaan. Siksihän ne ovat olemassa. Jos eivät ajaisi, niin ne olisivat pian entisiä eturyhmiä tai niiden edustajia.

Kikyä on arvosteltu paljon. Ymmärrän kriittiset näkökulmat erinomaisen hyvin. Mutta usein tuntuu unohtuvan se syy mihin tarpeeseen se tehtiin. Suomen kustannuskilpailukyky oli surkea. Suorastaan umpisurkea, verrattuna keskeisiin kilpailijamaihin. (Hallituksen mielestä)piti siis tehdä jotain tuon menetetyn kilpailukyvyn parantamiseksi. Suomi teki siis sisäisen devalvaation. Suurella tuskalla- ja toki myös ilmassa olleiden ns.pakkolakien vuoksi, valittiin järjestöjen puolelta kikytie.

Kun kaikilla tehdyillä toimilla kustannuskilpailukyky nousi, se vaikutti myönteisesti myös työllisyyteen. ETLA arvioi 12.8 2019 vaikutuksen olevan 20 000–42 000 henkilöä vuoteen 2022 mennessä, todeten kuitenkin samalla vaikutusten arvioimisen vaikeaksi. Samaan lukuun ei kuitenkaan päätynyt SAK:n pääekonomisti Ilkka Kaukoranta. Luku on hänen mielestään 6 000–12 000 työpaikkaa.

Näinhän se aina tuntuu menevän, eli että työllisyyttä ja työttömyyttä tunnutaan yleisesti arvioitavan idelogisesti, ei pragmaattisesti. Sama pätee keinoihin puuttua työllisyyteen ja/tai työttömyyteen. Olen kirjoittanut aiemmin mm. työllisyysasteesta ja siitä kuinka sitä pidetään joidenkin taholta ”vääränä” mittarina, koska se ei mittaa pelkästään kokoaikaista työtä ja ”kunnollista” palkkaa. Mitä se säällinen palkka sitten kenenkin mielestä on. Sekin on eräs kiistakapula.

Käytän itse silti työllisyysastetta mittarina, koska a) se on kansainvälisesti vertailukelpoinen mittari ja b) sitä on käytetty jo kauan ja se vertautuu siksi aiempien hallitusten toimenpiteisiin ja tuloksiin. Ja myös siksi, että mittarin vaihtaminen kesken juoksun on epäloogista ja panee epäilemään onko hanskat heitetty lattialle? On oma keskustelunsa se, että mikä on työllistymisen määritelmä. Sekin keskustelu on totta kai tärkeä. Jossain vaiheessa.

Itse käytin julkisessa keskustelussa ja käytän nytkin sanaa työllistyneet, enkä niinkään puhunut työpaikoista. Mielestäni työllistyneet-sana on parempi kuvaamaan tilannetta.

Viime aikoina keskustelussa on ollut minimipalkka. Tarvitseeko Suomi sellaisen? SAK:n Jarkko Elorannan mielestä ei. Monen eduskuntapuolueen mielestä ei. Vasemmistoliitto on eri linjoilla, mutta heillä, näin veikkaan, on ”hieman” erilainen lähestyminen minimipalkkaan kuin Kokoomuksen Elina Lepomäellä.

Lepomäellä on käsittääkseni pointtina se, että  Suomessa tarvitaan enemmän mahdollisuuksia joustaa työehtosopimusten sisällä. Olen itse pohtinut ja esittänyt keskustelua, siis keskustelua juuri samasta aiheesta- viimeksi blogissani Yleissitovuus vai minimipalkka?( 22.9 2019). Mitä työehtosopimusten sisällä voisi tehdä toisin? Vai onko se täysin koskematon?

Tuossa kirjoituksessa pohdin mm. sitoutumisen astetta Suomessa. Väitän, että merkittävässä osassa pieniä ja keskisuuriakin yrityksiä paikallinen sopiminen toimii ja on toiminut jo vuosia erittäin hyvässä yhteisymmärryksessä. Mutta isommassa kuvassa tuntuu olevan haasteita. Luottamus on sana jota usein käytetään. Jos toinen epäilee jo lähtökohtaisesti toista osapuolta siitä, että tällä on jokin ”ketunhäntä kainalossa” ja että sovittu ei pidäkään, niin eipä ole mikään ihme että Suomessa tarvitaan kilometritolkulla paperia sopimiseen  varsin monista yksityiskohdista.

Jos mainitset paikallisen sopimisen, niin työntekijäpuolelta tulee välittömästi sama viesti: ”Nytkin voidaan jo sopia paljosta ja aina voi sopia paremmin kuin TES”. Työnantajapuolen näkökulma on kokonaan toinen. Pitäisi saada sopia joskus heikommin kuin TES. Eikö niin? Miksei sitä sanota suoraan ja puhuta niin kuin asia on?

Jos yritys ja sen työpaikat voisivat pelastua toisin sopimalla, niin eikö se ole hyvä asia? On. Mutta tämä voi onnistua vain jos luottamus työnantajan ja työntekijän välillä toimii. Jos yhdessä päätetään mennä vaikkapa poikkeusoloista läpi yhdessä, ilman irtisanomisia, niin olisiko se huono asia? Ei. Pitää vain samalla sopia siitä, mitä tapahtuu kun ongelmat on selätetty ja myös se kuinka talouden lukuja luetaan, jotta kaikilla on sama tilannekuva. En pidä tätä jälkimmäistä kuitenkaan ylitse käymättömänä haasteena. Henkilöstön edustusta tulee kouluttaa yhä laadukkaammin myös talouden osaamiseen ja perehtymään yrityksen/työnantajan tilanteeseen.

Arvostan kaikkia niitä tahoja, jotka edes pyrkivät pohtimaan näitä ongelmiamme ja jotka uskaltavat esittää omia ajatuksiaan. Ei keskustelua pidä pelätä. Mutta usein, kovin usein, keskustelu ei tunnu johtavan muuhun kuin, no ideologiseen vääntöön siitä, että toinen pyytää liikaa ja toinen ei taas maksa tarpeeksi.

Taustalla näissä kaikissa avauksissa on huoli, uskon näin, vilpitön huoli siitä miten Suomi saisi nostetuksi oman työllisyysasteensa hyvälle Pohjoismaiselle tasolle. Kokoomukselta tuli tänään erinomainen keskustelun avaus tai paineen lisäys ja se perustui eduskunnan tietopalvelun tekemiin laskelmiin. Lainaus YLE uutiset 22.1 2019: ”Puolueen laskelmien mukaan Suomeen pitäisi saada 120 000 uutta työllistä, jotta talous olisi tasapainossa vuoteen 2023 mennessä…120 000 uutta työllistä tarkoittaisi 77 prosentin työllisyysastetta Suomessa.”

Lisäksi: ”Kokoomuksen laskelmien mukaan hallitus joutuu leikkaamaan menoja 3,6 miljardilla eurolla vaalikauden loppuun mennessä, jos se haluaa tasapainottaa julkisen talouden vuoteen 2023 mennessä.”

Noilla luvuilla, jotka ovat muuten pysäyttäviä, jokaisen päättäjän tulee ymmärtää ettei noihin määriin päästä yhdellä tai kahdella keinolla. Sipilän hallituksen ja tämän nykyisen hallituksen keinovalikoima oli keskenään kovin erityyppinen. Vaikka olenkin toisen osalta jäävi, niin uskallan väittää molempien olevan oikealla ja samalla kertaa väärällä linjalla. Tarkoitan sitä, että tarvitaan parempaa tasapainoa velvoitteiden ja oikeuksien välille. Nyt tuntuu sille, että aina kun hallitus vaihtuu, vaihtuu myös ideologia ja toisen ideologian hyvätkin puolet lentävät roskakoriin.

Mutta tärkeintä on kuitenkin se, että Suomessa kannattaa työllistää ja että Suomessa kannattaa ottaa työtä vastaan. Kaikki muu on enemmän tai vähemmän tukitoimia, joilla on toki oma paikkansa. Mutta ei Suomessa pelkillä veroeuroilla tulla työllistämään kestävällä tavalla jatkossakaan vaikka esim.palkkatuki ja sen lisääminen hyvä ja kannatettava asia onkin.

Esitänkin kainon toiveen siitä, että kun työmarkkinakierros on ohi, toivon mukaan hyvässä järjestyksessä sovittuna, niin eri osapuolet istuisivat yhdessä samaan pöytään pohtimaan miten suomalaisten työllisyyttä, työmarkkinajärjestelmää, kolmikantaa ja muuta tähän suureen kokonaisuuteen liittyvää pitää kehittää. Yhdessä.

Olen sitä mieltä, että poteroista ei työllisyys nouse. Se vaatii merkittäviä päätöksiä paitsi maan hallitukselta(tulevilta hallituksilta), eduskunnalta mutta myös muilta yhteiskunnallisilta toimijoilta. Olisi kovasti meidän kaikkien etu, jos se pohdinta olisi käytännönläheistä, ennakkoluulotonta ja Suomea eteenpäin vievää, sekä johtaisi uuteen ajatteluun pöydän kaikilla puolilla.

Jos pelkää saavansa vaaleissa takkiinsa sen vuoksi, että uskaltaa tehdä myös ikäviä ja epäsuosittuja päätöksiä, niin kannustan niihin silti. Virheitä tekee näet jokainen, mutta jos ei tee mitään, on se suurin virhe. Sen maksamme me kaikki.

 

jarilindstrom

Olen ollut ja olen edelleen valtuutettu Kouvolassa, nyt Sinisten ainoana. Olen ollut kahden kauden ajan maakuntaliiton hallituksessa, kaksi kautta eduskunnassa ja yhden kauden verran ministerinä Sipilän hallituksessa. Kyllä tämä nyt riittää.

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu