Yleissitovuus vai minimipalkka?

Suomen Yrittäjät ja Mikael Pentikäinen heitti vettä kiukaalle. Tosin kiuas ei ole vielä kunnolla lämmennytkään, koska sopimusneuvottelut ovat alkutunnusteluissaan. Mutta kuitenkin..

SY (YLE:n uutisen mukaan) esitti sen selvittämistä, että ”olisiko eri ammateista maksettavat minimipalkat syytä kirjata lakiin”. 

Tämä esitys, ei mitenkään yllättäen, tyrmättiin heti tuoreeltaan. STTK:n edunvalvonnan johtaja Katarina Murto vastasi Lännen median uutisen mukaan: ”Hänen mukaansa minimipalkkaa lakiin ei tarvita, sillä jo nyt työntekijöistä noin 90 prosenttia on alakohtaisten työ- ja virkasopimusehtojen piirissä.”

Tuossa jutussa hän lisäksi jatkaa: ”Suomen Yrittäjien esityksen taustalla lienee tavoite purkaa yleissitovuutta ja halu heikentää nykyistä käytäntöä. En myöskään pidä hyvänä, että minipalkoista säädetään laissa, koska silloin palkat ovat poliittisten suhdanteiden varassa, Murto sanoo.”

”Tavoite purkaa yleissitovuutta”. Siinä se syy nihkeydelle on. Keskustelu asiasta on sinällään paikallaan, jotta kuullaan mitkä ovat kunkin tahon perustelut kulloisellekin vaatimukselle. Suomalaisesta yleissitovuudesta on kanneltu EU-komissiolle. Yleissitova sopimusjärjestelmä ei ole tavaton maailmalla, mutta Suomella on omanlaisensa systeemi. Se on sitä monestakin syystä.

Olen antanut itselleni ymmärtää, että yleissitova työehtosopimusjärjestelmä läpivalaistiin aikanaan kun Suomi liittyi Euroopan Unioniin. Paremmin asiaa muistavat korjannevat jos olen väärässä, mutta olen siinä käsityksessä, että tuolloin Suomen erittäin suuri järjestäytymisaste oli ratkaiseva sille, että suomalaisessa järjstelmässä ei nähty ongelmaa tai että se, siis korkea järjestäymisaste, nimenomaisesti oli perustelu tällaiselle sopimusjärjestelmälle. JA se taas oli kannuste työmarkkinajärjestöille, erityisesti työntekijöpuolelle, mennä mukaan EU-kannattajien joukkoon. Jos suomalainen yleissitova järjestelmä ei olisi tuolloin mennyt komission syynistä läpi, niin epäilenpä että EU-jäsenäänestyksen tulos olisi ollut kielteinen.

Moni puhuu yleissitovuudesta ja jotkut normaalisitovuudesta. Pieni kertaus tähän väliin:

Normaalisitovalla työehtosopimuksella tarkoitetaan työehtosopimusta, jota työnantaja on velvollinen noudattamaan, koska se kuuluu sopimuksen solmineeseen työnantajaliittoon tai koska sopimus on tehty koskemaan juuri kyseistä yritystä. Sitä tulee noudattaa kaikkiin niihin työntekijöihin, jotka työskentelevät yrityksessä ja kuuluvat työehtosopimuksen soveltamisalan piiriin.

Yleissitovaa työehtosopimusta pitää noudattaa kaikissa yrityksissä, jotka toimivat sopimuksen soveltamisalalla. Se merkitsee sitä, että kaikilla alalla töitä tekevillä työntekijöillä on samanlaiset työnteon minimiehdot.

Ollessani ministeri tapasin Helsingissä keväällä 2019 komissaari Valdis Dombrovskisin(vastasi mm.työmarkkinavuoropuhelusta) ja kun olimme käyneet läpi sovitut asiat, niin kysyin häneltä tämän kantelun perään. Kysymys ei tullut hänelle ilmeisesti kovin suurena yllätyksenä, koska hän kaivoi heti esille paperin salkustaan ja vastasi asian olevan edelleen prosessissa. Kerroin hänelle asian olevan Suomelle ja suomalaiselle järjestelmälle merkittävän. Toki hän sen tiesi. En tiedä mitä asialle nyt kuuluu.

Kovin usein yleissitovuudesta luopumista esitetään ratkaisuksi Suomen ongelmiin. Olen eri mieltä. EN usko sen kategorisella poistamisella saavutettavan sitä mitä sillä väitetään saavutettavan. En silti sulje myöskään pois keskustelua yleissitovan järjestelmän kehittämisestä enkä etenkään  sitä, mitä sen sisällä voisi tehdä. Tähän keskusteluun toivoisin rohkeutta.

Suomen ongelma, yksi niistä, on luottamuksen puute. Suomessa halutaan lisätä paikallista sopimista. Sitä toki tehdään jo nyt paljon ja osin sitä onkin edistetty joissain työehtosopimuksissa. Mitä minä tarkoitan luottamuksen puutteella? Otan esimerkin Saksasta: Perusajatus on selkeä: työehdoista voi poiketa määräaikaisesti ja tarkasti määritellyillä tavoilla, mikäli yritys takaa vastikkeeksi esimerkiksi irtisanomissuojan, investointeja tai lupauksen olla siirtämättä toimintaa muualle(Lähde: http://www.heikkijokinen.info/trade-union-news-from-finland/9-ay-uutiset-maailmalta/1164-paikallinen-sopiminen-on-saksassa-aina-kahden-kauppa)

Onnistuisiko Suomessa tällainen sitoutuminen? Kysyin tätä kerran eräältä merkittävn yhtiön toimitusjohtajalta ja vastaus oli tyly. EI. Voisiko reitti kuitenkin löytyä tuon kaltaisesta tavasta toimia? Pitäisin viisaana harkita asiaa. Ja väitän ihan pokkana, että syytä olisi jos Suomessa tavoitellaan tulevaisuudessa jopa 80% työllisyysastetta.

Ongelma tulee juurikin siitä, että mitä voidaan tehdä poikkeuksellisissa tilanteissa ja millä ehdoilla. Jo nyt on lomautuksia ja jo nyt tehdään pitkää päivää kun tarve on. Ja jo nyt saa sopia paremmin kuin mitä TES määrittelee.

Mutta entäs jos ja kun tulee tarvetta sopia heikommin kuin mitä TES määrää? Varsinkin palkan osalta. Jos työntekijä ei voi luottaa siihen, että hetkeksi heikentynyt etu ei palaudukaan sitten kun ollaan menty yhdessä yli vaikeiden aikojen, niin miten siitä voi häntä syyttää, jos ei ole luottamusta?

Yleissitovan ja normaalisitovan TES:n voima on nimenomaisesti siinä, että se on kollektiivisesti sovittu. Ei vain yksilön ja työnantajan kesken. Ja samalla se voi olla myös sen heikkous, tunnustan. Siinä sovitaan myös niiden puolesta, jotka eivät ole mukana neuvottelupöydässä.

Sopimukset ja lait on säädetty aina heikomman suojaksi. Kovin usein se heikompi osapuoli on työntekijä. Kaikista kun ei ole neuvottelemaan.

Kaiken tämän yllä häilyy myös huoli vallasta. Mitä suurempi on järjestäymisaste, sitä enemmän ammattiyhdistysliikkeellä on voimaa ja valtaa. Kun yhä useampi, tai ainakin moni valitsee ”vain” pelkän työttömyysturvan liittymällä ns.Loimaan kassaan, se heikentää järjestäytymisastetta. Tämä on se suurempi uhka suomalaiselle yleissitovuudelle kuin pelkkä kantelu komissiolle, väitän. Vaikka tuo liittyy tähän olennaisena osana.

 

 

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu