Demokratian pakkovienti vieraisiin kulttuureihin ei toimi: Afganistan esimerkkinä

Demokratia, oikeusvaltio ja meidän käsityksemme ihmisoikeuksista, siis länsimainen käsitys ihmisoikeuksista, on pitkän, monia sukupolvia kestäneen kulttuurillisen kehityksen tulosta. Kehityksen, joka seurauksena me puhumme jakamattomista ihmisoikeuksista ja vapauksista. Ajatukset ihmisoikeuksista, vapauksista ja demokratiasta ovat kuitenkin meidän historiamme ja kulttuurimme tuotoksia ja niiden vieminen sellaisenaan toisiin kulttuureihin on hyvin haasteellista, mikäli kulttuurierojen vaikutuksia ei huomioida – kuten Afganistanin ja Irakin tapaukset ovat osoittaneet.

Merkittävässä roolissa demokratian ja oikeusvaltion toimimisen kannalta on luottamus toisiin ihmisiin. Myös muihin kuin omiin sukulaisiin. Länsimaisessa demokratiassa kun valtaan väkisinkin pääsee vaaleissa ihmisiä, jotka eivät välttämättä ole omia sukulaisia tai omaan sukulinjoihin perustuvan identiteetin omaavia. Lisäksi valtaan saattaa päästä jopa eri mieltä olevia, joiden toimintaan tulisi jossain määrin kyetä luottamaan. Oikeuslaitoksen tuomaritkin ovat usein tuntemattomia ja saattavat olla monista eri asioista meidän kanssamme eri mieltä, mistä huolimatta oikeusvaltiossa meidän tulee kyetä luottamaan siihen, että oikeus kohtelee tuttuja ja tuntemattomia tasapuolisesti. Meidän tulee kyetä luottamaan siihen, että vallassa olevat noudattavat lakeja ja yhteisiä pelisääntöjä. Tätä oletusta ei kuitenkaan kaikissa kulttuureissa ole. Hyvän esimerkin aiheesta saamme Pakistanista.

Kun Pakistanissa vuonna 1972 oli merkittäviä levottomuuksia, niin pakistanilaisen (heimo)poliitikko Wali Khan tiivisti oman käsityksensä uskollisuutensa kohteista seuraavasti: ”Olen ollut pastu kuusi tuhatta vuotta, muslimi 1300 vuotta ja pakistanilainen 25 vuotta.” (*; **) Pastut ovat vahvasti sukulaisuussuhteisiin ja heimorakenteeseen pohjautuva, patriarkaalinen kansa. Pastujen kaltaisessa yhteisössä hierarkia on vahvaa ja ehdotonta, perhe tottelee perheen patriarkkaa, perheen patriarkka tottelee suvun päämiestä, suvun päämies tottelee klaanin patriarkkaa, joka taas on uskollinen heimon johtajalle. Khan sanoi haastattelussa, että hän on ensisijaisesti uskollinen pastuille, toissijaisesti uskonnolleen ja Pakistanin valtio tulee viimeisenä (muiden kuin pastujen asemaa tuossa järjestyksessä kannattaa miettiä).

Kiinnostavaa on myös Wali Khanin käyttämä aikamäärittely. Hän oli itse haastattelua tehtäessä noin viisikymmenvuotias, mutta hän käytti sanontaa ”olen ollut” (”I have been”). Tämä kertoo hänen aikakäsityksestään, jonka mukaan hän on osa pitkää katkeamatonta sukunsa muodostamaa sukupolvien ketjua. Uskollisuus muodostuu ensisijaisesti tuota ketjua kohtaan, ei mitään muuta kohtaan. On vaikea kuvitella toimivaa demokratiaa tuollaisissa oloissa.

Wali Khan ei käytännössä kyennyt luottamaan muihin kuin oman heimonsa jäseniin. Oman heimonsa jäseniin hän luotti vähemmän kuin klaanin jäseniin, klaanin jäseniin hän luotti vähemmän kuin suvun jäseniin ja suvun jäseniin hän luotti vähemmän kuin oman perheensä jäseniin. Toisin sanoen ajatus demokratiasta, jossa äänestetään jollain muulla valintakriteerillä kuin perheen, sukulinjan, klaanin ja heimon muodostamalla, oli hänelle käytännössä vieras ja vastenmielinen käsite. Mikäli tulkinta vaikuttaa erikoiselta, niin kannattaa lukea hänen haastattelunsa, siis ne kaikki. Ei pelkästään viittaamaani.

Yksittäisten anekdoottien lisäksi tuota demokratian vaatimaa luottamusta muihin kuin sukulaisiin on mahdollista arvioida tutkimusdatan avulla. Aiheesta on tehty yllättävän paljon tutkimusta ja yleisen kaikille saatavilla olevan aikasarja-aineiston tarjoaa World Values Survey (***). Tuon tutkimuksen tietokannasta voidaan laskea, kuinka suuri on yleisen luottamuksen ja vain lähipiirin jäseniin kohdistuvan luottamuksen ero.

Vieraisiin ihmisiin kohdistuvan epäluottamuksen määrän laskeminen onnistuu parhaiten vähentämällä vieraisiin kohdistuvasta luottamuksesta lähipiirin jäseniin kohdistuva luottamus. Tuolloin lopputuloksena on eräänlainen epäluottamusmittari, joka kertoo kuinka suuri on epäluottamus muita kuin oman lähipiirin jäseniä kohtaan. Seuraavassa kuva, jossa asia on esitetty maailmankartalla.

Valitettavasti kaikista maista ei ole dataa ja osasta maita data on varsin epäluotettavaa, mutta perusperiaate on selvä: mikäli et kykene luottamaan muihin kuin sukulaisiisi, niin ajatus demokratiasta, rehellisistä vaaleista, toimivasta oikeuslaitoksesta, ihmisoikeuksista ja vastaavista ilmiöistä muuttuvat aika lailla käsittämättömiksi. Mikäli et kykene luottamaan muihin kuin sukulaisiisi, niin koko länsimainen demokraattinen yhteiskunta siihen liittyvine piirteineen on jo periaatteessa mahdoton ajatus.

Tältä pohjalta on helpompi ymmärtää minkä takia demokratian kehittymisen kaksisuuntainen polku (****) ei ulkopuolisen painostuksesta toteudu sellaisissa maissa kuten Afganistan, Irak ja monet vastaavat valtiot. Demokratian kaksisuuntainen polku edellyttää, että kaksi kehitystä tapahtuu samanaikaiseksi. Tätä kaksisuuntaista polkua ei voi tuoda ulkopuolelta asein. Ei ainakaan ilman todella massiivista panostusta ja kaiken vastarinnan tukahduttamista hyvin totaalisin keinoin usean sukupolven ajan.

Demokratian kaksisuuntaisen polun toteutuminen edellyttää, että hallitseva eliitti on halukas viemään maataan kohti demokratiaa ja sen instituutioita käsitteineen. Samanaikaisesti toimivan demokratian kehittymisen edellytyksenä on se, että suurin osa kansaa haluaa siirtyä kohti demokratiaa ja sen instituutioita. Eliitin osalta demokratiaan siirtyminen muuttaa merkittävästi eliitin toimintamalleja. Mutta myös suurin osa kansasta täytyy olla valmis luopumaan demokratian kannalta ongelmallista perinteistä ja hyväksymään uudenlaisen yhteiskunnan – yhteiskunnan, jossa sukulaisuuteen liittyvät valtarakenteet hajoavat.

Eliitin kannalta siirtyminen demokratiaan edellyttää oikeusvaltion hyväksymistä ja puoluepolitiikkaan liittyvää epävarmuutta. Siirtyminen demokratiaan tarkoittaa myös epävarmuutta siitä kuka saa uudet suuret rakennusprojektit tai kenelle valtion tukiaiset kohdistetaan. Eliitti ottaa demokratiaan siirryttäessä riskin siitä, että heidän yksilölliset etunsa eivät toteudu, mikäli demokratia toteutuu. Mutta tähän mennessä demokratia on tupannut mahdollistamaan niin vahvan taloudellisen kasvun ja uusien mahdollisuuksien avautumisen, että eliitillä voi olla todellinen motivaatio demokratian edistämiseen.

Kansan kannalta demokratia on itse asiassa vaikeampi ongelma. Eliitti on osoittautunut pärjäävänsä lähes kaikkialla täysin riippumatta siitä, miten järjestelmä muuttuu, mutta syvällä yhteiskunnassa olevien perinteiden muuttaminen on paljon vaikeampaa ja heikentää todella suuren ihmisjoukon asemaa. Jossain sukuihin, klaaneihin ja heimoihin pohjautuvassa yhteiskunnassa demokratia on suorastaan kirosana. Ainakin siinä tapauksessa, että oma joukko ei ole ylivoimainen.

Kysymys onkin ensisijaisesti siinä, että tarjoaako demokratia riittävästi etuja tarpeeksi suurella osalle kansaa. Vastaus ei ole itsestään selvä ”kyllä tarjoaa” vaan vastaus on epäselvempi.

Mikäli kansa on lukutaidotonta, niin demokratia ei tarjoa mitään etuja. Mutta mikäli kansa on lukutaitoista ja saanut koulutusta edes jonkin verran lukutaidon lisäksi, niin monessa maassa ihmiset ovat halunneet osallistua omien asioidensa hoitamiseen. Tuolloin demokratia muuttuu houkuttelevaksi ja mahdollistaa ihmisten osallistumisen oman kohtalonsa määrittelemiseen. Tämä mahdollisuus kuitenkin edellyttää merkittävää irtautumista vanhoista sukuihin, klaaneihin ja heimoihin perustuvasta ajattelusta. Tämä uusi, demokraattinen ajattelu on uusissa demokratioissa ollut lähtökohtaisesti väestön koulutuksesta nousevaa uutta ajattelua. Mutta kaikissa maissa vastaavaa demokraattista kehitystä ei ole nähtävissä kansalaisten koulutustason noususta huolimatta.

Monet ääri-islamistiset järjestöt ovat omasta näkökulmastaan täysin oikeassa pyrkiessään estämään naisten koulutuksen. Mitä vähemmän naiset saavat koulutusta, niin sitä todennäköisemmin kiinnostus demokratiaa kohtaan katoaa. Kun patriarkaalista heimovaltaa vastaan kapinoivat naiset ovat kadonneet muun muassa ulkovessan takana oleviin joukkohautoihin, niin vanha uskontoon ja sukulaisuussuhteisiin perustuva järjestelmä nousee entistä vahvempana.

Demokratian ja länsimaisten vapauksien vieminen jonnekin Afganistanin tai Irakin tapaisiin maihin käytännössä mahdoton tehtävä ilman vuosikymmenien tai vuosisatojen mittaista työtä. Länsimaisten valtioiden, joissa aviopareilla on enintään kolme lasta ja yleensä vähemmän, on käytännössä mahdotonta lähettää ainoaa poikaansa kuolemaan miehityssodassa, jossa vastapuolella on perheen kolmas tai neljäs poika (ensimmäinen poika perii perheen omaisuuden ja toinen poika on hyvässä kärkkymistilanteessa, mutta kolmas ja neljäs poika voivat menestyä ainoastaan sotimalla vääräuskoisia vastaan).

Kukaan ei pysty perustelemaan vuosikymmenien ajan sitä, että keskilännessä Yhdysvalloissa tai Suomessa Etelä-Haagassa (Westendistä puhumattakaan) olevan perheen pitäisi lähettää ainoa poikansa kuolemaan Afganistanissa sitä varten, että afganistanilaiset tytöt opetettaisiin lukemaan. Tuon takia länsiliittoutuneiden perääntyminen on ainoa poliittisesti mahdollinen vaihtoehto.

Demokratian vieminen Afganistanin kaltaiseen maahan on mahdotonta ilman entisen yhteiskunnan täydellistä murskaamista. Koska tuo murskaaminen on demokraattisille länsimaille ideologisesti hankalaa, niin demokratian vieminen ei onnistu.

 

 

Lähteet:

(*) Ahmed, A. S. (2013). The Thistle and the Drone: How America’s War on Terror Became a Global War on Tribal Islam. Washington, DC: Brookings Institution Press.

(**) Hilton, I. (2001). Letter from Pakistan: Pashtun code. The New Yorker (December 3).

(***) https://www.worldvaluessurvey.org

(****) Welzel, C., & Klingemann, H. D. (2008). Evidencing and Explaining Democratic Congruence: The Perspective of’Substantive’Democracy. World Values Research, WVR1(3).

+8
JarmoAhonen1
Sosialidemokraatit Kaarina

Väärää ajattelua jo vuosikymmeniä.

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu