Yhteistoimintamiesten kohtalo on karu myös Afganistanissa

Me länsimaissa kauhistelemme sitä mahdollisuutta, että Taleban kostaa liittouman kanssa yhteistyötä tehneille ja heidän perheenjäsenilleen. Pelko on todennäköisesti hyvin aiheellinen, mutta taipumus kostaa miehittäjän kanssa yhteistoiminnassa olleille ei ole pelkästään Talebanin piirre. Lyhyt katsaus eurooppalaiseen historiaan kertoo miten yhteistoimintamiehille on yleensä käynyt.

Toisen maailmansodan aikana Ranskasta kaksi kolmasosaa oli Saksan miehittämä. Tuolloin merkittävä osa ranskalaisista liittyi vastarintaliikkeeseen. Mutta hyvin moni teki yhteistyötä saksalaisten kanssa. Yhteistyön motiivit olivat monet: osa teki yhteistyötä ideologisista syistä, osa teki yhteistyötä yksinkertaisesti rahasta ja osa olosuhteiden pakosta. Ideologisista syistä yhteistyötä tehneet mitä suurimmalla todennäköisyydellä uskoivat miehittäjän edustamaan aatteeseen ja kannattivat tuon aatteen toteuttamista Ranskassa.

Saksan hävittyä toisen maailmansodan Ranskassa teloitettiin suuri määrä, todennäköisesti vähintään 10’000 saksalaisten kanssa yhteistyötä tehnyttä miestä ja naista. Useat ilman edes näytösoikeudenkäyntiä. Noin 2000 miehitetyn Ranskan miliisiä, eli siis käytännössä poliisia, teloitettiin julkisesti kansanjoukkojen hurratessa.

Ensimmäisten vuosien jälkeen oikeudenkäynnit muuttuivat todellisiksi, ihmisiä ei enää tuomittu kuolemaan satunnaisten syytösten perusteella. Myöhemmin, 1950-luvulla, yhteistoimintaa tehneiden oikeudenkäynnit käytännössä lopetettiin ja asia pyrittiin unohtamaan. Erityisesti virallinen Ranska halusi unohtaa ilman oikeudenkäyntejä teloitettujen yhteistoimintamiesten ja -naisten kohtalon. Lisäksi sotilaskoulutusta saaneille oli uudelleen kysyntää Vietnamin suunnalla ja Pohjois-Afrikassa.

Ranska oli siinä mielessä selvä tapaus, että liittoutuneet vapauttivat Ranskan toisessa maailmansodassa. Mutta yhteistoimintamiesten kohtalo oli melkoisen karu myös Norjassa, jossa Vidkun Quislingin johtama kansallissosialistinen hallitus luopui vallasta suhteellisen rauhanomaisesti. Quisling teloitettiin (oikeudellisessa mielessä hieman heppoisin perustein, sillä Norja oli luopunut kuolemantuomiosta jo 1901) ja monen hänen hallitustaan edustaneen tai palvelleen henkilön elämä ei ollut mitenkään miellyttävää vallanvaihdon jälkeen. Joidenkin lähteiden mukaan kuolemaan tuomittuja ja teloitettuja oli Norjassa 40. Muita vankeustuomion saaneita norjalaisia oli jossain 5’000 ja 6’000 välillä.

Norjalaisten kunniaksi on todettava, että moni Quislingin natsihallituksen vastustajakin piti kuolemantuomioita laillisesti arveluttavina. Varsinkin kun kuolemantuomion palauttamisesta ei oltu oikeaoppisesti säädetty lakia. Mutta jopa Norjan kaltaisessa demokratiassa yhteistoimintamiehiä tuomittiin kuolemaan ja tuomioita pantiin täytäntöön.

Yhteistä Ranskan ja Norjan tapauksille on se, että molemmissa maat miehitettiin asevoimin ja miehittäjä halusi istuttaa oman aatteensa mukaisen hallinnon molempiin maihin. Afganistanin tilanne on hieman samanlainen, vaikka kieltämättä voidaan aiheellisesti sanoa länsimaiden Afganistaniin tarjoileman aatteen eli demokratian ja ihmisoikeuksien olevan paljon parempi aate kuin Norjalle ja Ranskalle tarjottu. Mutta ratkaisevaa ei niinkään ole aatteen yksityiskohdat vaan se, että aatetta tarjoaa miehittäjä. Miehittämisen ideaan kuuluu, että miehittäjä turvaa valtansa asevoimin.

Miehittäjän kanssa tehtävän yhteistyön motiivit taitavat aina olla samoja kuin miehitetyn Ranskan ja Norjan tapauksissa: aate, raha tai vaihtoehtojen puute. Mutta miehittäjän toiminnassa voi olla eroja, jos halutaan muuttaa miehitetyn valtion politiikkaa. Tämä koskee myös miehitetyn toimintaa häviön edessä. Japanissa keisarikunta hävisi 1945 totaalisesti, jolloin mitään entistä ei ollut jäljellä. Sama koskee Saksan häviötä vuonna 1945. Molemmat antautuivat ehdoitta. Merkittävää on, että kaikki sotatoimet loppuivat antautumiseen. Antautuneet valtiot olivat valmiita aloittamaan alusta, sillä häviön myöntäminen ja kaiken alusta aloittaminen olivat oleellinen osa maiden muuttumista.

Ilman antautumista ja miehittäjän varsin reilua toimintaa sekä Japanissa että Saksassa muutos tuskin olisi ollut niin merkittävä. Mutta Afganistanin tapauksessa on kiinnostava historiallinen näkökulma. Joulukuussa 2001 Talebanin hallinto tarjosi Yhdysvalloille käytännössä ehdotonta antautumista, aseiden luovutusta ja neuvotteluja Afganistanin tulevasta hallinnosta. Mitä ilmeisemmin Taleban oli valmis uuteen alkuun. Yhdysvallat hylkäsi tarjouksen.

Yhdysvaltojen päätös hylätä Talebanin antautumistarjous tarkoitti sitä, että sota ei koskaan loppunut – ainoa mahdollisuus sodan lopettamiselle olisi ollut viimeisenkin Teleban-mielisen taistelijan kuolema, mikä ei ollut mahdollista koska Taleban oli ja on yhä ensisijaisesti heimoliike. Tai no, olisi se ollut mahdollista tappamalla merkittävä osuus Afganistanin väestöstä, mutta siihen länsimaiden moraalikäsitys ei olisi taipunut. Yhdysvallat ja lännen liittouma pysyivät taistelevana miehittäjänä. Miehittäjänä, joka ei ollut valmis lopettamaan ja etsimään kompromissia.

Helposti mieleen tuleva puolustus liittouman joukoille on se, että kyllähän liittouma oli afganistanilaisille vähemmän kauhea miehittäjä kuin Norjan ja Ranskan miehittäjä aikoinaan. Mutta liittouman jatkuvat sotatoimet johtivat vuosien mittaan huomattaviin siviilitappioihin. Vuosina 2016-2020 siviiliuhreista noin 40% oli lapsia (linkki täällä).

Liittouman ilmaiskut ja niiden siviiliuhrit eivät varmasti auttaneet saavuttamaan monen afganistanilaisten luottamusta. Monen maaseudulla asuvan näkökulmasta liittouma mitä todennäköisimmin vaikutti väkivaltaiselta miehittäjältä ja liittouman kanssa yhteistyössä olevat tahot yhteistoimintamiehiltä. Yhteistoimintamiehiltä, joiden todennäköinen kohtalo liittouman tukeman hallituksen sortumisen jälkeen vastaa yhteistoimintamiesten kohtaloa Euroopan maissa toisen maailmansodan jälkeen.

Eurooppalaisen historian valossa liittouman kanssa yhteistyötä tehneiden kohtalo todennäköisesti muistuttaa historiallista yhteistoimintamiesten kohtaloa, mikäli liittouma ei evakuoi avustajiaan. Mielestäni länsimaiden pitäisi vakavissaan pyrkiä auttamaan ensisijaisesti niitä, jotka olivat mukana yhteistoiminnassa aatteellisista syistä, kannattaakseen demokratiaa ja ihmisoikeuksia.

+1
JarmoAhonen1
Sosialidemokraatit Kaarina

Väärää ajattelua jo vuosikymmeniä.

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu