Rajakansaa
Toimittaja Kerstin Kronvall kulkee rajalta toiselle. Hän pitää kirjaa tapaamistaan ihmisistä, ja paljastaa heidän parhaat ja haavoittuvimmat puolensa. Tapaa hän poliitikkojakin. Ja sotilaita. Mutta nämä eivät ole pääosassa Rajakansaa, kohtaamisia ja kohtaloita Imatralta Krimille –kirjassa (Docendo, 2018).
Kerstin kertoo sinulle ja minulle. Kohtaaminen kaupan kassalla tai puhuminen kahvilassa vaatii rohkeutta. Pitää olla utelias ja luottavainen kun hankkii tietoja muutenkin kuin taksissa matkalla lentokentältä hotelliin.
Monet tuntevat Kerstin Kronvallin hänen raporteistaan Ylelle Moskovasta, Kiovasta ja Pietarista. Mutta kirjeenvaihtajana ja diplomaattinakin työskennellyt Kronvall on käynyt myös paljon pienemmissä ja syrjäisemmissä paikoissa. Kronvall kulkee taksilla, bussilla, junalla ja jalan ihmisten parissa pitkin EU:n rajaa. Kirjassaan hän liikkuu rajan molemmin puolin. Matkassa on mukana aimo annos ymmärrystä, jota on karttunut elämänkokemuksen myötä.
Rajoista puhuttaessa annetaan usein tunteen viedä. Tässä teoksessa rajat ovat luonnollinen asia. Ei niin että ne olisivat vain esteitä. Ne ovat myös mahdollisuus. Ne merkitsevät eri asioita eri ihmisille. Kronvall käsittelee osuvasti ja kuvaavasti tilanteita ja muistelee tarinoiden kokemuksistaan rajoilla. Hän miettii kysymystä sujuvasta kielten vaihtamisesta ja syrjäseutujen työllistymisestä: rajat ovat usein periferiaa, kaukana valtakunnan keskuksista, hieman omilla säännöillään ja todellisuuksissaan eläviä.
Tai kuten kahvilatyöntekijä Romaniassa pohtii: ”Jos baarissa on asiakkaita, suljemme vasta, kun kaikki ovat lähteneet”, Joanna kertoo. Joskus työpäivä saattaa loppua vasta puolelta öin. Silloin väsyttää, mutta onneksi työvuoroja on peräkkäin vain kaksi, joiden jälkeen on kaksi vapaapäivää, jolloin Joanna lepää ja leikkii koiransa kanssa. Politiikasta Joanna ei välitä ollenkaan. Hän ei heti muista, kuuluuko Romania USA:han vai EU:hun – näitä erilaisia kirjainyhdistelmiä on niin paljon, voi olla YK:kin. Euroopan unionilla ei ole hänelle mitään merkitystä.”
Kronvall on kokenut toimittaja. Olemme ikätovereita ja sikäli minun on helppo samaistua kirjan tekstiin. Kokemukset kriisialueilta ovat yhteneväisiä. Sodasta kerrotaan se, mitä nähdään ja raportoidessa konfliktitilanteissa ei auta hosua tai ottaa turhia riskejä. Kirjeenvaihtajan työkavereineen on osattava varautua yllätyksiin. Kaikkea ei voi ennakoida, kuten Kerstin sai todeta Ukrainan niin sanottujen ”kansantasavaltojen” rajalla olleella tiesululla.
”Näitä tiesulkuja oli pystytetty niin Ukrainan kuin separatistienkin puolelle Donbassin alueelle, ja niillä toimi täydellinen omavaltaisuus. Tiesulkuja vahtineet univormupukuiset aseistetut miehet olivat selvästi peloissaan ja siksi erityisen vaarallisia. Omalle kohdalleni sattui talvella 2015 ärsyttävä ja jälkeenpäin naurettava tilanne eräällä tiesululla. Olin tullut yöjunalla Kiovasta Kramatorskiin, josta minut haki kuljettaja, jonka nimi on Aleksandr.”
Omavaltaisuus tarkoitti sitä, että auto saatettiin takavarikoida. Näin oli käynyt amerikkalaiselle tv-ryhmälle, joka oli joutunut luovuttamaan mersunsa. Kuljettajan onneksi amerikkalaiset korvasivat menetyksen, mutta sellaista ei YLEn puolesta voinut odottaa. Kronvall seurasi tilanteen kehittymistä autosta ja ajatteli, että ei ole mitään vaarallisempaa kuin huonosti koulutettu sotilas ase kädessään tilanteessa, jota hän ei hallitse. Pelko ja epävarmuus tekevät ihmisestä pedon.
”Noin kahdenkymmenen minuutin kuluttua asia oli selvä: auto jäisi tänne ja me saisimme vaikka liftaamalla yrittää päästä eteenpäin. Tässä vaiheessa sotilas katsoi ensimmäistä kertaa autoon ja näki minut ja harmaan tukkani. Hän kääntyi Aleksandrin puoleen ja yllätti meidät. ”Sääntöjen mukaan minun pitää ottaa auto haltuun, mutta koska seurassanne on vanhempi ihminen, annan teille armoa”, hän sanoi. Ääni oli ilkeä, vaikka hän tekikin hyvän teon. Hän kuului ehkä niihin miljooniin venäläisiin ja ukrainalaisiin, jotka ovat isoäitiensä kasvattamia ja siksi kunnioittavat vanhempia naisia. Aleksandr hyppäsi takaisin ratin taakse, ja lähdimme nopeasti eteenpäin, ettei sotilaan mieli muuttuisi vielä kerran. Hetken kuluttua purskahdimme äänekkääseen ja pitkään jatkuvaan nauruun. ”
Maailmalla matkaavien toimittajien on aina muistettava, että he ovat tekemisissä ihmisten kanssa. Monet tarvitsevat apua, ja ovat kiitollisia huomiosta. Mutta he ovat usein myös vakavasti traumatisoituneita. Heidän elämänsä on raskasta ja jatkuu sellaisena silloinkin kun auton perävalot jo himmenevät toimittajan poistuessa paikalta. Kronvall kertoo myötätuntoisesti siitä, kuinka moni on tullut puhumaan ja pyytämään apua. Toimittajan tehtävänä on vain kertoa tapahtumista, tilanteista ja niiden taustoista. On helppo ymmärtää se, kuinka joskus tuntuu mahdottoman vaikealta, kun näkee jonkun hädän eikä voi tehdä mitään.
”En halua myöskään antaa haastateltaville turhaa toivoa. Joskus tarinan kertominen julkisuudessa saattaa johtaa johonkin hyvään, useimmiten se valitettavasti ei muuta mitään. Olen huomannut, että jotkut haastattelemani ihmiset pitävät minuun yhteyttä haastattelun jälkeen niin kauan kun he uskovat minun voivan muuttaa heidän elämänsä parempaan suuntaan. Kun he eivät enää usko sitä, he saattavat pettyä niin, etteivät enää halua puhua kanssani. Ymmärrän tämän hyvin, vaikka joskus suren, etten saa tietää miten heille sitten kävikään. ”
Kun ihmiset oppii kohtaamaan, kertovat he paljon. Muutaman euron savukkeiden myynnillä ansaitseva rouva on kuin toinen ihminen vaihtaessaan eläkeläismummon roolin lapsestaan ylpeän äidin asuun. Kokenut toimittaja kuulee tarinan ja osaa sen raamittaa.
”Valentina kertoo tyttärensä olevan juristi. Tämä ei väittämättä tarkoita, että hänellä olisi Suomen juristin tutkintoa vastaava koulutus. Ukrainassa voi suorittaa myös alempia juridisia tutkintoja. Pietarissa hän ei kuitenkaan työskentele juridiikan parissa, vaan avustaa jonkun kodissa. Selkokielellä se tarkoittanee, että hän on siivooja.”
Rautaisen ammattitaidon lisäksi on oltava ihminen. Kronvall kertoo olevansa kuin kotonaan puhumattomienkin naisten ryhmän kanssa. Nämä kun muistuttavat häntä kotiseudusta Itä-Uudellamaalla: ”En sano mitään, niin en ole sanonut mitään, on itäuusmaalainen sanonta, ja se tuntuu olevan myös täällä Brestissä keskeinen ajattelutapa. ”
EU:n rajoista puhuttaessa on tietenkin mietittävä myös ihmiskauppaa ja salakuljetusta yleensä – laitonta maahanmuuttoa. Kronvall lähestyy tätäkin asiaa ihmisenkokoisesti esimerkein. Meidän lähellämme Viron ja Venäjän rajalla Ivangorodissa, vastapäätä Narvaa, ihmisiä ottaa päähän rajajoen rannalle rakennettu aita. Viron puolella on rantapromenadi. Kronvall kuulee kysymyksen kaupunkilaisille järjestetyssä tilaisuudessa, ja saa yhdessä kaupunkilaisten kanssa kuulla selitykseksi rajavartiolaitoksen edustajalta kummallisen väitteen siitä, että Euroopan unionin kieltää syyrialaisilta ja afgaaneilta maahantulon, siksi näitä ihmisiä pyrkii EU:n alueelle Venäjän kautta. ”Ette tiedä, mitä joella oikeasti tapahtuu”, rajaviranomainen sanoo yleisölle, joka ei tästä hiljentynyt.
Toki turvapaikanhakijoita liikkui paljon vuonna 2015, ja vaikka Viron ja Venäjän rajalla ei juuri nyt ole vilkasta ulkomaalaisten vyöryä, heitä kulki runsaasti rajan yli Venäjältä Norjaan ja Suomeen. Sen jälkeen Venäjältä länteen suuntautuvaa laajaa vierasmaalaisten liikehdintää ei ole ollut.
Itsekin Muurmanskissa olleena Kronvall todisti näytelmää, josta joku tiesi etukäteen. Pienessä Nikkelin kaivoskaupungissa kaupassa oli yhtäkkiä myytävänä paperiklemmareiden ja pesukoneiden lisäksi satoja polkupyöriä. Aivan varmaa oli, että paikkakuntalaiset eivät olleet äkkiä hurahtaneet pyöräilyyn, vaan joku järjesti kauppaan ison erän pyöriä, jotka myytiin rajan yli meneville ulkomaalaisille, koska rajaa ei saanut ylittää jalan, vaan sitä varten piti olla kulkuneuvo.
Myöhemmin tekemässään haastattelussa Kronvall saa kuulla rajamiehiltä, että nykyään rajalla kaikki tuntuu olevan hallinnassa. Se tiedetään että pohjoisen tilanne muuttui hetkessä, kun presidentit Vladimir Putin ja Sauli Niinistö tapasivat ja päättivät tilapäisistä rajoituksista rajalla. Tämä osoitti selvästi, että taustalla oli Venäjän valtion hallittavissa oleva toiminta eikä vastaavaa ole ollut, mutta uusinta on tietysti mahdollinen, jos Moskova niin päättää.
Kronvallin jututtamat rajamiehet ovat Suomessa tehtäviensä tasalla ja tietävät mitä tekevät. ”Teemme tätä työtä Suomen kansaa varten. Veteraanit taistelivat sen aikanaan, ja historiaihmisenä arvostan, että se raja on siinä ja että on olemassa paikka, joka on itsenäinen Suomi” hän sanoo. Hän tuntee itsekin aina palatessaan matkoilta Venäjälle erityistä mielihyvää katsoessaan Suomen sinivalkoista rajatolppaa. Nyt ollaan taas omalla puolella.”
Raja-alueet kokevat kovia, ja niiden ihmiset muuttuvat tilanteen mukana. Sodista selvitään, mutta se vie aikansa. Kun Kronvallin kirjaa lukee, miettii väistämättä sitä, miten raskaita ovat kansan uhraukset ja millaisen tulevaisuuden itse toivoisi näkevänsä. Kerstin auttaa:
”Syksyllä 2017 käyn pienen tauon jälkeen taas Dniprossa, jonka aikaisempi nimi oli Dnipropetrovsk. Dnipro on kaupunki Itä-Ukrainassa, noin 260 kilometriä Donetskista länteen, ja se on yksi niistä paikkakunnista, joilla olen säännöllisesti käynyt jo vuosikausia ja joiden muuttumisen myötä olen seurannut Itä-Ukrainan kehitystä… Sotilas ei etsinyt omaisiaan vaan taistelutovereitaan. Hänen ryhmästään kuusi miestä oli kadoksissa. Sotilas oli epätoivoinen ja itki ääneen.” Onko maamme todella niin köyhä, ettei pysty jäljittämään omia sotilaitaan, omia ihmisiään,” hän huusi. Vapaaehtoisjärjestön ihmiset tekivät parhaansa rauhoittaakseen miestä ja kirjasivat ylös kaikki tiedot kadonneista. Hetken päästä sotilas meni istumaan kukkaistutuksen reunalle, sytytti tupakan ja istui nojaten päätään toiseen käteen katsellen surullisena maahan. En tiedä, löysikö hän koskaan ystäviään. Yhden asian tiedän kuitenkin varmuudella. Ei hän eivätkä hänen ystävänsä tarvinneet tätä sotaa tai sen seurauksena syntynyttä uutta rajaa.”
**
Minkälaisena he haluavat nähdä maailman, kun kaksi- ja puolivuotias pikkutyttö on aikuinen? ”Rajattomana”, sanoo Larissa innolla. ”Haluan, ettei ole rajoja ihmisten välillä, ei kielen, ihonvärin, uskonnon tai minkään muunkaan takia. Jos ei ole rajoja, ei myöskään ole sotia”, Larissa sanoo. Hänestä olisi hienoa, jos pääsisi kulkemaan kuin Euroopan unionin sisällä ilman rajatarkastuksia. Puolan rajalle on täältä vain kuusi kilometriä, mutta sen ylittäminen vie aikaa: on seistävä jonossa ja pokkuroitava univormumiehiä. Tästä Larissa haluaa päästä eroon.
Tämä kaikki ilmentää järjen jälkeistä aikaa. Toimittaja Koponen tietää tämän paremmin kuin me muut…
Ilmoita asiaton viesti
Mihin mahtaa viitata ikävä kommenttisi? Sen tiedän, että jostain syystä kirjoitat aina samalla tavalla, mutta tuleeko sinulle parempi olo?
Kerstinin kirjassa: ”Myös Rajavartiolaitos toivottaa nykyisin vieraat tervetulleeksi. Kohtelu on muuttunut huomattavasti niin Suomen kuin Venäjänkin puolella niiden vuosien aikana, kun itse olen liikkunut säännöllisesti rajan yli. Tämä on aivan tietoista toimintaa, eversti Kurki sanoo: ´Virkamieskin voi olla inhimillinen.´ Hän painottaa, että rajavartija ei vain tarkasta vaan myös tarvittaessa auttaa ja neuvoo. On myös hienoa osoittaa ihmisille, jotka tulevat maasta, jossa viranomaisia usein pelätään, että voi olla toisinkin. Niin kuin Mika Albertsson sen sanoo: ´Suomeen tuleva näkee ensimmäisenä passintarkastajan, ja hän saa samalla kuvan siitä, millaiseen maahan hän on tulossa. On hyvin tärkeää, minkälainen se kuva on.´”
Ilmoita asiaton viesti
Järki on korvattu erilaisilla ns. oikeuksilla, joita voidaan sitten mielivaltaisesti soveltaa kussakin tilanteessa. Tämä kehitys on mitä ilmeisemmin jo vaikuttanut itse lainsäädäntöön ja sitä myöten myös oikeuskäytäntöihin. Olemme siirtymässä oikeusvaltiosta kohti virkamiesmielivaltaa.
Koponen ja kumppanit voivat sitten valittaa totuuden jälkeisestä ajasta, vaikka kyse on pikemminkin järjen jälkeisestä ajasta.
Ilmoita asiaton viesti
Mihin tämä vuodatus liittyy?
Ilmoita asiaton viesti
Tämä liittyy rajavalvontaan ja myös toimittaja Koposen muuhun linjaan. Järki (ja lain säädäntö) jää taka-alalle muiden ns. oikeuksien mielivaltaisten sovellusten tullessa järjen ja lainsäädännön tilalle.
Tämä ei ole mitenkään poikkeuksellista. Tämä kaikki kulunee nykyiseen länsieurooppalaiseen kehitykseen.
Ilmoita asiaton viesti
Missä tällainen linja on olemassa? Oletko tehnyt jonkun taulukon, josta se selviäisi myös minulle?
Anteeksi että jankutan, mutta en ymmärrä mitä tarkoitat.
Ilmoita asiaton viesti
Kiitokset vinkistä. Mä olen pitänyt Kronvallin ihmisläheisestä tyylistä kertoa asioista, paikoista joista meille ei muuten tietoa pahemmin tule. Samoin kuin Kalle Kniivilän teoksista ja Jani Saxellin fiktiivisistä romaaneista.
Tässä on noin viimeisen parinkymmenen vuoden aikana tullut kierreltyä entisen rautaesiripun takana ja nähnyt miten asiat kehittyvät hitaasti mutta varmasti parempaan suuntaan vaikka välillä takapakkia otetaankin.
Kyllä tämä teos nyt alati kasvavalle lukulistalle menee.
Ilmoita asiaton viesti
Kerstin Kronvall on tehnyt hienosti arvokasta työtä suomeksi ja ruotsiksi itärajan takana venäläisen elämänmenon selvittämiseksi meille suomalaisille. Siinä riittääkin tekemistä, sillä maidemme poliittiset ”kulttuurit” eroavat toisistaan kuin yö ja päivä. Tutustun ilman muuta pikapuolin tähän Kronvallin teokseen.
Toinen mainio kaksikielinen Venäjään keskittynyt journalisti on Anna-Lena Laurén.
Ilmoita asiaton viesti
Toinen mainio kaksikielinen Venäjään keskittynyt journalisti on Anna-Lena Laurén.
Kolmas mainio kaksikielinen Venäjään keskittynyt journalisti on Jarmo Koponen.
Ilmoita asiaton viesti
Neljäs kaksikielinen Venäjään keskittynyt journalisti on Kalle Kniivilä. Tosin hänen kirjoituskielensä ovat ruotsi ja venäjä, suomi sujuu puhuen.
Ilmoita asiaton viesti
Suomi on alunperin luotu rajakansaksi.
Ilmoita asiaton viesti
Rajoista puhuttaessa tunteet vievät. Ei ole harvinaista, että telttailevakin ihminen merkkaa tilansa rajat.
Ilmoita asiaton viesti
Asuuko tämä Väänänen Pietarissa ja tekee työtä Putinistanin Trollitehtaassa? Kuka tietää niin voisi valaista asiaa?
Ilmoita asiaton viesti
Minä kommentoin vähän hitaasti, parin-kolmen kuukauden viiveellä, mutta luin kirjoituksen nyt, kun aamulla kuuntelin radiosta Kersti Kronvallin haastattelun.
Jarmo, hyvän esittelyn ja arvostelun olit Kronvallin kirjasta tehnyt. Menee hankittavien jonoon. Ainoa ongelma on, miten voin kiertää meillä kotona vallitsevaa kirjojen sisääntuontikieltoa.
Yhden detaljin haluaisin nostaa esille. Kronvall kertoo kirjassaan Viron ja Venäjän rajasta, jonka pohjoispäässä itäpuolella on Ivangorod ja länsipuolella Narva. Iivanankaupunkilaisia ottaa päähän rajajoen rannalle rakennettu aita; Viron puolella rannalla on kuulemma rantapromenadi. Hiljattain olin käymässä Narvajõesuun uimarantakaupungissa, joka siis on Suomenlahden rannalla, aivan pienen Narvanjoen suun lähellä. Kävelin pitkin hiekkarantaa itään tarkoituksena katsoa, kuinka pitkälle sinne voi kulkea. Ihan rantaan asti. Ei kukaan tullut pysäyttämään. Jos olisin kahlannut pienen joen yli, olisi varmaan löytynyt pysäyttäjä. Mutta mietin silloin, ja tätä lukiessani myös nyt, että jos Narvanjoen länsirannalla oleva kaupunki kuuluisikin Suomelle, niin sen rannassa olisi myös verkkoaita ja ehkä parinsadan metrin, ehkä puolen kilometrin levyinen rajavyöhyke.
Ilmoita asiaton viesti