Länsimaiden tuho

Suomeen ei ole edes oikein ehtinyt syntyä sivistyneistöä ja nyt Suomessa on alettu määritellä ”poliittinen korrektius” tavalla, joka oppinutta kauhistuttaa. Oppineena pidän professori Timo Vihavaista.

Kirjassaan Länsimaiden tuho Helsingin yliopiston Venäjä-tutkimuksen professori miettii, miksi kansalta ei juuri Suomessa kysellä. Julkisuudessa käydään usein tyhjänpäiväistä keskustelua. Toimittajien hellimä moraalinen suuttumus on hölmöjen arvokkuutta, kuten sanotaan, mutta tietoa se ei millään tavalla korvaa.

-Tulevaisuuden yllä on nyt varjo. Emme ole koskaan voineet nähdä sinne, mutta nyt pimeys on pahaenteistä, kun se vielä hiljattain sisälsi lupauksia uudesta ja paremmasta. Edistys oli olemassa siksi, että se mahdollistaisi kaiken hyvän toteutumisen maan päällä.

Vihavainen muistuttaa, että länsimaisen kulttuurin kriisi ei kuitenkaan ole alkanut 11.9.2001 eikä edes vuonna 1968. Se on vanhempaa perua ja sen peruskysymykset voidaan esittää yhä uudelleen, ilman että ne siitä lainkaan vanhenisivat tai kuluisivat.

”Lienee syytä varautua siihen, että lunta tulee Suomen tupaan joka puolelta, ellei omia intressejä hoideta. Niihin ei välttämättä kuulu asettuminen Venäjän näkökulmasta poikkiteloin, jonkin sen vastustajan edustajaksi. Jos Suomi arvioi tarvitsevansa uutta väestöä pelastaakseen ainoansa eli talouskasvunsa, se voi saada Venäjältä ihmisiä, jotka ovat sille kulttuurisesti verrattain läheisiä”

Vihavainen toteaa meidän unohtavan helposti, miten tavattoman nopeaa historian kehitys on 2000-luvun taitteessa ollut. Sosialistisen maailmanjärjestelmän romahdus, entisten kehitysmaiden nousu suurvalloiksi ja suuret kansanvaellukset länsimaiseen kulttuuriympäristöön ovat luoneet parissa vuosikymmenessä aivan uuden tilanteen, jollaisen syntymistä ei kukaan vielä kolmekymmentä vuotta sitten lainkaan osannut odottaa.

Liki sata vuotta sitten Oswald Spengler kirjoitti länsimaiden perikadosta – tänään Yhdysvaltojen kulttuurinen rappio on varsin yleisesti hyväksytty tosiasia.

-Ehkä on mahdollista sanoa, että elämme jo kulttuurin jälkeistä aikaa, jolloin voidaan puhua enää sivilisaatiosta, muotoilee Vihavainen tapaillen Spenglerin termejä.

Kun kulttuuri ei enää pysty puolustamaan itseään, koska ei sitä edes halua, on tie auki valloittajille.

Vihavainen nostaa esiin professori Samuel Huntingtonin ajatukset: Huntington näkee multikulturalismin tienä rappioon. Mikäli länsimaalaiset eivät halua olla länsimaalaisia, vaan jotakin muuta, ei heille jää enää mitään roolia tulevaisuuden maailmassa.

Huntington on puhunut kulttuurien törmäyksestä ja varoitti aikanaan Yhdysvaltoja tunkeutumasta vieraan kulttuurin alueelle sanelemaan ehtojaan, mikä olisi pahin mahdollinen virhe.

Afganistan saattaa Vihavaisen mielestä olla meille hyvin tärkeä paikka tässä yhteisessä globalisoituneessa maailmassamme.

-Mutta toisaalta saattaa olla niin, että maailman kehitys ei kuljekaan tietyn suunnitelman mukaan. Muutaman kymmenen vuoden kuluttua koko demokratian ristiretki saattaa näyttää läntisen maailman viimeiseltä virheeltä.

Vihavainen huomioi myös sen, että aasialaisten vähättely on historiaa. Eurooppalaiset saavat jo nyt katsoa Kiinaa yläviistoon. On odotettavissa, ettei tulevaisuuden supervalta kolmenkymmenen vuoden kuluttua suinkaan ole USA, vaan Kiina.

Vihavainen varoittaa, että lama saattaa viedä myös Venäjän ikäville raiteille ja öykkärimäinen politiikka ei olisi venäläisen tradition kannalta ainakaan yllättävä vaihtoehto. Kuitenkin myös Venäjällä on vakavasti pyritty syventämään kulttuurista yhteyttä länteen ja rakentamaan demokratian perusteita.

-Venäjällä on kaiken varalta käytettävissään myös toiset kortit ja ilmeisesti siellä on korkeallakin tasolla varauduttu ottamaan käyttöön myös avoimesti epädemokraattisia instituutioita ja vannomaan niiden nimiin.

Vihavainen muistuttaa, että ”valta” on nimensä väärtti vain, jos se on vahva. Vanhan sanonnan mukaan hallitukset joissakin maissa on tapana jakaa hyviin ja huonoihin, mutta Venäjällä ne jaetaan vahvoihin ja heikkoihin.

Historia ei opeta, mutta muistuttaa meitä siitä, että Venäjän ja Suomen välinen railo leveni 1930-luvulla median avulla. Pakkokollektivisointi miljoonauhreineen paljastettiin kertomalla, että Neuvostoliiton maailmanmarkkinoille dumppaama puutavara oli valmistettu keskitysleirivankien voimin, itse asiassa siis orjatyövoimalla.

-Koska Englannin laki kielsi tällaisen tavaran tuonnin maahan, nousi asiasta suuri kohu. Lehdet julkaisivat sensaatiomaisia ”neuvostovastaisia” artikkeleita maan keskitysleireistä. Neuvostoliitto tietenkin kiisti kaiken, mutta tiedot olivat tosia, kuten myöhemmin on voitu osoittaa, Vihavainen muistuttaa.

Vihavaisen vuonna 1991 julkaistua Kansakunta rähmällään. Suomettumisen lyhyt historia -kirjaa olen lukenut hiirenkorville, tähänkin kirjaan tartun varmasti uudelleen. Nykypäivän historioitsija on Vihavaisen mielestä tunnetusti liian lähellä asioita, mutta eivät toimittajat ole lainkaan sen kauempana.

Timo Vihavainen.<a href="http://www.otava.fi/ajankohtaista/yleinen/2009/fi_FI/vihavaisen_lansimaidentuho/
”>Länsimaiden tuho. Otava 2009. 285 s.

jarmokoponen

Jarmo Koponen on toimittaja. Puheenvuoroissa painottuu Venäjä. Intohimona naapurimaan kehityksen perkuu. Yli 40 vuotta sitten opiskelijana alkanut tutustuminen jatkuu. 1990-luku vierähti Moskovassa lehdistöneuvoksena ja Pietarissakin YLEn kirjeenvaihtajana. Sananvapausasiat kiinnostavat erityisesti Toimittajat ilman rajoja järjestön Suomen osaston sihteerinä.

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu