Mitä sanoisit kuolevalle?
Äitini sai syöpädiagnoosin vuonna 2011. Se oli haimasyöpä.
Minut ja sisareni ohjattiin lääkärin huoneeseen. Mukana oli hoitaja ja äitini.
Lääkäri totesi äidilleni, että valitettavasti teillä on syöpä. Äiti kysyi ennusteesta. Lääkäri sanoi tämän syövän vievän suht’ nopeasti. Elinaikaa puolesta vuodesta vuoteen.
Hoitaja kysyi tarvitsetteko keskusteluapua. Äitini sanoi ei. Samoin minä ja sisareni.
Lupasin hoitaa äitiä kotona. Sen teinkin.
Jälkeenpäin ymmärsin tehneeni saattohoitoa. Sitä kesti vuoden. Äitini kuoli 2012.
Pikkuhiljaa äitini voimat hupenivat ja monista asioista oli tingittävä. Yksi oli kauppareissut. Toinen oli liikkuminen ylipäätään.
Vähitellen äiti valmistautui lähtöönsä. Yritimme pitää elämän niin normaalina kuin se oli vaan mahdollista.
Kuolemasta ei puhuttu. Oli sanotonta viestintää sillä tiesimme mikä tulee vääjäämättä.
Lähdön päivänä olin vierellä kuuntelemassa äidin viimeiset hengäykset. Kello oli 11.15 maanantaiaamuna sairaalan sängyllä.
Lakana pingoitettiin kasvojen yli ja minulla kotiin viemisenä mytty äidin vaatteita.
Nämä ovat koskettavia asioita. Oma äitini kuoli v 2005 sairaalassa.
Kysyit mitä sanoisit kuolevalle? Minun olisi pitänyt puhua äidilleni taivaasta ja jeesuksesta sielun pelastajana. Onneksi sisareni hoitivat sen puolen ja rukoilivat äitini vuoteen vieressä monta kertaa
Ilmoita asiaton viesti
Kyllä. Läheisen kuolema aina koskettaa. Toista enemmän, toista vähemmän.
Äitini kanssa me lapset olemme paljon keskustelleet kuolemasta, mahdollisista hoitotoimista, hautajaisista…
Mielestäni onkin järkevää käydä tuollaisia keskusteluja. Voi sitten sen hetken tullen ottaa vainajan toiveet huomioon, kokea toimivansa varmasti oikein.
Ilmoita asiaton viesti
Pahasti sairastavalle kuolevalle tärkein on tuntoaisti eli kädestä pitäminen jos muut aistit eivät enää toimi.
Edesmenneelle äidilleni juttelin mukavia. Kun kysyin lääkäriltä että ymmärtääkö tuo sanoja vai rauhoittavaa puhetta niin vastasi että kyllä koirakin rauhoittaviin äänensävyihin reagoi.
Oli mielestäni oikeassa. Mutsi hengityskoneessa oli karannut toisiin maailmoihin jo ajat sitten.
Ilmoita asiaton viesti
Olen tullut siihen tulokseen ettei sanat tavoita tuollaisessa hetkessä mitään olennaista,mutta siitä huolimatta olen pyytänyt anteeksi koiriltani lopetuksen yhteydessä niiden vapauden viejänä.
Ilmoita asiaton viesti
Jarmo, hyvä kirjoitus – kiitos siitä 🙂
Koronan aikana media on kertonut, että koronavirukseen kuollaan sairaalassa yksin – eristyksissä – ilman, että omaiset tai läheiset voivat käydä hyvästelemässä ja saattelemassa omaistaan.
Pohdiskelin Arja Juvosen US:n blogissa (linkki alla), että kun olisi aikuisen ihmisen kokoinen koronavirussuojattu ”keskoskaappi”, jonne omainen voisi työntää hanskalla ja hihalla suojatun kätensä ja pitää [koronapotilaan] kädestä kiinni ja olla hänen vierellään viime hetkillä ja saada jutella potilaalle vaikka mikrofonin tai jonkun kaappiin asennetun kaiuttimen kautta.
On aika karmaisevaa ajatella, että koronakriisin kaikkein surullisin vaihe eli oman kuoleman kohtaaminen tulee tapahtumaan yksin ja kukaan ei ole kädestä pitämässä, poskea silittämässä tai hiljaisesti juttelemassa 🙁 – –
Eiköhän tällaista ikään kuin ”keskoskaappihoitoa” voida mitenkään järjestää aikuisille tartuntariskin omaaville saattohoitopotilaille, jos sellainen on mahdollista jo keskosille ja vauvoille?
https://puheenvuoro.uusisuomi.fi/arjajuvonen/millaiset-valmiudet-vanhustenhoivalla-on-turvata-hyva-saattohoito-koronavirukseen-parantumattomasti-sairastuneille-vanhuksille/
Nyt kun meille Jyväskylään on valmistumassa ihka uusi sairaala Nova, niin meidän tulisi Jyväskylässäkin paremmin nyt varautua siihen, että koronakriisistä tulee meille ikävä seuralainen vielä pitkäksi ajaksi, joten sairaala Novaan tulee nyt rakentaa tehohoitopaikkoja riittävästi ja tällaisia aikuisten saattohoitopotilaiden ”keskoskaappeja” heidän viimeisten hetkien inhimillisemmäksi hoidoksi, johon myös läheiset ovat tervetulleita.
Jarmo, onko Sinun mahdollista viedä tätä asiaa eteenpäin Jyväskylässä? 🙂
Ilmoita asiaton viesti
Näin puheltiin jatkosodassa jo kuolleelle :
” Halloo. Sanohan onko siellä ryssän helevetissä kylymä ?”
Sotamies Rahikainen koputtaessaan kuolleen vihollisen kypärää Väinö Linnan kirjoittamassa Tuntematon sotilas -romaanissa.
Ilmoita asiaton viesti
Oma äitini kuoli taksin takapenkillä viereeni jouluaaton 2008 viimeisellä tunnilla. Mamma oli väsyneen oloinen koko illan ja päätin lähteä saattamaan häntä kotiin Helsingin kantakaupunkiin ja jäämään yöksikin hänen luokseen. Muutama kuukausi aiemmin oli vietetty ysikymppisiä. Hartmannin sairaalaan pihalla äitiä elvytettiin määrätty aika, vaikka tiesin hänen jo kuolleen. Ei ehditty vaihtaa viimeisiä sanoja, mutta niitä oli vaihdettu paljon jo ennen matkan päätä.
Ilmoita asiaton viesti