Markkinavoimat kulttuurin kimpussa

1970-luvulla kulttuurin suuri valtavirta oli vasemmiston pyrkimys vaieta kaikki korkeakulttuuri kuoliaaksi. Edes radion sinfoniaorkesteria taistolaiset eivät kuitenkaan saaneet nurin, ja nyt ovat ajat muuttuneet. Korkeakulttuurin kimpussa ovat nyt markkinavoimat, joiden aseena ovat myyntiluvut ja kulttuuritoimitusten tehokkuuslaskelmat. Massakulttuuri on tämänkin totalitarismin avainsana.

Paula Holmila kirjoitti kulttuurijournalismin kriisistä, kun kulttuuriosastot on päivitetty kertomaan etupäässä rahasta, skandaaleista ja ristiriidoista. Aamulehden väistyvä päätoimittaja Matti Apunen vahvisti trendin lopettamalla lehden kulttuuriosaston, kun suuren yleisön pyhä kiinnostus määrää sisällön. Aamulehti ei enää tarvitse edes kuvataidearvostelijaa.

Apusen logiikalla pääkirjoitukset olisi pitänyt lopettaa ennen taidekritiikkejä. Ne ovat maailman sivu olleet lehtien vähiten luettua aineistoa.

Uuden ajan tulokset näkyvät. Kulttuurin julkaisukynnys muistuttaa yhä useammin iltapäivälehtien lööppeja tai seiskaa. Kriteereistä tärkein on erikoisuus, huomion herättäminen. Sen edelle menee skandaali. Ellei näitä löydy, riittää henkilökuva, jossa ruoditaan kohteen kurja lapsuus.

Minulla on tuoretta omaa kokemusta kulttuurijournalismista. Suomen Akvarellitaiteen yhdistys, jonka puheenjohtaja olen, järjesti äskettäin mittavan akvarellitaiteen vuosikatselmuksen Helsingissä nimellä Minun Helsinkini 2010. Vexi Salmi valitsi yli 600 tarjotun työn joukosta näyttelyyn 160 teosta. Joukossa oli ammattilaisia ja harrastajia ympäri maata. Jurytystä ei ratkaissut tekijän nimi, vaan työn laatu.

Sanomatalon Mediatorilla pidetty näyttely oli kävijämäärällä mitattuna menestys, mutta kulttuuritoimituksille parikymmentä tuhatta kävijää ei ole suuri yleisö. Lähes kaikilla suomalaisilla on kosketus akvarellitaiteeseen, se on todellista kansan taidetta, siksi se kiinnostaa. Näyttelyn tasoa asiantuntevat ihmiset pitivät korkeana, vaikka yleissävy oli perinteinen. Kokeilevaa otetta akvarellitaiteessa on vähemmän, mutta ei se kokonaan puutu.

Yksikään päivälehti, radiokanava, televisiosta puhumattakaan ei huomannut näyttelyä. Edes Helsingin Sanomien kulttuuritoimittajat kiirehtiessään ravihevosina laput silmillä työlleen melkeinpä näyttelyn läpi eivät havainneet siinä mitään kertomisen arvoista. Eivät edes sitä, että päivittäisiä maalausnäytöksiä eli demoja seurasi kutakin kymmeniä ihmisiä. Television aamuohjelmissakin esitellään kyllä jokainen pop, rock tai muu euroviisulevy – tai ainakin levyn tekijä – , mutta kuvataide ei kynnystä ylitä, kun siihen ei yleensä liity skandaalia. Vasta kun keskusteluun Kiasman asemasta saatiin skandaalinomainen sävy, nousi se mittoihin, joihin yksikään Kiasman näyttely ei ole yltänyt.

Tiedän kyllä, että kulttuuritoimitusten kuvataidekynnys kulkee ammattilaisuudessa. Kritiikkejä ei kirjoiteta, ellei tekijä ole koulun käynyt. Juuri akvarellin alalla tämä kriteeri on mitä falskein. Useimmat Minun Helsinkini näyttelyyn osallistuvat harrastajat ovat kouluttautuneet paljon enemmän kuin ammattilaiset, jotka eivät koulutuksessaan juurikaan saa akvarelliopetusta.

Mutta Suomi on virallisten kriteerien maa. Missään muualla kuin Suomessa taiteen laadun rajaa ei ole vedetty tutkintovaatimuksiin, eikä meilläkään oikeastaan muualla kuin pääkaupungin medioissa ja hiukan Tampereella.

Vanha urheilulehti Turun Sanomat on sentään satsannut kulttuuriin. Ja onneksi Suomessa on runsas alueellinen ja paikallinen lehdistö, joka osaa arvostaa kuvataidetarjontaa toisella tavalla. Minun seuraamani, Naantalissa ilmestyvä Rannikkoseutu kattaa hyvin alueensa kuvataidetarjonnan. Lehden käytössä on Suomen ehkä paras kuvataidearvostelija, Mirkka Mattheiszen. Mitkä mahdollisuudet nettilehdille tilanne avaakaan!

Vexi Salmi puhui Minun Helsinkini näyttelyn avajaisissa viisaita kulttuurin ja kansakunnan olemassaolon yhteyksistä. Akvarellin, pöytälaatikkokirjoittelun ja runouden harrastus kertoo, että kansakunnassa elää sivistystahto, jolla se lunastaa oikeutuksensa itsenäisyyteen.

Jatkaisin siihen, että jos suomalaisissa mediataloissa ja niiden kulttuuritoimituksissa ei tätä yhteyttä ymmärretä, voi asiaa opiskella Viron lähihistoriasta. Virolaiset selvisivät läpi neuvostomiehityksen juuri sivistystahtonsa ja äidinkielen arvostuksen ansiosta.

jarmovirmavirta

Professori Jarmo Virmavirta (s. 1940) on toiminut Yleisradion uutistoiminnan päällikkönä sekä Turun Sanomien ja Uuden Suomen päätoimittajana. Vuodesta 2001 Virmavirta on ollut virolaisen Postimees-lehden kolumnisti. Hän on myös asunut pitkään Tallinnassa.
Lehtikirjoitusten ohella on syntynyt lukuisia kirjoja. Politiikan lisäksi Virmavirta on käsitellyt mm. tangomusiikkia (Eino Grönin elämänkerta), golfia (Pelin henki, 2007) ja Turun historiaa. Turun saaristo ja Tallinna ovat saaneet Virmavirran myös tarttumaan kynän lisäksi siveltimeen. Hänen akvarellitaidettaan on ollut esillä näyttelyissä Suomessa ja Virossa.
Politiikassa Virmavirta tunnetaan kokoomuksen ja keskustan sinivihreän yhteistyön kannattajana. Hän on paneutunut erityisesti kansainvälisiin kysymyksiin ja toiminut pitkään Ulkopoliittisen instituutin hallituksen puheenjohtajana. 1980-luvun lopulla hän oli perustamassa Turkuun Eurooppa-instituuttia. Hänen johtamansa Turun Sanomat oli ensimmäisiä Suomen Eurooppa-suuntauksen tukijoita. Jo 80-luvun lopulta Virmavirta kirjoitti myös Viron itsenäistymisen puolesta.

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu