Ajatuksia turvallisuudesta – syksyllä 2016

Olin vuonna 1995 upseerioppilaana Reserviupseerikoulussa Haminassa, jossa jääkiekon maailmanmestaruusjuhlien aikana taisimme torjua vihollisen hyökkäystä jossakin Kattilaisen peltoaukeiden läheisyydessä. Reserviupseerikurssimme – Kunnia-kurssi 206:n – oppilaskunnan puheenjohtajana minulla oli etuoikeus kutsua ja tavata suuresti kunnioittamani jalkaväenkenraali ja Mannerheimin-ristin ritari Adolf Ehrnrooth. Hän tuli pitämään puheen kurssimme päättäjäistilaisuuteen. Muistan miten Reserviupseerikoulun maneesin tuhatpäinen kuulijajoukko oli kenraali Ehrnroothin puheen aikana hiljaa – hiiren hiljaa. Kenraalin ydinviestin muistamme jokainen: ”Suomi on hyvä maa. Se on paras meille suomalaisille. Suomi on puolustamisen arvoinen maa.” Kenraalin sanoista oli minun nuorena upseerikokelaana – ja yhtä lailla jokaisen suomalaisen – hyvä ponnistaa eteenpäin.

Lähetin Adolf Ehrnroothille kirjeen, jossa kiitin häntä puheestaan kurssimme päätösjuhlassa. Yllätyksekseni sain häneltä käsinkirjoitetun kirjeen takaisin. Kirjeen, joka on siitä alkaen ollut kodissani kunniapaikalla. Jalkaväen kenraalin kirjoittamat sanat koskettavat ja kuuluvat meille kaikille. Ajankohtaisia nämä sanat ovat edelleen, ehkä jopa ajankohtaisempia nyt vuonna 2016 kuin 21 vuotta sitten, kun Adolf Ehrnrooth seuraavat sanat kirjoitti.

Lainaus kirjeestä: ”Itsenäisyyden, vapauden ja itsemääräämisen oikeuden turvaaminen Suomen kansalle on tärkein tehtävä. Valitettavasti harvoin vaikuttajat näin sanovat. Puhutaan toisarvoisista asioista, joilla ei ole mitään merkitystä jos menetämme itsenäisyytemme. On valmistauduttava kaikkiin mahdollisia ja mahdottomilta tuntuvia tilanteita varten. Joka ei tunne menneisyyttään ei hallitse nykyisyyttä eikä voi suunnitella tulevaisuutta.”

Ja lainaus kirjeen lopusta: ”Jos toimimme oikein, meillä on mahdollisuus jättää itsenäinen Suomi jälkipolville asuttavaksi ja puolustettavaksi. Jumala varjele Suomen maata ja kansaa. Kaikkea hyvää Teille toivoo Adolf Ehrnrooth, jalkaväen kenraali.”

Suomen tulevaisuuden tarina

Suomen valtiollinen itsenäisyys täyttää sata vuotta vuonna 2017. On juhlan aika. On aika katsoa kunnioittavasti taaksepäin ja samalla suunnattava katse tulevaisuuteen. Sadassa vuodessa on Suomessa tapahtunut täydellinen muutos. Olemme siirtyneet byrokratiasta demokraattiseen oikeusvaltioon, taistelleet aseellisesti useita kertoja itsenäisyyttämme puolustaen, rakentaneet ja jälleenrakentaneet sitkeydellä, voittaneet olympiamitaleja (ja jopa Euroviisut) sekä nousseet kansainvälisissä vertailuissa maailman vakaimmaksi ja edistyksellisimmäksi maaksi. Onnistuimme osaamisemme ja yhteistyökykymme turvin. Meidän on syytä olla ylpeitä itsestämme. Lähes sadan vuoden taipaleemme voi mielestäni tiivistää yhteen lauseeseen: Olemme olleet selviytyvä ja menestyvä kansakunta.

Nyt on Suomessa välttämätöntä – itsemme takia – esittää kysymys: Millainen Suomi on ja mitä suomalaisuus merkitsee tulevaisuudessa? Tai pikemminkin: Millaisen Suomen ja suomalaisuuden haluamme luoda? Mikä on Suomen tulevaisuuden idea? Menneisyyden ja tulevaisuuden risteyskohdassa katsomme nyt tulevaisuuteen.

Tarvitsemme selkeän Suomen idean – Suomen tarinan, jonka ohjaamana matkaamme itsenäisyytemme seuraavalle vuosisadalle. Suomen tarina on välttämätön myös turvallisuudellemme ja maanpuolustustahdollemme. Tarina kertoo meille sen, että miksi Suomi on jatkossakin puolustamisen arvoinen maa. Tarina saattaa kuitenkin näyttäytyä erilaisena nuoremmille sukupolville kuin meille hieman vanhemmille. Tämäkin pitää ottaa huomioon ja hyväksyä kirjoittaessamme Suomen tulevaisuuden tarinaa. Uskon, että Suomen tarinan kirkastamisella on suuri voima ja valta ohjata meitä suomalaisia tiedostaen ja tiedostamatta haluamaamme suuntaan, ja vastuuttaa meitä huolehtimaan turvallisuudestamme myös tulevaisuudessa. Uskon, että tarinalla on kiihkeärytmisessä ja uusia viestintäkanavia tarjoavassa informaatioyhteiskunnassa, ja informaatiovaikuttamisen keskellä eläessämme, aiempaakin suurempi merkitys. Jos emme itse tarinaamme kirjoita, joku muu tekee sen puolestamme. Sitä emme halua – sen verran itsepäisiä me suomalaiset olemme.

Suomen tulevaisuuden tarinaa olemme miettineet 26 suomalaisen kanssa viime aikoina paljon. Kirjoitimme siitä kirjankin, mikä ilmestyy muutaman viikon päästä. Itse näen, että kirja toivottavasti toimii kannustava lähtölaukauksena meille jokaiselle, kun pohdimme isänmaamme tulevaisuutta. Tähän pohdintaan haluan kutsua jokaisen mukaan.

Turvallisuuden uusi normaalitila

Kun puhumme Suomen ja suomalaisten turvallisuudesta nyt syksyllä 2016, on tärkeää, että ymmärrämme mikä on turvallisuuden uusi normaalitila. Ei siis väliaikainen vaan turvallisuuden nykyinen paradigma – viitekehys – jonka keskellä tulemme jatkossa elämään. Turvallisuutemme uutta normaalitilaa leimaa kolme ominaispiirrettä.

Ensinnäkin muutosnopeus. Tasavallan presidentti Sauli Niinistö totesi mielestäni osuvasti puheessaan Suurlähettiläspäivillä, että ”Nyt tapahtuu viikossa enemmän kuin tovi sitten vuoden aikana.” Jatkokysymyksenä voisi esittää: Mitä tapahtuu ensi viikolla? Tulevaisuudesta kun tiedämme varmuudella vain yhden asian: Tulevaisuus yllättää meidät – ja yleensä vielä tavalla, jota emme pysty täysin ennakoimaan.

Muutosnopeutta emme täysin edes ymmärrä – näin väitän – kun puhumme teknologian kehityksestä. Ei ole sattumaa, että kesäkuussa ilmestyneessä uudessa Suomen ulko- ja turvallisuuspoliittisessa selonteossa puhutaan myös robotisaatiosta, tekoälystä ja 3D-tulostuksesta.

Aiheellinen kysymys kuuluu: miten turvallisuus pysyy tässä kehityksessä mukana ja miten ylipäänsä teknologian kehitys vaikuttaa meidän turvallisuuteen? Tai paremminkin, miten me ihmiset ja osaamisemme pysyvät tässä kehityksessä mukana?

Mitä enemmän itse pohdin teknologian kehitystä ja siihen yhdistyvää turvallisuutta, sitä enemmän huomaan pohtivani eettisiä kysymyksiä. Tulevaisuuskeskustelun ytimessä teknologian osalta näyttääkin olevan etiikka. Suurimmat kysymykset teknologian suhteen eivät välttämättä ole kysymyksiä teknologiasta vaan ihmisistä ja ihmisyydestä. Nämä pohdinnat eivät toivottavasti jää vain pienen tutkijajoukon pohdittavaksi.

Henkinen sietokyky

Turvallisuuden uuden normaalitilan toinen ominaispiirre on ennalta-arvaamaton epävakaus. Tämän takia jatkossa, kun puhumme turvallisuudesta, puhumme yhä enemmän niin yhteiskunnan kuin yksilön sietokyvystä. Häiriöitä, ongelmia ja jopa hyvinkin poikkeavia tilanteita kohtaamme vääjäämättä. Kyse on fyysisestä ja henkisestä valmiudestamme kohdata normaalista poikkeavia tilanteita ja toipua niistä mahdollisimman nopeasti. Kyvystä sietää tilanteita, joissa asiat eivät suju toivotulla tavalla. Kansalaisten, paikallisyhteisöjen ja yksityisen sektorin sietokyvyn kehittäminen korostuu yhteiskunnan kriisivalmiuden näkökulmasta. Järjestötoiminnan merkitys on jatkossa aiempaakin suurempi varautumisessa ja toipumisessa – kun jotain ikävää tapahtuu. Yksilötasolla varautuminen koskettaa jokaista kotitaloutta. Miten selviän jollei pankkiautomaatti toimi, hanasta ei tule vettä tai pimeänä syysiltana sähköt katkeavat?

Pienilläkin kotitalouksien varautumistoimenpiteillä voidaan merkittävästi nostaa koko yhteiskunnan kriisinsietokyvyn tasoa. Sietokyvyssä oleellista on myös henkinen puoli, minkä merkitys korostuu jatkossa. Henkinen kriisinkestävyys onkin yksi yhteiskuntamme seitsemästä elintärkeästä toiminnosta. Kyse on tunnekunnosta kestää normaalista poikkeavia tilanteita – olivat ne mitä tahansa. Oleellista varautumisessa on huomioida myös ihmisten mielikuvat uhkista ja riskeistä sekä luottamuksen vahventaminen häiriötilanteista selviämiseen. Mielikuvilla on vahva yhteys turvallisuuden tunteeseen.

Turvallisuusympäristön kompleksisuus

Kolmas turvallisuuden ominaispiirre – kaikkein haastavin ominaispiirre – on digitaalisen ja fyysisen turvallisuusympäristön yhä vahvempi yhteenkietoutuminen ja turvallisuusympäristön kokonaisuuden kompleksisuus. Itse uskon, että kyberturvallisuus – ihmisen luoman digitaalisen toimintaympäristön turvallisuus – on merkittävimmin turvallisuusymmärrystämme muuttava tekijä lähivuosina. Yhteiskuntamme, yrityselämme ja meidän jokaisen arki on jo nyt hyvin syvästi riippuvaista digitaalisen ympäristön toiminnasta – sen turvallisuudesta ja luotettavuudesta. Riippuvuutemme kasvaa ja myös haavoittuvuutemme. Samalla myös vahventuu eri toimijoiden – kuten kyberrikollisten ja valtioiden – kyvykkyys vaikuttaa tähän ympäristöön. Kyberturvallisuuden painoarvo turvallisuusajattelussamme ja toiminnoissamme nousee, ja yksilöiden osalta puhutaan jo välttämättömästä kansalaistaidosta. Sama koskee sodankäyntiä. Sotilaallinen konflikti kahden teknologisesti kyvykkään osapuolen välillä ei rajoitu maa-, ilma- ja merisodankäyntiin vaan vaikuttaminen digitaalisessa ympäristössä on jo tänä päivänä erottamaton osa sodankäyntiä.

Oleellisinta on kuitenkin ymmärtää digitaalisen ja fyysisen turvallisuuden yhä vahvempi yhteenkietoutuminen ja juuri tämä turvallisuusympäristön kompleksisuus tekee turvallisuuttamme uhkaavien tekijöiden ja niihin vastaamisen keinojen pohdinnan tänä päivänä hyvin haasteelliseksi. Eri tekijät ovat vahvassa ja jatkuvassa muuttuvassa vuorovaikutussuhteessa toisiinsa. Monesti esimerkiksi unohdamme miten digitaalisen maailman perustana on vahva fyysinen infrastruktuuri, siis esimerkiksi fyysiset merikaapelit, joita pitkin pankkimaksumme, sähköpostimme ja tv-kuvamme siirtyvät.

Digitaalisen ympäristön yhä strategisempi merkitys ja lisääntyvä hyväksikäyttäminen poliittis-sotilaallisten päämäärien edistämiseen osaltaan hämärtää perinteisiä rauhan ja sodan – ja ylipäänsä turvallisuuden – rajalinjoja. On yhä vaikeampi erottaa sodan ja rauhan tilaa. Tai konfliktien alkua ja loppua. Tai meidän puolta heidän puolesta, sotilasta siviilistä. Yhä vaikeampaa on myös erottaa sisäistä turvallisuutta ja ulkoista turvallisuutta. Jopa erottaa turvallisuutta ja turvattomuutta toisistaan. Tämä on turvallisuutemme uusi normaalitila. Ja kun puhumme hybridisodankäynnistä ja sen eri vaikuttamiskeinojen muodoista, niin hybridisodankäynti laajentaa sodankäynnin pikemmin normaaliksi kuin poikkeustilanteeksi. Tulevina vuosina tulemme myös näkemään aivan uudenlaisia tapoja miten tätä digitaalista ympäristöä hyväksikäytetään – myös Suomea vastaan – valtiollisten tavoitteiden edistämiseen.

Ihminen turvallisuuden keskiössä

Teknologisen kehityksen, strategisten turvallisuuspoliittisten kysymysten ja yhteiskunnallisten pohdintojen aikana helposti unohdamme tärkeimmän asian turvallisuudessa. Turvallisuuden alkutekijän – ja sen mihin turvallisuuden tuottaminen lopulta päätyy. Puhun ihmisestä. Haluankin nostaa turvallisuuskeskustelussamme ja pohdinnoissamme ihmisen takaisin keskiöön. Yksittäisen ihmisen eli siis meidät jokaisen. Ja samalla meidän jokaisen sekä vastuun että oikeuden olla tärkeä turvallisuustoimija yhteiskunnassamme. Voimme jokainen vaikuttaa siihen miten turvallisessa – tai turvattomassa – Suomessa elämme. Tutkimusten mukaan perhe, suku, ystävät ja muu lähipiiri ovat tärkein suomalaisten turvallisuuden tunteeseen vaikuttava asia. Tässä meillä jokaisella on oleellinen mahdollisuus vaikuttaa turvallisuuteemme ja yhteishenkeemme Suomessa, jossa yhteiskunnallinen jakautuneisuus vaikuttaa valitettavasti voimistuvalta kehityssuunnalta.

Suomalaisten vahva tahdonilmaisu

Uskottavan maanpuolustuksen onnistuminen vaatii tahtoa, taitoa ja välineitä. Tahto on näistä tärkein, ja suomalaisten kansainvälisestikin tunnettu korkea maanpuolustustahto on puolustuskyvyn ja turvallisuutemme tärkeä kulmakivi. Elinehto, sanoisin. Yhtenä osoituksena maanpuolustustahdosta voi pitää yli 120 000 suomalaisen miehen ja naisen kuulumista vapaaehtoisiin maanpuolustusjärjestöihin. Luku on merkittävä, mutta vielä hienompaa on se pyyteetön vapaaehtoistyö, jota suomalaiset näissä järjestöissä maanpuolustamisen ja osaamisensa kehittämisen eteen tekevät. Tämä on suomalaisten vahva tahdonilmaisu.

Olen viime vuosina ollut mukana useissa Maanpuolustuskoulutusyhdistyksen sekä Naisten Valmiusliiton harjoituksissa kouluttamassa kyberturvallisuuden taitoja. Osaamisen tason ja oppimisen halun on kurssilaisten keskuudessa voinut havaita korkeaksi. Samalla tapahtuu tärkeää yhteiskuntamme sisäistä verkostoitumista osaajien kesken ja opitaan niin kansalaistaitoja kuin kriisivalmiuksia.

Ikävä asia on ollut, että kursseille on ollut halukkaita moninkertainen määrä kuin mitä kursseille on ollut mahdollista osallistujia ottaa mukaan. Koulutettavien määrä on ollut 2010-luvulla jatkuvassa kasvussa. Tilannetta ei helpota se, että maanpuolustusjärjestöt varautuvat tällä hetkellä valtionavun supistuksiin, mikä heikentää mahdollisuuksia säilyttää koulutuksessa edes nykyinen taso – samanaikaisesti kun suomalaisia hakeutuu koulutuksiin yhä enemmän. Esimerkiksi nuorille suunnattu koulutus, kuten lukiolaisten turvakurssit ovat niin suosittuja, että vain osa halukkaista voidaan ottaa mukaan. Naisten valmiusharjoituksiin ilmoittautuneita on ollut kaksinkertainen määrä kurssipaikkoihin nähden. Kysyntään on vaikea vastata, jos samaan aikaan resursseja pienennetään.

Suomalaisten vapaaehtoiselle halulle lisätä turvallisuusosaamistaan ja valmiuksiaan on annettava vahva arvo. Maanpuolustusjärjestöjen toiminnan tukemista on vahvistettava. Monissa maissa ollaan luultavasti kateellisia siitä, miten suomalaiset haluavat vapaaehtoisesti ja omatoimisesti kehittää osaamistaan ja toimintakykyään sekä samalla tuoda osaamista yhteiskunnan turvallisuuden edistämisen käyttöön. Vapaaehtoinen maanpuolustustyö on erittäin kustannustehokas tapa täydentää reserviläisten ja lisätä muidenkin suomalaisten osaamista. Maanpuolustusjärjestöjen toiminnan tukeminen valtion toimesta on välttämätöntä ja tärkeää.

Hengen merkitys

Henki on miekkaa vahvempi. Aina. Tämän päivän Suomessa koen hyvin tärkeäksi yhteishenkemme ja yhteisvastuullisuutemme vahvistamiseksi huolehtimisen turvallisuudestamme – ja siitä, että jokainen meistä ymmärtää olevansa vastuullinen ja tärkeä turvallisuuden tuottaja. Vain yhdessä me suomalaiset olemme vahvoja. Olemme aina olleet. Ja tulemme jatkossakin olemaan. Yhdessä ja yhteishengellä. Siinä on Suomen tulevaisuuden tarinan tärkein lähtökohta.

JarnoLimnell
Kokoomus Espoo

Jarno Limnell on kansanedustaja (Kok). Hän on myös dosenttina kolmessa yliopistossa, ja on Maailman talousfoorumin asiantuntijaverkoston jäsen. Hän on Espoon kaupunginvaltuuston 1. varapuheenjohtaja ja puheenjohtajana Länsi-Uudenmaan hyvinvointialueen aluevaltuustossa, ja MTS:n puheenjohtaja. Hän on koulutukseltaan sotatieteiden tohtori, VTM ja upseeri (majuri evp.).

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu