Hybridi-sodankäyntiä Ukrainassa

Sodan tarkoituksena on muuttaa vastustajan tahtotila itselleen suotuisaksi ja siten saavuttaa poliittisia päämääriä. Kun puheet ja painostus eivät riitä, voidaan politiikkaa jatkaa toisin keinoin – sotimalla. Mielikuvamme sodasta yhdistyy vahvasti väkivaltaan, jossa toisen maailmansodan tavoin valtioiden asevoimat taistelevat elämästä ja kuolemasta rintamalinjoillaan tai eri osapuolet tappavat toisiaan hajanaisen valtion sisällä, kuten Syyriassa parhaillaan tapahtuu.

Sota ja tapa käydä sotaa (sodankäynti) muuttuvat ajan myötä. Sodankäynti heijastaa aina sen hetkistä yhteiskunnan kehitysvaihetta. Maataloudesta elävä yhteiskunta sotii erilaisin tavoin kuin teollinen yhteiskunta saati nykypäivän tietoyhteiskunnat. Haasteena on pystyä ennakoimaan millainen mahdollinen seuraava sota olisi. Arvioiden tekemistä ja tarvittavien suorituskykyjen rakentamista ei helpota se, että eri mailla ja yhteisöillä on erilaisia tapoja käydä sotaa – ja ymmärrys siitä, että mitä sota ylipäänsä on.

Jokaisesta kriisistä, konfliktista ja sodasta kannattaa ottaa oppia. Etenkin jos osapuolena on omien turvallisuusarvioiden kannalta merkittävä valtio. Siksi on luonnollista, että Suomessa seurataan tarkasti mitä Ukrainassa tapahtuu: miten Venäjä ja muut osapuolet siellä toimivat. Samalla kuitenkin muistaen, ettei liian hätäisiä johtopäätöksiä tule strategisessa mielessä tehdä tai tarkoituksellisesti ylikorostaa yksittäisiä tapahtumia.

Olen seurannut mielenkiinnolla Naton pääsihteerin, Anders Fogh Rasmussenin, viimeaikaisia puheita. Syksyllä tehtävästään väistyvän pääsihteerin lausuntoihin on tullut uudenlaista rohkeutta ja suorapuheisuutta. Viime viikolla Rasmussen ilmoitti, että ”Venäjä ei ole enää Naton kumppani” ja miten ”Venäjän laittoman toiminnan Ukrainassa tulee olla herätys Euroopalle.” Mielenkiintoisinta on ollut Rasmussenin esille nostama Venäjän ”hybridi-sodankäynti”, johon vastaamiseen Natolla tulisi Rasmussenin mukaan olla nykyistä paremmat valmiudet. Myös Ukrainan turvallisuusviranomaiset ovat lausunnoissaan syyttäneet Venäjää hybridi-sodankäynnistä. Siis mistä?

Trendinä on, että raja perinteisen ja epätavanomaisen sodankäynnin välillä hämärtyy – tai paremminkin ne sekoittuvat uudella tavalla toisiinsa sodankäynnin uusia elementtejä hyödyntäen. Juuri tästä hybridi-sodankäynnissä on kyse.

Hydridi-sodankäynnissä toimitaan tarkoituksellisesti sodan kynnyksen alapuolella. Tehdään erilaisia toimia niin fyysisessä maailmassa kuin kybermaailmassa tavalla, joilla ei ylitetä sodan kynnystä. Ukrainassa tämä on tarkoittanut (ainakin) Krimin liittämistä Venäjään sellaisin sodankäynnin toimenpitein, että länsimaat olisivat sitä puheita ja pakotteita vakavammin vastustaneet. Hydridi-sodassa toimitaan – tarkoituksellisesti – sodan ja rauhan välimaastossa, harmaalla alueella niin sotilaallisesti kuin poliittisesti. Hybridi-sotaa ei julisteta, se alkaa huomaamatta.

Ensimmäisessä vaiheessa hybridi-sodankäynnissä pyritään luomaan epävakautta tietylle alueelle, esimerkiksi informaatiovaikuttamisen, rajoitettujen ”terrori-iskujen” ja raja-alueilla järjestettävien sotaharjoitusten keinoin. Tällainen tarkoituksellisen epävakauden viljeleminen toiseen valtioon voi kestää vuosikausia. Ei-sotilaallisten keinojen käyttämisen rooli on merkittävä.

Varsinaisessa toimintavaiheessa hybridi-sodankäynnissä yhdistetään sodankäynnin erilaisia elementtejä tehokkaasti toisiinsa. Venäjän hybriditoimintamallissa on viimeisen puolen vuoden aikana yhdistyneet asevoimien käyttö toisen valtion alueella ilman tunnuksia, kyberhyökkäykset, vahva poliittinen ja taloudellinen painostus, separatistisen väestön hyödyntäminen sekä agressiiviset informaatio-operaatiot sosiaalista mediaa myöten. Kyse on ollut modernista tavasta painostaa toista valtiota taipumaan omaan tahtoon – siis saavuttamaan poliittisia päämääriä sodankäynnin keinoin. Huomattavaa on, että hybridi-sodankäynnissä on kyse pitkälti verettömästä tavasta käydä sotaa.

Ukrainan tilanne on tuonut hyvin esille sen, miten tämän päivän sotaa käydään fyysisen maailman ohella myös kyberulottuvuudessa. Vaikka strategisen tason kyberhyökkäyksiä ei Ukraissa ole koettu (ainakaan vielä), on taistelu informaatiosta – meidän jokaisen mielikuvista – muuttunut entistä tehokkaammaksi ja ammattimaisemmaksi. Tämä edellyttää ”ei-tappavien informaatiosuorituskykyjen” vahvaa kehittämistä fyysisten suorituskykyjen rinnalla. Informaatiorintaman merkitys tämän päivän sodankäynnissä korostuu entisestään.

Hybridi-sodankäynti pakottaa myös pohtimaan miten valtio voi vastata ainakin osaltaan ulkoistettuun sodankäyntiin, jossa vieraan valtion asevoimat eivät välttämättä olekaan sodankäynnin aktiivisimpia toimijoita. Miten vastatoimet toteutetaan, jos kyberhyökkäykset on ulkoistettu valtiollisten rakenteiden ulkopuolella toimiville hakkeriryhmille tai separatistiryhmä ryhtyy toimimaan vieraan valtion poliittisen painostuksen tukemana? Kun toiminta ulkoistetaan, se voidaan kiistää.

Hybridi-sodankäyntiin vastaaminen edellyttää vahvaa kokonaisturvallisuusajattelua, jossa korostuu sekä koko yhteiskunnan ja sen eri osien valmistautuminen kohtaamaan normaalioloista poikkeavia tilanteita. Samalla on oltava jatkuva valmius vastata ulkopuolisen tahon pyrkimyksiin muuttaa yhteiskunnallista mielipideilmapiiriä informaatiovaikuttamisen keinoin.

Moni muukin asia mietityttää, niin Natoa kuin Suomea, Ukrainan tilanteessa. Hyvä niin, sillä oppia kannattaa ottaa. Mitä paremmin ja uskottavammin sotaan – oli se minkälaista tahansa – kykenemme varautumaan, sitä todennäköisemmin emme joudu sitä koskaan kohtaamaan.