Intersektionaalinen feminismi ei ole tauti, oire tai lääke — vaan samanlainen katalyytti kuin koronavirus

Intersektionaalinen feminismi. Sanapari, joka muutenkin on jatkuvan riitelyn kohteena, sai lisää näkyvyyttä kun hallitus julkaisi uuden tasa-arvo-ohjelman torstaina. Keskustelu karkasi käsistä sen jälkeen, kun sisäministeri Maria Ohisalo tviittasi hallituksen näkökulman olevan nyt intersektionaalisen feministinen. Yhtäkkiä otsikoista katosi korona, talouskriisi, sosiaaliset ongelmat, kiistelty EU:n elpymisrahasto, ulko- ja turvallisuuspolitiikka sekä muutokset maailmanpolitiikan valtasuhteissa. Edes hävittäjähankinnoista ei enää väännetty kättä.

Aiemmin tällä viikolla lähes jokaisella on ollut mielipide puolustusvoimien kenttäpiispan blogikirjoituksesta sekä kansanedustaja Juha Mäenpään eduskuntapuheenvuorosta. Viime viikolla kuohuttivat tapahtumat Helsingissä Hietaniemen rannalla. Sitä edellisellä viikolla kierroksia otettiin perussuomalaisen ajatushautomon pamfletista. Kaikkien näiden kohujen taustalla on ollut ajatus “meistä” ja “niistä”, eli kysymys on enemmän tai vähemmän identiteettipolitiikasta. Miksi tämä enimmäkseen hedelmätön riitely on korvannut pitkäjänteisen politiikan?

Minulla ei ole yksinkertaisia vastauksia. Tohtorina ja työelämäprofessorina lähestyn asiaa ilmiön ymmärtämisen näkökulmasta: kompleksisuusteorian kautta. Kuivasta nimestään huolimatta sen perusperiaate on helppo selittää parissa kappaleessa. Aloitetaan siitä, että yhteiskunta on määritelmällisesti kompleksinen järjestelmä.

Yhteiskuntajärjestelmämme perustuu sopimuksille. Usein emme arjessa tule miettineeksi, että moni näistä sopimuksista on näkymätön: yhteiskunnan normit, arvot ja soveliaisuussäännöt ovat kaikki sopimuksia. Ne elävät ja niitä neuvotellaan jatkuvasti uusiksi. Puheella muokataan maailmaa. Siksi ei ole yhdentekevää, minkälaiset viestit arjessamme nousevat päällimmäisiksi.

Juuri nyt Yhdysvalloissa keskustellaan presidenttien rintakuvia esittävän Mount Rushmoren tuhoamisesta. Isossa-Britanniassa vaaditaan yli 200 vuotta vanhan ritarikunnan tunnuksen muuttamista. Maailman suurin kosmetiikkavalmistaja L’Oreal aikoo poistaa ihon väriin vaikuttavista tuotteistaan kaikki sanat, joissa viitataan vaikutuksista ihon väriin. Suomessa sukupuolineutraaleja liikennemerkkejä alkoi näkyä katukuvassa alkukuusta.

Yhtäältä valkoisten miesten kuvia halutaan vähemmän, mutta toisaalta vähemmistöihin viittaavat nimet, kuvat ja termit koetaan samalla lailla loukkaaviksi. Trendi on kuitenkin selkeä: jatkossa ostoskoristamme löytyy entistä vähemmän Uncle Ben’s -riisiä, Eskimo-puikkoja tai Geisha-suklaata.

Tämä on osa sitä kehitystä, joka asettuu yläkäsitteen intersektionaalinen feminismi alle. Osittain samasta asiasta on kyse, kun monet politiikan kommentoijat kuittaavat kaiken Marinin hallituksen tekemään politiikkaan kohdistuvan kritiikin ikä- ja sukupuolikysymykseksi, aivan kuin politiikasta olisi kadonnut politiikka. Samalla unohtuu, että istuva pääministeripuolue SDP teki viime vaalikaudella itse hyvin värikästä oppositiopolitiikkaa.

Intersektionaalisen feminismin tavoitteet ovat hyvät. Mutta tavoissa joilla se ilmenee on yksi ilmiselvä ongelma, joka estää hyvien tavoitteiden ajamisen: eksklusiivinen kielipeli. Suomessa on monia, jotka eivät osaa puhua feministien ajamista asioista feministien niille antamilla nimillä, ja riita syntyy jo pelkästä yhteisen sanaston puutteesta.

Vastakkainasettelua lisää entisestään innokkaimpien feministien vaatimus tuntea terminologia läpikotaisin, jotta keskusteluun feminismistä saa ylipäätään osallistua. Kun asiaa tuntematon kokee, että hänet leimataan tyhmäksi vain siksi, että hän tuntee feministisen puheen koodiston yhtä heikosti kuin haltiakielen, halu ymmärtää keskustelukumppania katoaa helposti. Kierre johtaa poteroitumiseen, vaikkei kumpikaan osapuoli sitä oikeasti edes haluaisi.

Samaan aikaan kun osa valtakunnanpoliitikoista filosofisoi feminismistä, pitäisi meidän varautua koronaviruksen mahdolliseen toiseen aaltoon. Ruotsi on viruksen kanssa edelleen pulassa. USA:ssa tartuntamäärät ovat kasvussa ja uusia todettuja tapauksia todettiin perjantaina ennätysmäärä. Osassa Saksaa rajoitukset maskien, liikkumisen ja aukiolojen osalta ovat samalla tasolla kuin maaliskuussa epidemian alkaessa.

Politiikan kesätauon jälkeen eduskunnan pöydällä ovat myös talous- ja työllisyystoimenpiteet. Sote- ja maakuntauudistukset ovat vaikeuksissa, eikä koronan mukanaan tuomista sosiaalisista ongelmista edes tiedetä vielä tarpeeksi. EU:n tasolla pitäisi päästä sopimukseen elpymisrahastosta. Hallituksella on lisäksi omat haasteensa: valtiovarainministeri vaihtui, mutta se ei vielä takaa keskustan hallitustyöskentelyn ehdoksi esittämän talouspolitiikan toteutumista. Syksystä ei ole tulossa helppo.

Kun tekemättömien töiden lista näyttää tältä ja keskustelu pyörii aivan muissa asioissa, yhtälö on hankala. Mainitut ongelmat vaativat kansainvälistä ja jopa yli vaalikausien tehtävää politiikkaa. Koronan toisen aallon torjuminen taas vaatii kykyä hetkellisesti joustaa omista välittömistä tarpeista muiden vuoksi. Se on kuitenkin pitkällä aikavälillä kaikkien etu.

Mitä ratkaisuja kompleksisuusteorialla on tähän tilanteeseen?

Kompleksinen järjestelmä on määritelmällisesti yksinkertaisen ja kaoottisen järjestelmän välimuoto. Paradoksaalisesti, yritys yksinkertaistaa kompleksinen järjestelmä ja alistaa se yhden aatteen asialle johtaa pahimmillaan vastakkaiseen lopputulokseen: kaaokseen.

Mutta yhteiskunta ei ole pelkästään kompleksinen järjestelmä, se on adaptiivinen sellainen. Ja adaptiivisella järjestelmällä on kyky oppia. Heille, jotka kokevat intersektionaalisen feminismin vieraaksi, suosittelen esimerkiksi tätä poliisijohtajan kirjoitusta siitä, kuinka rasismin kitkeminen on myös yhteiskuntarauhan perusedellytys. Kielipeleihinsä eksyneille puritanisteille puolestaan toivon ymmärrystä sille, että työrauha koskee myös turvallisuusviranomaisia. Poliisi on virkamies siinä kuin palomies tai opettajakin. Ja jokaisella poliitikolla on ihmisarvo.

Jos emme enää edes yritä ymmärtää toisiamme, päädymme nopeasti vihapuheeseen ja vastakkainasetteluun. Sellainen yhteiskunta ei toimi, jossa ihmiset vetäytyvät julkisesta keskustelusta eivätkä uskalla osallistua demokratiaan tai pysty edes kunnolla hoitamaan työtehtäviään.

Olen varma, että sekä koronavirus että intersektionaalinen feminismi muokkaavat yhteiskuntaamme, molemmat parempaan suuntaan. Mutta vaikka ne tuntuvatkin nyt hallitsevan otsikoita, pitää muistaa, että politiikassa on muitakin tärkeitä kysymyksiä. Ja ne kysymykset meidän pitää ratkaista yhdessä. Muutoin nykyisen kompleksisen järjestelmämme vaihtoehdot ovat joko yksinkertaisuus, eli yhteiskunta vailla vaihtoehtoja, tai kaaos.