Meidän ei pitäisi puhua siitä mitä tapahtuu matkalla Natoon, vaan ajasta sen jälkeen

Nato on Suomelle hyvä asia, mutta autuaaksi se ei tee. Riskit ja uhkakuvat eivät poistu – ne vain muuttuvat. Huomion keskittyessä Suomen Nato-hakemusprosessiin yksi tärkeä asia on unohtunut: pitkälle tulevaisuuteen ulottuva ulko- ja turvallisuuspoliittinen keskustelu siitä, kuinka Nato-Suomi asemoi itsensä Putinin Venäjän jälkeen. Suomen etujen mukaista on se, että olemme aktiivinen turvallisuutta ja vakautta edistävä Naton jäsenmaa.

Suurin Nato-jäsenyyden mukanaan tuoma muutos on, että Suomen turvallisuus saa lisää selkärankaa. Jäsenyysneuvottelujen myötä alkaa tunnustelukausi, jonka aikana muuttuu paitsi Suomi, myös maailma ympärillämme. Ja nuo neuvottelut on huomattavasti helpompi käydä, jos meillä on valmiiksi pohdittu ja perustellusti arvioitu mahdolliset tulevaisuuden skenaariot.

Ei ole mikään salaisuus, että Suomen Nato-jäsenyyden tärkein syy on Venäjä. On selvää, että nykyisen Venäjän kanssa tehtyihin sopimuksiin ei voi luottaa. Täytyy kuitenkin muistaa, että joku päivä valta Venäjällä vaihtuu. Tilanne voi mennä parempaan tai huonompaan suuntaan, ja Suomella täytyy olla selkeä suunnitelma molempiin.

Yksi tapa arvioida Suomen tilannetta Natossa on katsoa, miten Venäjä on reagoinut muiden naapurimaidensa Nato-jäsenyyksiin. Baltian maat liittyivät Natoon vuonna 2004.

Maat ovat saaneet olla rauhassa liittymisestään lähtien. Erityisesti Viro on pitkään ollut piikki Venäjän lihassa, mutta näkyvin hybridivaikuttaminen mitä Viro on Nato-maana saanut kokea, oli yksi riitä yhdestä patsaasta vuonna 2007. Suomi on myös sotilaallisesti vahvempi kuin yksikään Baltian maa, eikä ole mitään syytä olettaa että Venäjä kohdistaisi Nato-Suomeen yhtään enempää painetta kuin Nato-Baltiaankaan. On syytä kysyä, mitä Venäjä siitä hyötyisi.

Venäjän suhteen ei saa olla sinisilmäinen, mutta sen intressejä on hyvä osata lukea.

Venäjä pyrkii luomaan eripuraa Natossa ja Euroopan Unionissa, mutta tulokset ovat heikot. Venäjän hyökkäyssota Ukrainassa on yhdistänyt lännen, ja Venäjän ainoa edes maantieteellisesti läntinen keskustelukumppani juuri nyt on Turkki. Turkki tunnetusti hankaloittaa Suomen ja Ruotsin Nato-jäsenyysprosessia, mutta samalla sen oma EU-hakemusprosessi on käytännöllisesti katsoen jäissä. Venäjän kumppanit käyvät vähiin.

Valitettavasti nykyinen Venäjä on epäluotettava diktatuuri, jossa demokratia ja ihmisoikeudet etenevät väärään suuntaan. Turvallisuuskomitean vuoden 2017 Venäjä-raportti nostatti vielä tuolloin kulmakarvoja: salamurhia, tietomurtoja, vaaleihin vaikuttamista, informaatiovaikuttamista, energialobbausta, kansallisen ja EU:n yhtenäisyyden murtamista, median uskottavuuden heikentämistä. Sittemmin olemme nähneet Venäjän harjoittavan näitä kaikkia omien rajojensa ulkopuolella.

Kremlin nykyinen johto on jo neljällä vuosikymmenellä syyllistynyt sotarikoksiin alkaen Tšetšeniasta, toivottavasti päättyen nyt Itä-Ukrainaan. Naamiot on riisuttu. Täysin perusteltu kysymys kuuluu: mihin Eurooppa tarvitsee Venäjää? Nykyisellään yhteistyölle on kovin vähän perusteita.

Venäläinen energia on jo pakotteiden piirissä. On mahdollista, että seuraavaksi EU ja Yhdysvallat lisäävät pakotelistalle venäläisen viljan. Venäjä on maailman suurin viljan viejä, joka on juuri ryöstänyt Euroopan suurimman vehnän tuottajan varastot. Venäjältä loppuu kohta vientituotteet kesken.

Viennin lisäksi Venäjän ongelma on tuonti: se ei saa enää länsimaista teknologiaa – rautaa tai softaa – idästä eikä lännestä. Venäjän autotehtaat ovat tyhjentyneet, eikä se saa edes varaosia teollisuuteen tai lentokoneisiin, puolijohteista ja sirukorteista puhumattakaan.

Keskinäisriippuvaisessa, globaalien arvoketjujen maailmassa modernit länsimaiset demokratiat eivät julista mielivaltaisia sotia. Tulevaisuuden turvallisuuskriisit saattavat sen sijaan olla sodan kynnyksen julistamisen alapuolella tapahtuvaa vaikuttamista, joka saattaa olla perinteistä sotaa pitkäkestoisempaa ja monimuotoisempaa, sekä suunnattu siviilejä kohtaan. Lisäksi ruokakriisi, ilmastonmuutos ja pandemiat ovat globaaleja ongelmia, jotka aiheuttavat mannertenvälistä pakolaisuutta. Miten näihin osaltaan uudenlaisiin uhkiin tulisi varautua?

Ainakin Suomeen kohdistuva hybridivaikuttaminen on odotettavaa. Venäjä on jo nyt ilmoittanut lisäävänsä tukikohtia Suomen lähialueilla, mitä se sitten heikentyneen sotilasmahdin kohdalla ikinä tarkoittaakaan. Venäjä saattaa myös hyväksikäyttää pakolaisia ja toistaa talven 2015-2016 rajakriisin. Tällaiset uhittelut ovat kuitenkin vain lyhytkestoisia mielenilmauksia – samalla tavalla kuin Viron Pronssisoturi-kiista.

Jatkossa Suomi on osa isompaa kokonaisuutta, mikä vaatii entistä laajempaa strategista arviota sekä kansainvälistä suunnittelua ja koordinointia. Venäjän kanssa täytyy pitää pää kylmänä ja miettiä peliteoreettisesti, mitä se haluaa. Suomen kannalta oleellista on, että Venäjä haluaa rauhallisen Itämeren.

Modernin kokonaisturvallisuuden näkökulmasta Suomen tulevaisuuden varautumisessa korostuu kolme asiaa.

Ensinnäkin viime vuosina vähälle huomiolle jäänyt upseeripula. Puolustusliiton myötä sotilaallinen uhkakuva ei poistu eikä muutu: Nato on pidäke, ei takuu. Suomessa on ollut tarvetta lisätä upseerien koulutusta jo aiemminkin, mutta Naton myötä tuo tarve nyt korostuu.

Toiseksi Suomen kansainvälinen positio muuttuu. Naton jäsenyysneuvotteluissa linjataan Suomen roolista yhteisessä puolustuksessa. On todennäköistä, että Suomi ei lähetä merkittäviä määriä joukkoja ulkomaille, vaan ottaa vastuuta Itämeren valvonnasta. Kyberturvallisuudesta ja teknologiasta Suomi sen sijaan voisi hyvinkin ottaa enemmänkin vastuuta. Tulevaisuuden turvallisuuskriisit tulevat painottumaan entistä enemmän teknologiaan.

Kolmanneksi korostuu resilienssi ja kansallinen yhtenäisyys. Kun erilaisia turvallisuusuhkia väistämättä on tiedossa ja kun meihin varmastikin tullaan kohdistamaan monimuotoista painostusta ja vaikuttamista, on tärkeää pysyä yhtenäisenä. Suomi on ollut tässä aina taitava, mutta itsestäänselvyytenä tätä ei saa pitää. Turvallisuus on tunne, ja sitä pitää johtaa.

Suuressa kuvassa Venäjän näkökulmasta maito on jo kaatunut: Suomi on kohta Natossa. Suomella puolestaan ei ole Venäjällä taloudellisesti mitään menetettävää: kauppasuhteiden osalta karille ajettiin viimeistään tämän vuoden helmikuussa. Vaikka Suomen tie Natoon ei olekaan ollut niin yksinkertainen kuin ensin luultiin, nyt ei ole mitään syytä hötkyillä: Suomella on tässä tilanteessa ainoastaan voitettavaa.

+1
JarnoLimnell
Kokoomus Espoo

Jarno on kyberturvallisuuden työelämäprofessori Aalto-yliopistossa ja johtaja Innofactor Oyj:ssä. Hän toimii dosenttina kolmessa yliopistossa ja on Maailman talousfoorumin asiantuntijaverkoston jäsen. Jarno toimii kaupunginvaltuutetuna (Kok.) Espoossa. Hän on koulutukseltaan sotatieteiden tohtori, VTM ja upseeri (majuri evp.).

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu