Milloin on sota?

Tämän päivän Helsingin Sanomat kirjoittaa Ukrainan sodasta, ja pääministeri puhui eilen eduskunnassa Ukrainan kriisistä. Poliittiset päättäjät ja media niin Suomessa kuin kansainvälisesti ovat tuskailleet kysymystä, että pitäisikö Ukrainan tilannetta kutsua sodaksi, aseelliseksi kriisiksi, konfliktiksi tai kenties joksikin muuksi. Milloin voidaan puhua sodasta?

Meillä jokaisella on mielikuva siitä mitä sota on. Uskallan sanoa, että monen suomalaisen mieleen tulee sotaa miettiessään kohtaukset Tuntematon sotilas -elokuvasta. Massa-armeijan hyökkäys panssarivaunuineen ja ilmapommituksineen Suomen rajojen sisäpuolelle on meille sotaa. Muuallakin Euroopassa mielikuvat sodasta palaavat helposti toiseen maailmansotaan. Toisaalta sota on läsnä tänä päivänä lähes kaikkialla. Käymme huumeiden vastaista sotaa, sotaa köyhyyttä vastaan, lisääntyvissä määrin informaatio- ja kybersotaa, ja juuri tällä hetkellä kauppasotaa. Sota on ilmaisuna on kärsinyt inflaation.

Henkilökohtaisten mielikuvien sekä sodan historian ja retorikkan sijasta asiaa voi lähestyä virallisemmin. Yleisimmin sodan määritelmässä vedotaan ruotsalaisen rauhantutkimuslaitos Siprin määritelmään, jonka mukaan sodasta voidaan puhua silloin, kun tuhat uhria kuolee vuoden aikana aseellisessa taistelussa. Tapana on myös viitata kansainväliseen oikeuteen, jonka mukaan sodan osapuolina voivat olla vain itsenäiset valtiot tai sodankävijöiksi tunnustetut ryhmittymät. Oleellista on ymmärtää, etteivät nämä(kään) määritelmät ole ehdottomia totuuksia. Jos olisivat, niin miksi puhumme edelleen Gazan kriisistä? Toisaalta miksi emme puhuisi sodasta, jos Ukrainassa on kuollut noin 2 500 ihmistä, siellä ammutaan raskailla aseilla ja valtiosuvereniteettia loukataan ilmiselvästi. Entä miten Ukrainan tilanteessa pitäisi suhtautua separatisteihin tai valtiohallinnon ulkopuolella toimiviin hakkeriryhmiin puhuttaessa sodan osapuolista?

Akateemisessa maailmassa sodasta puhutaan usein kuuluisan sotateotreetikon, Carl von Clausewitzin, kolmen sodankäynnin kriteerein. Ensiksi sodan tulee olla luonteeltaan väkivaltaista. Toiseksi Clausewitz korostaa sodan välineellistä luonnetta, jossa korostuvat sekä keinot että lopputulos saattaa vastustaja puolustuskyvyttömäksi. Kolmantena ja keskeisimpänä sodan määritteenä Clausewitz viittaa sodankäynnin poliittiseen luonteeseen eli sota tulee aina ymmärtää poliittisessa viitekehyksessä.

Ihmiset, yhteiskunnat ja maailma muuttuvat – niin muuttuu myös sodankäynti ja määritelmät sodasta. Tänä päivänä ei sodan esimerkiksi tarvitse olla luonteeltaan korostuneen väkivaltaista, jossa ihmisiä pitäisi kuolla merkittävä määrä. Verkottuneet länsimaiset yhteiskunnat joutuisivat merkittäviin vaikeuksiin, jos niiden digitaaliset finanssijärjestelmät kaatuisivat, kuten Viron presidentti Toomas Hendrik Ilves on monesti korostanut. Toisaalta pitkäaikaisilla verettömillä informaatioperaatioilla (niin kutsutulla strategisella kommunikaatiolla) voidaan saavuttaa samanlaisia poliittisia päämääriä kuin massamaisella lyhyemmän ajan fyysisellä voimankäytöllä. Sotaa ei kuitenkaan liene jatkossakaan ilman fyysistä väkivaltaa, mutta tärkeää on ymmärtää myös ei-väkivaltaisten toimien merkitys tämän päivän sodankäynnissä, ja osana sodan määrittelyä.

Kansainväliset ja yhteiskunnalliset kriisitilanteet ovat muuttuneet entistä epämääräisemmiksi, ilman selkeää alkua tai loppua oleviksi. Toisaalta kriisialueilla voi olla rauhansaarekkeita, ja toisaalta rauhan aikana kriisipesäkkeitä, kuten tällä hetkellä Ukrainassa tapahtuu. Sotia juurikaan ei julisteta, ne alkavat ja loppuvat ”omia aikojaan.” Kun kehityssuuntana on maailman muuttuminen yhä monimutkaisemmaksi ja dynaamisemmaksi, voi rauhan ja sodan erottamisen arvioida olevan jatkossa entistäkin haasteellisempaa. Nykyhetkelle on ominaista rauhan, kriisin ja sodan rajojen hämärtyminen eräänlaiseksi harmaan epävakauden alueeksi, jossa parhaillaan elämme.

Sodan kynnyksen, milloin on sota ja milloin ei, hämärtymisessä on kaksi puolta. Mikäli sodan kynnys on tarkalleen määritelty, voidaan sitä käyttää tietoisesti hyväksi toimimalla tarkoituksellisesti kynnyksen alapuolella tietäen, etteivät vakavammat vastatoimenpiteet käynnisty. Näin on tapahtunut, ja tapahtuu, Ukrainassa. Tämä on niin kutsutun hybridisodan erityispiirre: Toimitaan tavoilla, joilla saavutetaan poliittisia tavoitteita, mutta ilman että sodan olemassaoloa myönnettäisiin.

Sodan kynnyksen hämäränä pitämisessä on myös toinen puoli. Sodan kynnyksen ollessa avoin, nousee esille kysymys, että miten vakavien toimien seurauksena sodan kynnys ylittyisi? Tästä on kysymys esimerkiksi Naton viidennen artiklan soveltamisessa kyberhyökkäyksiin. Naton huippukokouksessa julistetaan vakavien kyberhyökkäysten johtavan jatkossa artikla viiden aktivoimiseen. Mutta miten vakavaa tuhoa tälllaisen hyökkäyksen pitäisi aiheuttaa artikla viiden kynnyksen ylittämiseksi – se jätetään tarkoituksellisesti avoimeksi kysymykseksi.

Media käyttää valtaansa kutsuessaan jotakin tapahtumaa tai tilannetta sodaksi. Mikäli isot mediatalot läntisessä maailmassa yhteistuumin kutsuvat Ukrainan tilannetta sodaksi, on sillä vaikutuksensa sekä yleiseen mielipideilmapiiriin että poliittisten päättäjien harkitaan siirtymisessä puheissaan sota-retorikkaan. Media on tänä päivänä mukana ”päättämässä” sodista.

Yksi asia ei sodassa muutu: Sota on aina poliittista. Sodalla on aina poliittiset päämääränsä ja tarkoitusperänsä. On myös poliittinen valinta kutsua tai olla kutsumatta tiettyä tilannetta sodaksi – varsinkin silloin kun oma maa ei ole suoran hyökkäyksen kohteena. Ymmärrän pääministerin eilisen varovaisuuden olla puhumatta sodasta, sillä hänen asemassaan sanavalinnalla on selkeä poliittinen viesti niin Suomen sisälle kuin ulkopuolelle. Samalla voi kysyä, että mitä pitäisi tapahtua, jotta virallisesti puhuttaisiin sodasta? Silloin kun NATO ja/tai Yhdysvaltain presidentti päättävät puhua Ukrainan tilanteesta sotana, lienee se sitä myös Suomessa.

JarnoLimnell
Kokoomus Espoo

Jarno Limnell on kansanedustaja (Kok). Hän on myös dosenttina kolmessa yliopistossa, ja on Maailman talousfoorumin asiantuntijaverkoston jäsen. Hän on Espoon kaupunginvaltuuston 1. varapuheenjohtaja ja puheenjohtajana Länsi-Uudenmaan hyvinvointialueen aluevaltuustossa, ja MTS:n puheenjohtaja. Hän on koulutukseltaan sotatieteiden tohtori, VTM ja upseeri (majuri evp.).

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu