Minun pojat

Olen isä ja minulla on kaksi poikaa. Turvallisuus-asiat ovat aina olleet intohimoni, mutta sydämeni kuuluu perheelleni. Iän karttumisen myötä huomaan ajattelevani yhä useammin tulevaisuutta, nimenomaan poikieni tulevaisuutta. Millaisessa maailmassa he elävät, kun minusta aika jättää? Tällä hetkellä ajatus ei tunnu hyvältä.

Puhumme turvallisuudessa paljon muutoksesta; miten sodan kuva muuttuu, uhkat muuttuvat tai miten turvallisuuden tunteemme muuttuu. Huomaan, että koko elämäni ajan olen elänyt jonkun muutoksen tai murroksen keskellä. Niin tulevat varmaan poikanikin elämään. Jos kaikki muuttuu, on tarpeellista kysyä, että mikä ei muutu? Onko asioita, jotka turvallisuuden näkökulmasta ovat pysyviä?

Katsoessani historiaan – ja tähän päivään – joudun toteamaan, että ihmismieli ei muutu. Ihminen on varmasti kehittynyt ajan saatossa, mutta vallanhalu, itsekkyys ja jopa mielen pimeä puoli näyttävät säilyvän, elimme sitten metsästäjä-keräilijä yhteiskunnassa tai digitalisoituvassa tietoyhteiskunnassa. Vai miten muuten voidaan selittää tapahtumia Nigeriassa, Pohjois-Koreassa tai Ukrainassa. Tai niin monessa muussa maailman paikassa. Vuonna 2015.

Isänä mietin, että poikieni turvallisuutta en voi ulkoistaa. Kyllä, yhteiskunnan tärkeimpiä tehtäviä on huolehtia kansakunnan turvallisuudesta – niin sisäisestä kuin ulkoisesta – ja kyllä, kannustan poikiani suorittamaan asepalveluksen yhtenä osana yhteiskuntamme turvallisuuden vastuunkantoa, mutta poikieni turvallisuus ei ole vain yhteiskunnan asia. Isänä minun on pystyttävä parempaan. Näin ainakin haluan ajatella.

Haluan opettaa pojilleni, että turvallisuus lähtee arvoista – asioista, joita pidämme tärkeinä ja joista pidämme kiinni. Näiden arvojen tärkein opettaja pojilleni olen minä (ja poikien äiti). Uskon itse vahvasti siihen, että kun ihmisellä on vahva arvopohja, on hän vahva kaikessa muussakin. Tutkimukset osoittavat ympäristön, koulun ja kavereiden vaikuttavan poikieni arvoihin, mutta vahvin vaikutus tai vaikuttamattomuus tulee kodista. Katson peiliin.

Vaikka turvallisuus-asioiden parissa olen työskennellyt koko työurani, on minun vaikea vastata poikani kysymykseen: ”Miksi ihmiset tuolla tappavat toisiaan?” tai ”Voiko Suomeen tulla sota?” Ajatus siitä, että poikani joutuisivat sellaisen todellisuuden keskelle tuntuu hyvin vaikealta – mutta ei mahdottomalta. Pahimmankin vaihtoehdon varalle minun tulisi osata poikani kasvattaa.

Huomaan, että kun mietin poikieni turvallisuutta ja tulevaisuutta, ja etenkin siihen vaikuttamista, mietin paljon itseäni. Millainen isä olen? Pystynkö oikealla tavalla vahvistamaan poikieni turvallisuuden tunnetta, kertomaan turvallisuuteen vaikuttavasta todellisuudesta ja opastamaan sietokykyä tilanteisiin, joissa kaikki eivät suju normaaliin tapaan? Isänä olemisen vastuu painaa.

Putinin, Kim Jong-unin tai Bogo Haramin ”taistelijoiden” isä-suhteista en tiedä, mutta jokin näyttää menneen pieleen, ja pahasti. He eivät minun kasvatukseni piiriin kuulu, mutta poikani kuuluvat. Parhaimmillaan toiminnallani ja esimerkilläni edesautan sitä, että poikani tulevat kantamaan vastuunsa siitä, etteivät tuollaisten häiriköiden toimintaedellytykset maailmassa ainakaan lisäänny.

Huomaan, etten ole kysymysteni kanssa yksin. Moni muukin isä miettii samoja asioita. Se antaa itselleni toivoa ja rohkeutta – poikieni puolesta.

JarnoLimnell
Kokoomus Espoo

Jarno Limnell on kansanedustaja (Kok). Hän on myös dosenttina kolmessa yliopistossa, ja on Maailman talousfoorumin asiantuntijaverkoston jäsen. Hän on Espoon kaupunginvaltuuston 1. varapuheenjohtaja ja puheenjohtajana Länsi-Uudenmaan hyvinvointialueen aluevaltuustossa, ja MTS:n puheenjohtaja. Hän on koulutukseltaan sotatieteiden tohtori, VTM ja upseeri (majuri evp.).

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu