Mitä eroa on poliitikolla ja turvallisuuden ammattilaisella?

Natosta on puhuttu aktiivisesti hyvin monta hallituskautta, ja siitä on laadittu selvityksiä muutamien vuosien välein. Silti edelleen löytyy poliitikkoja, jotka vaativat perusteellista keskustelua sekä lisäselvityksiä, aivan kuin kyseessä olisi jokin uusi ja ihmeellinen asia.

Tavallaan tämä on ymmärrettävää: kansanedustajien pitää päättää asioista, joiden asiantuntijoita he eivät ole. Vaikka lisäselvitysten vaatiminen on joillekin päättäjille vain poliittista peliä, joukossa on varmasti myös heitä, joille ulko- ja turvallisuuspolitiikka on vierasta – joko substanssiosaamisen tai kiinnostuksen puutteen vuoksi. Tällöin asiantuntijoiden rooli korostuu.

Ulko- ja turvallisuuspolitiikassa asiantuntijoilla on aivan erilainen asema kuin kaikessa muussa politiikassa. Turvallisuuteen liittyvä yksityiskohtainen tieto on usein salaista. Avainasemaan nousee se, minkälaista tietoa, missä muodossa ja kuinka usein päättäjille annetaan. Lisäksi tämä viesti pitäisi saada perille riittävän kiinnostavassa ja ymmärrettävässä muodossa.

2000-luvun alku oli Euroopassa rauhan ja vakauden aikaa. Silloin upseereita syytettiin usein siitä, että he liioittelivat uhkia turvatakseen oman budjettinsa. Vain muutama vuosi sitten jopa hävittäjähankinnat ja yleinen asevelvollisuus kyseenalaistettiin. Nykyisessä maailmantilanteessa samoja syytöksiä ei enää juurikaan kuulu, ja turvallisuuden merkitys on taas ymmärretty. Valtion tärkeimpänä tehtävänä.

On hyvä, että turvallisuuteen ja varautumiseen liittyvät aiheet ovat pitkästä aikaa lehtien pääkirjoituksissa ja ajankohtaisohjelmien aiheena. Valitettavan usein näitä asioita kuitenkin pohditaan vasta, kun riski on jo realisoitumassa. Pitkään turvallisuus oli suomalaisessakin politiikassa tylsä ja harmaa aihe, ja puolustusministerin salkku kovin kevyt. Turvallisuuspoliittinen keskustelu oli sanalla sanoen pintapuolista.

Poliitikon ja turvallisuuden ammattilaisen ero on karkeasti ottaen seuraava: ensin mainitun intresseissä on tulla valituksi seuraavissakin vaaleissa, kun jälkimmäisen tehtävä on huolehtia, että seuraavat vaalit ylipäätään toteutuvat demokraattisen prosessin mukaisesti. Varautumisessa on pakko miettiä kaikkia skenaarioita ja olla jopa hieman kyyninen ja pessimistinen.

Varautumisessa ja siitä viestimisessä on sisäänrakennettu dilemma: samaan aikaan kun päättäjille ja kansalaisille pitäisi olla avoin ja rehellinen, pitäisi pidättäytyä pelon lietsomisesta ja tarpeettomasta uhkakuvien maalailusta. Mutta kansanedustajilta tulee vaatia enemmän paineensietokykyä kuin tavalliselta kansalaiselta: myös ikävät vaihtoehdot täytyy nostaa pöydälle.

Vastuullinen turvallisuuden ammattilainen pitää poliitikon hereillä. Ei pelotellen, ei liioitellen, mutta riskeistä realistisesti muistuttaen.