Miten Suomen pitäisi reagoida kun Venäjä, Kiina ja Yhdysvallat hakevat asemiaan?

Kotimaisessa ulko- ja turvallisuuspolitiikassa on meneillään paradoksi: mitä suurempaa roolia globaali suurvaltapolitiikka Ukrainassa ja Gazassa näyttelevät, sitä tärkeämpiä ovat Suomen sisäpoliittiset ratkaisut.

Viime päivien uutiset ovat tehneet selväksi, että Iran on merkittävä – ellei jopa merkittävin – Venäjän aseellinen tukija. Iran on osapuoli Venäjän hyökkäyssodassa Ukrainassa sekä Arabimaiden painostuksessa Israelissa. Niin Hizbollah kuin Hamaskin saavat tukea Iranista. Samaan aikaan Kiinan kansainvälisillä areenoilla esittämät lausunnot ja näkemykset Naton laajenemiseen liittyen ovat ennen kaikkea Venäjän mielistelyä Ukrainan sodan varjoissa. Eikä Kiina malta olla hämmentämättä Gazan sotaisaa soppaakaan.

Yhtäältä Kiina on yksi Israelin suurimpia kauppakumppaneita ja ensimmäisiä Israelin valtion tunnustaneita maita (de jure maaliskuussa 1949, alle vuosi itsenäisyysjulistuksen jälkeen). Toisaalta Kiina ei kuitenkaan pidä lokakuun 2023 hyökkäyksen toteuttanutta Hamasia terroristijärjestönä. Se tukee Palestiinalaisvaltion perustamista, Itä-Jerusalem pääkaupunkinaan. Kiina on historiallisesti tukenut myös Fatahia, Palestiinan vapautusjärjestöä (PLO) sekä Palestiinan vapautuksen kansanrintamaa (PFLP).

Euroopassa puolestaan yksi suurimmista Nato-maista, Turkki, jatkaa johdonmukaista kaksilla rattailla ajamistaan. Jo vuonna 2012 se liittyi Naton vastapainoksi perustettuun Shanghain yhteistyöjärjestöön (SCO) ja hakee nyt jälleen jäseneksi uuteen kerhoon, johon – kuten viimeksikin – kuuluvat mm. Venäjä, Kiina sekä Iran. Tällä kertaa liittouman nimi on BRICS, eikä sekään länsimaisia arvoja liiemmin tunnusta.

Samalla kun globaali itä ja globaali etelä hakevat uusia asemiaan, lännen ja koko maailman vaikutusvaltaisin maa on valitsemassa itselleen uutta presidenttiä. Marraskuussa selviää, kuka jatkossa Valkoista taloa asuttaa – sekä käyttää suurinta mahdollista valtaa maailmassa. Yhdysvaltojen presidentinvaali sekä sen tulos määrittävät globaaleja valtasuhteita vuosiksi eteenpäin.

Selvää on, että Yhdysvaltojen painopiste tulee siirtymään Euroopasta itään, presidentistä riippumatta. Venäjä hyökkää nyt Ukrainassa mutta suuntaa jo katsettaan arktiselle alueelle, jonne hamuaa myös Kiina. Toisaalta Kiinan sotilaallinen kiinnostus on jo avaruudessa, kuten monella muullakin aiemmin kolmansina maina pidetyillä mutta nyt nousevilla mailla. Vanhan mantereen painoarvo laskee yhtä nopeasti kuin globaalin etelän ja idän painoarvo nousee.

Euroopan ja sen lähialueiden turvallisuutta ratkotaan jatkossa enenevissä määrin Euroopan ulkopuolella. Pienten valtioiden mielipiteitä ei paljoa kysellä. Vaikka Suomi onkin tuoreena Nato-maana kansainvälisen kiinnostuksen kohteena ja turvallisuuden tuottajana arvostettu, varsinkin diktatuureissa asiat etenevät meille vieraalla logiikalla. Suomalaisittain merkittävä kysymys kuuluu, kuinka me tähän reagoimme ja miten kansakuntana varaudumme.

Suomi ja suomalaiset ovat aina pärjänneet silloin, kun olemme pitäneet yhtä. Keskinäinen luottamus on yksi Suomen turvallisuuspolitiikan kulmakivistä, eikä nytkään ole syytä yhteishengen rajaa railona repiä.

Kun turvallisuus kansainvälisessä politiikassa järkkyy, puolustukseen ja turvallisuuspolitiikkaan panostaminen tai kansainvälisten luottamussuhteiden luominen ei yksinään riitä. On kiinnitettävä entistä suurempaa huomiota myös sisäpolitiikkaan ja yhteiskunnalliseen vakauteen, suomeksi sanottuna kotimaan ja isänmaan asioihin. Sillä niin kauan kun teemme tulevaisuutta yhdessä ja keskinäisellä luottamuksella, hyvin meidän käy.