Pelottava Suomi

Näin itsenäisyyspäivän alla tekisi mieli sanoa, että elämme turvallisemmassa Suomessa kuin koskaan aiemmin. Mutta kun emme elä.

Kaiken pitäisi olla valtakunnassa hyvin. Sodan uhka on tänä päivänä epätodennäköinen. Hyvin epätodennäköinen. Onneksemme. Venäjä toki kummittelee ajatuksissamme ja tiedämme Venäjän varsin vahvan sotilaallisen voiman itärajamme toisella puolella sekä tulevaisuuden epävarmuuden, mutta uhka tuntuu kaukaiselta. Sotilaallisesti ajateltuna emme ole koskaan itsenäisyytemme aikana olleet näin turvallisessa tilanteessa. Hyvä niin.

Mittarit vilkkuvat silti punaista. Mielipidetutkimuksien mukaan suomalaiset eivät ole aiemmin kokeneet itseään niin turvattomiksi kuin nyt. Suomessa vuonna 2010. Pelottavaa ja kummallista. Miksi näin on?

Vanhoilla ”turvallisuusmittareilla” mitattuna elämme turvallisessa Suomessa. Mutta mittarit ovat muuttuneet. Meitä suomalaisia uhataan nykyään laajalla rintamalla ja olemme tulleet yhä tietoisemmiksi erilaisista uhkatekijöistä. Samalla tunnemme, että emme ole turvassa. Tunnemme turvattomuutta.

Turvallisuus on tunne. Se on yksi perustarpeemme. Pitää olla tunne siitä, että on turvallista tai sitten tunnemme itsemme turvattomiksi. Kaikessa yksinkertaisuudessaan. On hyvin huolestuttavaa, että suomalaiset tuntevat itsensä tänä päivänä niin turvattomiksi. Eräänlainen turvattomuuden kulttuuri on lyömässä itseään Suomessa läpi. Se on huono asia, kun olemme jo valmiiksi helposti masentuvaa kansaa. Tai ehkä juuri sen takia.

Turvattomuuden taustalla on monia syitä. Sotilaallisen uhkan haalistuttua huomion on voinut kiinnittää muihin uhkiin. Ja niitä on riittänyt. ”Laaja turvallisuus” ja ”uudet uhkat” ovat tämän päivän muotisanoja. Niin turvallisuuspolitiikassa kuin arkipäivässä. Samalla turvallisuus on laajentunut hallitsemattomasti ja lähes kaikista asioista on tullut uhkakuvia. Tämä on lisännyt turvattomuutta. Teknologian huikea kehitys on osaltaan lisännyt erilaisten uhkien olemassaoloa. Uhkia siellä, uhkia täällä, uhkia joka puolella. Valitettavasti.

Keskustelukulttuuri uhkista on muuttunut. Se on tullut huomattavasti avoimemmaksi. Uhkista puhutaan, toisin kuin vielä parikymmentä vuotta sitten. Uhkakeskustelu on arkipäiväistynyt ja se on tullut osaksi normaalia politiikan tekoa. Koska uhkia riittää nyt jokaiselle.

Erilaiset globaalit uhkakuvat ilmastonmuutoksineen ja terrorismeineen tunkeutuvat päivittäin erilaisten tiedonvälityskanavien kautta tietoisuuteemme. Eivätkä ne uutiset ole yleensä kovin mieltä ylentäviä. Tietoisuus uhkista on lisääntynyt. Tehostunut tiedonvälitys on varmasti yksi syy siihen, miksi tunnemme itsemme turvattomiksi. Erilaisia ”Breaking News:ja” kuulemme päivittäin. Joka tuutista. Tuntuu, että elämme erilaisten uhkien ja vaarojen keskellä. Tunnemme uhkat – ja tunnemme turvattomuuden.

Maailmantapahtumista huolimatta turvattomuus kumpuaa yhä enemmän Suomesta itsestään. Meistä itsestämme. Sisäinen ja yhteiskunnallinen turvallisuus kaikkine uhkineen on ollut turvattomuuden tunnetta vahvimmin 2000-luvun alussa muuttanut tekijä. Sama trendi on havaittavissa monissa muissakin Euroopan maissa. Nyt puhutaan yhteiskunnallisesta syrjäytymisestä, rikollisuudesta, Nokian vesikriisistä ja myös siitä, että on turvallista kulkea työ- ja koulumatkoja. Siis arkipäivän turvallisuutta. Tai valitettavasti turvattomuutta.

Nyt on aika nostaa leuka pystyyn ja synkkyyden sijasta ajatella positiivisesti. Suomessa on turvallista olla ja elää – kun laittaa asiat laittaa oikeisiin mittasuhteisiin. Uhkiin pitää toki varautua ja ottaa ne vakavasti, mutta uhkia ei pidä liioitella. Eikä kaikista asioista tarvitse tehdä järisyttävän pelottavia uhkia.

Kun turvallisuus on tunne, voimme itse vaikuttaa sekä omaan että läheistemme tunteeseen. Siis turvallisuuteen. Positiivisesti. Siinä on hyvä tavoite Itsenäisyyspäivälle. Turvallisessa Suomessa.