Populisti ei ole paha

Hyvä ystäväni haastoi minut “kerrankin kirjoittamaan jotain henkilökohtaista” erotuksena “siihen akateemiseen analyysiin mitä sä aina kirjoitat”.

Otin haasteen vastaan. Mietin pitkään, mikä olisi sellainen aihe, joka minua on oikeasti vaivannut viime aikoina. Ja kyllä se on henkilökohtainen suhteeni populismiin ja populisteihin.

Iltapäivälehtien kolumneissa on tapana vetää yhtäläisyysmerkki populismin ja suvaitsemattomuuden välille. Sen jälkeen maalataan löyhä tilannekuva, joka päättyy ympäripyöreään julkilausumaan siitä, ettei suvaitsemattomuutta tarvitse suvaita, mutta sitä tulee ymmärtää.

On rehellistä sanoa, että tämän ohjenuoran mukaan “eliitti” usein unohtaa elää: väliinputoajiin ja globalisaation häviäjiin suhtaudutaan välinpitämättömän ylimielisesti, vailla todellista yritystä ymmärtää toista osapuolta. Ihminen, joka arjessaan seuraa yhteiskunnan muutoksia usein tarkasti ja faktapohjaisesti ei osaa asettua sellaisen ihmisen asemaan, jota nykyinen nopea kehitys huolettaa.

Ikään kuin ei haluttaisi myöntää, että tunteilla on helppoa vastustaa asia-argumenttia, mutta että asia-argumentilla on lähes mahdotonta vastustaa tunnetta.

Populismilla on akateemisen intelligentsian piirissä intuitiivisesti, jopa implisiittisesti, kielteinen konnotaatio. Ja sama kansankielellä ilmaistuna: populismi on sanana latautunut; “hyvät” ihmiset pitävät populistia “pahana”. Populismi on aina “niiden toisten” synti.

Rehellisyyden nimissä on kuitenkin syytä todeta, ettei populismi ole poliittisen kartan minkään osan yksinoikeus. Populismia esiintyy kaikissa puolueissa. Oikealla ollaan huolissaan monikulttuurisuuden etenemisestä, vasemmalla ilmastonmuutoksen. Ja molemmissa näkökulmissa – kumpaakaan huolenaihetta vähättelemättä – tunne ohjaa toimintaa vähintään yhtä paljon kuin harkinta.

Populisti vetoaa ihmisen itsekunnioitukseen silloin, kun tämä ei koe tulleensa kuulluksi: “Vaikka sinulta kaikki muu vietäisiin, ylpeyttäsi ja ihmisarvoasi ne eivät voi viedä. Pidä rippeistäsi kiinni, huuda kovempaa!”

On aiheellista todeta myös, että luet juuri nyt kirjoitusta, jollaisia ei suurin osa äänioikeutetuista lue. Analyysi poliittisen ilmapiirin tilasta harvoin ylittää uutiskynnystä, ellei siinä haeta vastakkainasettelua. Ei, vaikka yhteiskunnan henkisen tilan pohtiminen ei ole teoreettista höpinää vaan sitä kovaa ydintä, jolla varmistetaan tulevaisuuden turvallisuutta. Sinä, joka luet tätä, olet todennäköisesti keskivertoa huomattavasti paremmin perillä päivänpolitiikasta sekä demokraattisen päätöksenteon taustoista ja mekanismeista.

Populaarikulttuuria lainaten tämäkin velvoittaa: suuri voima tuo mukanaan suuren vastuun. Meillä, joilla on resursseja ja mahdollisuus seurata yhteiskunnallisia kehityssuuntia, täytyy olla toleranssia sietää myös heitä, joilla ei samoja mahdollisuuksia ole. Henkilökohtaisesti olen kyllästynyt vastakkainasetteluun. Nykytilanteessa tulisi rakentaa, ei hajottaa.

Tiedän olevani harmaa ja tasapaksu akateemikko, eikä se nykyisessä poliittisessa mediaympäristössä välttämättä ole vahvuus. Siitä huolimatta seison tieteeseen pohjaavan päätöksenteon takana jatkossakin: tiede ei lähde valmiista vastauksista vaan avoimista kysymyksistä. Juuri päinvastoin kuin populistinen politiikka, joka hakee mustavalkoiselle yksinkertaistukselleen vahvistusta kaikkialta, mistä sitä tarjotaan.

Muutama vuosi sitten kirjoitin ministeri Jaakko Iloniemen kanssa kirjan Uhkakuvat (Docendo, 2018), jossa tiivistin asian näin:

“Totuuden jälkeiselle ajalle on usein ominaista vähättely, mustamaalaaminen ja vastakkainasettelu. Totuuden jälkeinen aika ei niinkään kerro siitä, etteikö faktaa ja tietoa ole saatavilla, vaan että faktan ja tiedon vieroksumisesta on tehty hyve.”

Sekä:

“Akateemisuutta jopa paheksutaan, koska he [akateemikot] eivät voi eivätkä halua kiteyttää maailman ongelmia kymmeneen sekuntiin. Monimutkaiseen maailmaan ei ole tarjolla lyhyitä ja yksinkertaisia vastauksia.”

Jos kuitenkin hetkeksi yritän asettua populistin rooliin ja tiivistää tämän kirjoituksen yhteen lauseeseen, se kuulukoon seuraavasti:
Maailman kriittisin infrastruktuuri on demokratia, ja sen puolustaminen on meidän jokaisen vastuulla.

+13
JarnoLimnell
Kokoomus Espoo

Jarno on kyberturvallisuuden työelämäprofessori Aalto-yliopistossa ja johtaja Innofactor Oyj:ssä. Hän toimii dosenttina kolmessa yliopistossa ja on Maailman talousfoorumin asiantuntijaverkoston jäsen. Jarno toimii kaupunginvaltuutetuna (Kok.) Espoossa. Hän on koulutukseltaan sotatieteiden tohtori, VTM ja upseeri (majuri evp.).

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu