Sodan ja rauhan uudet muodot

Olisi naivia ajatella, ettei sota tulevaisuudessa koskisi myös Suomea ja suomalaisia. Realistisesti todeten kyse on asiasta, jota emme toivo, mutta jota emme saa rauhallisinakaan aikoina unohtaa. Sodankäynnin – kuten myös turvallisuuden määrittämisen – muodot muuttuvat, ja ne on Suomessa tärkeä tiedostaa.

Lähitulevaisuuden turvallisuudelle ja uhkille on ominaista aiempien – meidän ihmisen määrittelemien – dikotomioiden hämärtyminen. Ihmismieli luonnostaan jakaa asioita erilaisiin kahtiajakoihin, sillä siten niitä on helpompi ymmärtää ja käsitellä. Parhaana esimerkkinä käy nykyhetkessä sodan ja rauhan ajan hämärtyminen pitkäaikaiseksi ja tarkoitukselliseksi niin sanotuksi harmaaksi ajaksi. Tällöin kansakunta ei ole selkeästi rauhan tilassa, mutta ei sodassakaan (perinteisen määrittelyn eli sodan julistamisen osalta). Olennaista on ymmärtää, että tämän päivän maailmassa – ja myös lähitulevaisuudessa – erityisesti suurvallat pyrkivät tarkoituksellisesti hämärtämään sodan ja rauhan rajaa. Tällöin tiedostetaan kohdevaltion lainsäädäntö, joka on muotoutunut pitkälti juuri dikotomioiden varaan. Kun on rauha, pärjätään normaaleilla laeilla ja valtuuksilla. Poikkeustilassa puolestaan normaali lainsäädäntö tai kansalaisoikeudet eivät ole samalla tavalla voimassa ja viranomaisten toimivaltuudet ovat suuremmat kuin tavallisesti.

Hybridivaikuttamisessa on kyse nimenomaan toimimisesta ja vaikuttamisesta sodan julistamisen kynnyksen alapuolella. Tällöin hyökkääjä käyttää sellaisia keinoja ja toimia, jottei sodan kynnys ylittyisi. Nyky-yhteiskunnissa vaikutuskeinot voivat olla voimakkaitakin, sillä sotatilan julistaminen on yhteiskunnalle hyvin merkittävä (ja vaikea) poliittinen päätös. Tässä hengessä Leo Tolstoi mahdollisesti nimeäisi ”Sota ja rauha” -teoksensa tänä päivänä muotoon ”Sodan ja rauhan välissä.”

Yksi keskeinen hybridivaikuttamisen muoto on tekojen ja toimien kiistettävyys. Siihen tarkoituksellisesti pyritään ja totuus hämärretään. Osa hybriditoimista ovat anonyymeja, joissa tavoitteena on juuri ”deniability”, kiistettävyys. Näin esimerkiksi Venäjä toimi Krimin valtauksen alkuvaiheessa ja viime aikoina sama periaate on toistunut Syyrian kaasuiskuissa. Hybridivaikuttamisessa menestys lähtee pitkälti vanhoista sodankäynnin perussäännöistä: Pitää pystyä yllätykseen ja harhautukseen, oma toiminta ja sen päämäärät on salattava ja aloite pidettävä visusti omissa käsissä.

Suomalainen yhteiskunta on hybridiuhkille immuunimpi kuin moni muu länsimaa. Kansallinen yhtenäisyys, koulutustaso, viranomaisyhteistyö ja poliittinen vakaus ovat selkeitä etujamme. Siitä huolimatta meidän tehostaa hybridiuhkien tutkimista ja sopeuttaa yhteiskunnan turvallisuustoimia muuttuvien hybridiuhkakuvien mukaisesti. Edellinen tarkoittaa sitä, että omat heikkoudet ja mahdollisen vastustajan toimintatavat on analysoitava mahdollisimman rehellisesti. Avainasemassa on suomalaisen kokonaisturvallisuuden mallin kehittäminen, jossa osallistetaan kaikki yhteiskunnan toimijat aina kansalaistasolle saakka. On muistettava, että esimerkiksi ensisijainen informaatiovaikuttamisen puolustuslinja on koulutettu ja medialukutaitoinen länsimaiset arvot sisäistänyt kansalainen. Vaikuttamiseen varautumisessa korostuvat luottamus ja kumppanuudet, tietoisuus muista toimijoista ja hyvistä käytänteistä, selkeät johtamissuhteet sekä yhteinen tilannekuva. Olennaista on myös tässä yhteydessä kyky ennakointiin. Jos keskitymme liiaksi analysoimaan niitä vaikutuskeinoja, joita olemme havainneet ja kokeneet, olemme hybridivaikuttamiseen vastaamisessa aina askeleen perässä. Myös lainsäädännön tulee kaikilta osin tukea koko kansallista varautumisen sekä sietokyvyn kehittämisen prosessia.

Myös laajemmin ajatellen turvallisuuden erilaiset dikotomiat hämärtyvät jatkossa yhä enemmän. Tämän päivän turvallisuusympäristössä on yhä vaikeampaa tehdä selkeää eroa esimerkiksi sisäisen ja ulkoisen turvallisuuden osalta. Myös raja-aidat ulko- ja sisäpolitiikan välillä madaltuvat edelleen. Globalisaatio, teknologian kehitys ja erilaiset uudet uhkat ovat synnyttäneet sisäisen ja ulkoisen turvallisuuden välimaastoon harmaan alueen, jossa hybridivaikuttaminen on mahdollista. Yhä useammat turvallisuusympäristön muutosta käsittelevät tutkimukset tarkastelevatkin sisäisen ja ulkoisen turvallisuuden hämärtyvää hajoavaa rajalinjaa painottaen esimerkiksi sisäisen ja ulkoisen välisiä sidonnaisuuksia tai valtioiden muuttuvia vastauksia rajat ylittäviin uhkien muuttuvaa luonnetta.

Lisäksi digitaalisen kyberympäristön ja fyysisen maailman rajat hämärtyvät. Luultavasti jatkossa luovumme kyberturvallisuuden käsitteestä ja puhumme vain turvallisuudesta, jonka erottamattomana osana on digitaalinen toimintaympäristö uhkineen ja mahdollisuuksineen. Esimerkiksi dataa paikasta toiseen siirtävän merikaapelin katkeaminen voi vaikuttaa oleellisesti digitaalisen ympäristön toimintaan. Näin Venäjä toimi Krimillä vuonna 2014. Tietoliikennekaapelien fyysinen katkaiseminen pulttisaksilla Krimillä katkaisi tietoliikenneyhteydet Krimin ja muun Ukrainan välillä. Turvallisuuden näkökulmasta kehitys johtaa siihen, että digitaalista ja fyysistä turvallisuutta on jatkossa yhä vaikeampi ja tarpeettomampi erottaa toisistaan. On todennäköistä, että lähitulevaisuudessa digitaalinen ja fyysinen turvallisuus sulautuvat ”yhdeksi turvallisuudeksi.”

Turvallisuuden rajojen hämärtyminen ilmenee myös yhteiskunnan ja yksilön turvallisuutta – ja uhkia – määritettäessä. Ne yhdistyvät toisiinsa yhä kiinteämmin. Voi jopa sanoa, että turvallisuus ja turvattomuus menevät tänä päivänä sekaisin, ja niitä on ajoittain vaikea erottaa toisistaan. Tämä ilmenee turvallisuuden ja turvattomuuden erottamisen vaikeutena sekä käsitteellisinä anomalioina, kuten termien ”rikosturvallisuus” ja ”pandeeminen turvallisuus” käyttöönotto osoittaa. Rikosturvallisuus ei suinkaan tarkoita turvallista tapaa tehdä rikoksia (niin kuin sanasta voisi olettaa) vaan aivan päinvastaista – turvaa rikoksia vastaan.

Käytännön tasolla muuttuva turvallisuusympäristö ja hämärtyvät dikotomiat pakottavat ”eri turvallisuudet” ja turvallisuustoimijat sekä koko yhteiskunnan yhä läheisempään yhteistyöhön. Tämä on välttämättömyys, kuten myös kansainvälinen yhteistyö. Turvallisuusympäristön ja uhkien tulevaisuus pakottaa meitä Suomessa irtautumaan yhä enemmän irti dikotomioista. Perinteisiä jakolinjoja ylittävän ymmärryksen merkitys korostuu nykyajassa. Tämä on yksi tulevaisuuden uhkaymmärryksen – ja suomalaisten turvallisuuden takaamisen – välttämätön perusta.