Ukrainan asia on meidän

Ukrainassa tapahtuu nyt niin paljon, että edes sotatieteiden tohtori ei meinaa pysyä perässä. Päivällä pelkästään Helsingin Sanomien etusivulla oli julkaistu neljä eri uutista Ukrainasta, kaikki yhden tunnin sisällä.

Viime päivien analyyseissä on kysytty ennen kaikkea, syttyykö Ukrainassa sota. Kysymys on erikoinen, sillä Ukraina on ollut sodassa jo vuosia. Venäjä hyökkäsi Ukrainaan helmikuussa 2014.

Ymmärtääkseen mitä Venäjä tämänkertaisella kriisin eskaloimisella tavoittelee, täytyy ymmärtää mistä Minskin sopimuksessa sovittiin.

Sekä Minskin sopimus että Minsk 2 -sopimus laadittiin kiireellä ja hyvin pitkälti Venäjän sanelemana sen jälkeen, kun Venäjä oli miehittänyt Itä-Ukrainan. Sopimuksen pääkohdat ovat tulitauko, sen valvonta, kapinallisalueiden autonomia sekä rajavalvonnan palauttaminen Ukrainan ja Venäjän rajalle. Käytännössä sopimuksen toteuttaminen antaisi Venäjälle pysyvän vallan puuttua Ukrainan sisäisiin asioihin kapinallisalueiden näennäisen itsehallinnon kautta.

Sen enempää Venäjä kuin Ukrainakaan ei ole pitänyt kiinni sopimuksesta, ja nyt Venäjä vaatii sopimuksen toteuttamista. Oleellinen kysymys kuuluu, voiko Ukrainaa vaatia toimimaan kuten Minskin sopimuksessa on sovittu. Eli onko suvereenilla valtiolla oikeus irtisanoutua sopimuksesta, jonka se on joutunut pakkoraossa tekemään?

Suomi irtautui vastaavanlaisen painostuksen alla laaditusta YYA-sopimuksesta heti kun se oli mahdollista, eikä kukaan ajattele että Suomi olisi toiminut kansainvälisen sopimuspohjaisen järjestelmän vastaisesti. Samalla lailla tuntuu erikoiselta ajatella Ukrainan noudattavan sopimusta, jonka toinen osapuoli ei noudata omia velvoitteitaan. On vaikea kuvitella esimerkiksi itsehallintoalueelle vapaita ja demokraattisia vaaleja tilanteessa, jossa vieraan valtion pienet vihreät miehet pitävät valtaa.

Ukrainalle esittämiensä vaatimusten lisäksi Venäjä on esittänyt vaatimuksia Euroopan unionille, EU-maille, Natolle sekä Yhdysvalloille.

Ovatko Venäjän vaatimukset perusteltuja?

Ainoastaan, mikäli uskoo että jokin taho todellisuudessa uhkaisi Venäjän turvallisuutta. Länsimaisesta perspektiivistä on vaikea kuvitella, että kukaan suunnittelisi hyökkäystä Venäjälle. Kriisin osapuolista ainoastaan Venäjällä on ollut taipumusta laajentaa rajojaan ja miehittää naapureitaan, joko suoranaisesti tai separatisteja tukemalla. Kylmän sodan aikainen etupiiriajattelu näkyy tälläkin hetkellä Itä-Ukrainan lisäksi muassa Georgian Etelä-Ossetiassa ja Abhasiassa, jonne Venäjä hyökkäsi vuonna 2008 sekä Moldovan Transnistriassa, jota Venäjä on miehittänyt jo kolme vuosikymmentä.

Ainoa maa, joka tällä hetkellä lisää jännitteitä Euroopassa, on Venäjä. Se on myös ainoa maa, joka ei suostu ratkomaan nykyistä turvallisuustilannetta Euroopan turvallisuus- ja yhteistyöjärjestö Etyjissä. Tämän riidanhaastamisen on nyt loputtava.

Käsillä on riski siitä, että Venäjän miehitys Itä-Ukrainassa eskaloituu täysimittaiseksi koko Ukrainan alueen kattavaksi sodaksi. Venäjällä on kyky ja valmius hyökätä. Länsimaiden on syytä antaa kaikki tukensa Ukrainalle ja tehdä Venäjälle selväksi, että itsenäisten valtioiden rajoja ei voi siirrellä mielivaltaisesti. Tämä on paitsi moraalisesti oikein, myös Suomelle tärkeää. Suomen ja Venäjän raja on 1340 kilometriä pitkä.

+18
JarnoLimnell
Kokoomus Espoo

Jarno on kyberturvallisuuden työelämäprofessori Aalto-yliopistossa ja johtaja Innofactor Oyj:ssä. Hän toimii dosenttina kolmessa yliopistossa ja on Maailman talousfoorumin asiantuntijaverkoston jäsen. Jarno toimii kaupunginvaltuutetuna (Kok.) Espoossa. Hän on koulutukseltaan sotatieteiden tohtori, VTM ja upseeri (majuri evp.).

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu