Talon palaminen luultavasti pahenee ainakin Marinin hallituskauden loppuun

Suomen valtionvarainministeriö julkaisi tällä viikolla synkän talousraportin. Raportin sisältö ei ollut uutta tietoa niille, jotka ovat jo pidempään seuranneet taloutta. Oma mielenkiintoni kohdistui enemmän siihen, miten muut suhtautuvat tähän ”talo palaa”-raporttiin.

Talousasiantuntijoiden kritiikki on kohdistunut mm. raportissa kevyesti käsiteltyyn paikalliseen sopimiseen. Roope Uusitalo ja Ilkka Kaukoranta kritisoivat sitä, että esitetty menetelmä on huono. Toisin sanoen, kun talo palaa, hauku viestintuojaa ensin siitä, että hänen ehdottama sammutusmenetelmä ei toimi. Antaisitko sinä näiden palomiesten sammuttaa oman talosi? Ottamatta siis kantaa siihen, ovatko Uusitalo ja Kaukoranta oikeassa.

Toinen aiheesta julkaistu mielenkiintoinen juttu on kultakin eduskuntapuolueen edustajalta kysytty kanta teemaan. Vastaukset pystyi kyllä hyvin arvaamaan jos tuntee enemmän puolueiden kannattamia sisältöjä. Kiinnitän huomiota tässä blogissa Antti Lindtmannin ja Paavo Arhinmäen pohdintoihin. Molempien mielestä Suomen (valtion) tulisi panostaa osaamiseen, innovaatiotoimintaan ja tuotekehitykseen.

Jotta saadaan aikaiseksi kannattavaa yritystoimintaa, tarvitaan seuraavat neljä tekijää:

  1. Toteuttajat
  2. Hyvä liikeidea
  3. Asiakkaita, jotka ovat valmiita ostamaan tuotetta järkevään hintaan
  4. Rahoitus

Toteuttajina voidaan tässä kontekstissa pitää yleensäkin suomalaisia, jolloin meillä joko on niitä tai ei ole. Lisäksi valtio voi koulutuksella ja työperäisellä maahanmuutolla vaikuttaa siihen, että näitä on riittävästi. Mikä on sinänsä ihan järkevää. En käy tätä puolta tässä läpi tämän enempää, kuten en käy läpi hyvän liikeidean syntymistäkään. Voimme turvallisesti olettaa, että meillä on joku hyvä liikeidea ja porukka sen tekemiseen olemassa. Lisäksi voimme olettaa, että idea on niin hyvä, että myös asiakkaita löytyy. Enää puuttuu rahoitus.

Rahoitus voidaan hommata olennaisesti kahta eri kanavaa pitkin: yksityisiltä sijoittajilta tai julkiselta sektorilta. Hankkeen rahoitusvaiheessa emme ole koskaan aivan varmoja siitä, käykö hankkeelle hyvin ja sijoittajat saavat rahansa takaisin jollakin tuotolla. Tämä on juuri se sijoittajan riski ja molemmissa rahoitustavoissa yhteistä. Rahoitustavat poikkeavat toisistaan kuitenkin yhdellä hyvin olennaisella erolla: Jos George Soros möhlii omat sijoituksensa ja tulee konkursseja, se on Sorosin ongelma. Jos taas julkinen sektori möhlii, se on kaikkien veronmaksajien ongelma. Myös niiden, joilla ei olisi ollut alkuunkaan varaa sijoittaa yhtään mitään.

Toisen maailmansodan jälkeen Suomi menestyksekkäästi käytti valtion rahoja, joilla rakennettiin kannattavaa liiketoimintaa. Tästä toiminnasta meillä on vieläkin jäljellä useita menestyviä yrityksiä. Suomi oli tuohon maailmanaikaan pääomaköyhä maa ja sijoitusmarkkinat eivät olleet globaalit. Toisin sanoen yksityistä kanavaa pitkin saatavaa rahoitusta ei juurikaan ollut. Valtio pystyi sen sijaan veronmaksajien voimin saamaan puuttuvaa rahoitusta, ja näin nuo tekijät ja liikeideat saatiin käyntiin.

Nyt meillä on sen sijaan globaalit sijoitusmarkkinat ja paljon keskuspankkielvytyksen seurauksena syntynyttä käteistä. Tämä käteinen ei saa juurikaan tuottoja korkopapereista. Eli se etsii kuumeisesti parempia sijoituskohteija ja voin lyödä vetoa siitä, että jos idea on hyvä, tekijät ja asiakkaat löytyvät, hanke saa rahoitusta useiltakin yksityissijoittajilta. Sijoittajapiireissä näitä sijoittajia kutsutaan yleensä alkuvaiheen yrityksissä 3 f:n porukaksi, eli friends, families and fools. Miksi valtion pitäisi tässä tilanteessa ottaa riski kontolleen, eikä antaa sen säilyä näiden yksityisten harteilla?

Valtiovarainministeriön talousraportin mukaan Suomessa ei juuri investoida tällä hetkellä. Sanotaan, että investointien kokonaismäärä on alle poistojen, mikä käytännössä tarkoittaa sitä, että suomalaisten koneiden ja laitteiden kokonaismäärä laskee joka vuosi. Äkkiseltään asiaa tuntematta ratkaisuna voisi ehdottaa valtion ottamista peliin mukaan rahoittamaan investointeja. Mutta kuten edellä totesin, rahoituksen saaminen ei ole vaikeaa hankkeelle, jossa listan kolme ensimmäistä kohtaa ovat kunnossa. Toisin päin myös: jos yksityistä rahoitusta ei hankkeelle saa, listan kolmesta kohdasta joku on pielessä. Tyypillisin vika on asiakkaiden puuttuminen. Joko niitä ei yleensäkään ole, tai tuotteen hinnasta tulisi liian kallis potentiaalisille ostajille.

Nyt jos Paavo Arhinmäki ja Antti Lindtmann ehdottavat ratkaisuksi tähän tilanteeseen valtion rahoitusta, on kova riski sille, että raha kanavoituu kohteisiin, jotka eivät pysy pystyssä omin voimin. Ne tarvitsevat jatkossakin valtion rahoitusta pitääkseen esimerkiksi liian kalliin hinnan kurissa. Liiketoiminnasta ei saada kovin kannattavaa ja hankkeen alussa oleva epävarmuus sijoituksen onnistumisesta muuttuu lähes varmaksi epäonnistumiseksi. Ja juurikin tavalla, joka kohdistuu kaikkien veronmaksajien ongelmaksi.

Mitä luulet, jos sulla olisi 5 000 euroa tilillä ylimääräistä ja haluaisit sijoittaa sen jonnekin, antaisitko sen Paavo Arhinmäen tai Antti Lindtmannin päätettäväksi? Vai etsisitkö ehkä jonkun enemmän sijoittajana meritoituneen, jos et halua itse tehdä päätöksiä? Nyt olemme kansana äänestäneet tällaiset ihmiset valtaan, jotka aikovat leikkiä sijoittajaa. He aikovat ottaa palkkatuloistasi x euroa ja sijoittaa sen kohteisiin, joihin kukaan ammatimainen sijoittaja ei halua laittaa rahojaan. Se, että se tehdään verojen kautta, ei käytännössä eroa mitenkään siitä, että antaisit suoraan käteistä Paavolle ja Antille sijoittamiseen.

Siksi kirjoitin blogini otsikon, kuten kirjoitin.

 

 

JarnoRuokokoski
Sitoutumaton Helsinki

Työskentelen eläkealalla.

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu