Ruotsinmielistä historian vääristelyä

Nettikeskusteluissa muutamat suomalaiset uskovat vakaasti
siihen, että ruotsalaiset jo aikoinaan ja heidän kätyrinsä Suomen johdossa vielä
nykyäänkin ovat pimittäneet suomalaisten historian ja vääristelevät sitä. He
uskovat skandinaavisten saagojen myyttisiin sukujohtoihin, joissa skandinaavien
kuninkaat johdetaan finnien kuninkaista, ja ihmettelevät, miksei koulussa
opeteta tätä suomalaisten suurta muinaisuutta.

 Tässä yhteydessä ei
tarvitse syventyä tarkemmin käsittelemään nettikeskustelijoiden kuvitelmia
suomalaisten muinaisesta suuruudesta. Riittänee korostaa seuraavia seikkoja:

 – Keskiajalla
laadittujen saagatekstien kertomukset ajallisesti kaukaisesta menneisyydestä
eivät sellaisenaan todista mitään lähdekriittisessä historiantutkimuksessa.

 – Finn-nimityksellä
on norjalais-islantilaisessa todellisuudessa, johon saagat liittyvät, viitattu
saamelaisiin, ei suinkaan suomalaisiin.

 Kuitenkin osassa syytöksistä on perää: ruotsinkieliset ja
-mieliset historian asiantuntijat näyttävät todella vääristelevän historiaa kahdelta
osin:

 A. Suomen alueen ruotsalaisvalloitus halutaan
kiistää ja puhutaan järjestelmällisesti ja harhaanjohtavasti Suomen alueen
liittymisestä tai kasvamisesta osaksi Ruotsin valtakuntaa.

 B. Ruotsalaisten saapuminen Suomeen
halutaan nähdä todellista varhaisempana tai väitetään, ettei asiasta voida
saada varmuutta.

Esimerkkejä historian
vääristelystä

1. Folktinget: Kimpassa – yhdessä kahdella kielellä (2011)

 ”Käsitys Suomesta entisenä Ruotsin
koloniana, jota emämaa piti tiukasti ruodussa elää sitkeästi. Tähän tukeutuen
on helppo ajatella, että ruotsin kieli olisi tuotu Suomeen väkipakolla ja yritetty tukahduttaa sitä, mikä mielletään
perisuomalaiseksi.

 – Suomi oli alun alkaenkin osa Ruotsia, jonka asukkaiden oikeudet ja
velvollisuudet olivat samat kuin emämaassa – – oikaisee filosofian tohtori Kari
Tarkiainen.”

 ”Vuodet 1100–1200: Ruotsin kieli jäi
pysyvästi Suomeen, vaikka se ja sen
muinaisskandinaaviset esiasteet tulivat tänne useita kertoja. Pysyvyyteen
vaikutti se, että Ruotsin valtio rantautui
tuolloin Suomeen.”

2. Tietokirjailija Herman Lindqvist (2013):

 ”Lindqvistin
mukaan myös Suomessa varsinkin nuorempi sukupolvi alkaa jo unohtaa yhteisen
historian, ja usein tietämys voi olla suorastaan väärä. Saatetaan luulla, että
Suomi oli jopa siirtomaa tai miehityksen
kohde.”

 ”– Tärkeintä on kertoa, mistä kaikki
lähti liikkeelle. Siitä ei ole kerrottu historiankirjoissa. On luotu myytti,
että oli olemassa maa, jonka nimi oli Suomi, ja sitten tuli hullu hurri ja vei
kaiken. Ei ollut Suomi-nimistä maata,
niin kuin ei ollut myöskään Ruotsia, Lindqvist heittää.” 

3. Historioitsija Dick Harrison (2011)

 ”Såsom framgår av arkeologisk och historisk
forskning har både finsk- och svenskspråkiga en lång historia i Finland. Båda
grupperna kan beläggas i landet sedan äldre medeltid. Dessförinnan är det, på
grund av det bristande källäget, omöjligt att veta något med säkerhet.” 

 [”Arkeologisen
ja historiallisen tutkimuksen mukaan sekä
suomen- että ruotsinkielisillä on pitkä historia Suomessa. Molemmat ryhmät
voidaan sijoittaa maahan varhaiskeskiajalta lähtien. Sitä edeltävästä
tilanteesta on puutteellisten lähteiden vuoksi mahdotonta sanoa mitään varmaa.”]

4. Folktinget: Suomenruotsalaiset (2003?) 

 ”Ruotsalaisten maahanmuutto Suomeen ei ollut järjestelmällistä vaan
luonnollinen osa sydänkeskiajalle ominaista asutuksen laajenemista. Samalla se
kuitenkin liittyi myös Ruotsin poliittiseen laajentumiseen kohti itää.
Varsinais-Suomesta ja Satakunnasta tuli selvästi
jo 1000-luvulla Upsalan kuninkaiden liittolaisia – – Ruotsin kuninkaan
vallan ja samanaikaisesti roomalaiskatolisen kirkon aseman vakiintuminen
Suomessa osui yksiin ruotsalaisten
maahanmuuton kanssa.”

5. Ruotsinkielinen Wikipedia (2013)

 ”Frågan om när och hur svenska språket kom till
Finland är svår, eftersom arkeologiska rön inte meddelar något om språket
(utöver att föremål vittnar om handel och kulturutbyte). Forskarnas svar blir
gärna också ideologiskt färgade. Många antar emellertid att det har funnits
svensktalande personer i Finlands kusttrakter före år 1000 eftersom alla
bosatta i Östersjöns och Bottenhavets kusttrakter var sjövana folk med utmärkta
båtar. Under 1100-talet började trakten kring Åbo integreras i sveakungens maktsfär – på samma villkor som övriga landskap
som sedan blev Sverige.”

 [”Kysymys
siitä, milloin ja kuinka ruotsin kieli tuli Suomeen on vaikea, koska arkeologiset löydöt eivät kerro mitään kielestä (- -). Tutkijoiden vastaus on usein
myös ideologisesti värittynyt. Monet kuitenkin olettavat, että Suomen
rannikkoalueilla on ollut ruotsinkielisiä jo
ennen vuotta 1000, koska kaikki Itämeren ja Pohjanlahden rannikkojen asukkaat
olivat merenkulkijoita. 1100-luvulla Turun ympäristö integroitui Svean kuninkaan valtapiiriin – samoin ehdoin kuin
muutkin alueet, joista sittemmin muodostui Ruotsi.”]

Mukana on monia invalideja eli epäkelpoja argumentteja sekä
perusteettomia väitteitä ja oletuksia. On syytä ymmärtää seuraavat asiat:

 – Tietenkään nykyisen Suomen alueella ei
ollut Suomi-nimistä valtiota, ei ylipäätään yhtenäistä valtiota eikä edes
useita pienempiä valtioita siinä mielessä kuin me nykyään valtioista puhumme.
Suomen alueen asutusyksiköt muodostivat kuitenkin useita siinä suhteessa itsenäisiä
valtayksikköjä, että ne eivät olleet alisteisia millekään muulle
valtayksikölle. Määritelmällisesti tällaisen itsenäisen yksikön valloittaminen
on tietysti valloittamista, täysin riippumatta yhteiskunnallisen kehityksen
tasosta.

 – Edellisestä kohdasta seuraa, että valloitus
eteni käytännössä hyvin pieni askel kerrallaan. Suomalaisheimojen alueet
kyllä tunnettiin (Finland = varsinaissuomalaisten alue, Tavastland = hämäläisten
alue), mutta koska nämä ”heimomaakunnat” eivät olleet yhtenäisiä valtayksikköjä
vaan ainoastaan yhteisen kielen ja identiteetin luonnehtimia alueita, pitää
nimitysten käyttö vielä varhaiskeskiajalla tulkita aina partitiivisesti: kun hyökättiin Finlandiin tai alistettiin / käännytettiin
suomalaiset, se koskee aina pelkästään yhtä osaa alueesta ja asujaimistosta – valloitettiin
Suomea ja käännytettiin suomalaisia. Kun siis sekä ruotsalaiset että
tanskalaiset toimivat Finlandissa 1100-luvun lopulla, se ei automaattisesti
merkitse, että he olisivat toimineet täsmälleen samalla alueella ja toisiaan
vastaan. Paavien kirjeistäkin näkyy, kuinka suomalaisia käännytettiin monessa erässä sen sijaan, että olisi kerralla
käännytetty kaikki suomalaiset.

 – Muinainen Ruotsikaan ei ollut ennen
1200-lukua sellainen moderni ja pysyvärajainen valtio, joka olisi voinut
pysyvästi alistaa ja liittää itseensä merentakaisia alueita, vaan sotaretken
kohteena olleet alueet päättivät tapauskohtaisesti, maksavatko ne pakkoveroa
valloittajalle vai taistelevatko vastaan. Muinais-Ruotsissa kuningas valittiin
vaaleilla voimakkaiden sukujen keskuudesta (vasta 1500-luvulla Kustaa Vaasa
siirtyi periytyvään kuninkuuteen), eivätkä valintaan tyytymättömät
osallistuneet ”proto-kuningaskunnan” toimintaan. Vasta 1200-luvun loppupuolella
Birger-jaarlin aikana ja jälkeen keskusvalta oli niin vahva, ettei
kuningaskunnan ulkopuolelle enää voinut jättäytyä – Ruotsin tiheästi asutuilla
ydinalueilla syntyi ”proto-territoriaalivaltio”, johon pakolla
kuuluivat kaikki ihmiset tiettyjen maarajojen sisäpuolella. Meren takana ja
muualla periferiassa ei silti voida vielä pitkään aikaan puhua edes
”proto-territoriaalivaltiosta”, kuten Jukka Korpela on korostanut.

 – Liittolaisuus ei merkitse pysyvää valtioyhteyttä. Keskiajalla
liittoutumiset olivat lyhytaikaisia ja opportunistisia, ja tilaisuuden tullen
saatettiin liittoutua äskeisen vihollisen kanssa äskeistä liittolaista vastaan.
Sillä, että osa nykyisen Suomen alueella asuvista toimijoista oli ajoittain liitossa
muinaisruotsalaisten kanssa, ei voida oikeuttaa kaikkien muiden osien
valloitusta.

 – On teoriassa mahdollista, että jokin muinaissuomalainen
asutusyksikkö olisi ihan itsestään kasvanut ja integroitunut osaksi
muinaisruotsalaista valtayksikköä läheisen ja molempia osapuolia
hyödyttävän kanssakäymisen vuoksi. Tällaista kehitystä voidaan ajatella
kuitenkin ainoastaan Muinais-Kalannin kohdalla. Koko muun Suomen kohdalla kyse
on varhaiskeskiajan lähteiden perusteella siitä, että ruotsalaiset ensin
sotaretkillä valloittivat alueet, minkä jälkeen ne vasta saattoivat integroitua
osaksi kasvavaa ja kehittyvää Ruotsin valtakuntaa.

 – On tieteellisesti täysin selvää, että
nykyisen Suomen alueella vallitsee pidempi jatkuvuus suomen kielestä sen
esimuotoihin kuin ruotsin kielestä sen esimuotoihin. Tästä asiasta vain ei
voi saada mitään tietoa historiatieteen tai arkeologian menetelmin, vaan siitä
voi kertoa ainoastaan historiallinen kielitiede. On harhaanjohtavaa ja älyllisesti
epärehellistä väittää, ettei asiasta voida sanoa mitään varmaa vain
siksi, ettei historiallisten lähteiden perusteella voida sanoa asiasta mitään
varmaa. Suomen kielen jatkuvuus vallitsee lounaisrannikolla suunnilleen
vuodesta 500 eKr., vaikka itsenäiseksi kielimuodoksi ”muinaislänsisuomi” erosikin vasta
tuhatkunta vuotta myöhemmin. Yhtä varhain täällä on toki ollut myös germaaneja,
mutta he ovat sulautuneet itämerensuomalaisiin jo kauan ennen ruotsalaisten
saapumista, eikä heidän kielestään siksi ole Suomen alueella jatkuvuutta
ruotsin kieleen. Ruotsin kielen ikää Suomessa ei mitenkään voi perustella sen
esimuotojen läsnäololla täällä, koska ruotsin kieli levisi ruotsalaisasutuksen
mukana manner-Suomeen vasta suunnilleen vuodesta 1100 jKr. alkaen.

Ruotsalaisvalloituksen
vaiheet

Läntisiä ja itäisiä varhaiskeskiaikaisia dokumentteja,
joissa mainitaan nykyisen Suomen alueita tai joissa oletetaan viitattavan
Suomen alueeseen, on koottu suomenkielisinä käännöksinä teokseen Suomen varhaiskeskiajan lähteitä (1989).
Näiden lähteiden perusteella hahmottuu monivaiheinen prosessi, jossa ruotsalaisvalloituksen
etenemistä nykyisen Suomen alueella voidaan seurata.

 Käytännössä ruotsalaiset joutuivat
alistamaan muinaissuomalaiset valtayksikkö kerrallaan: ei ollut mitään
keskusvaltaa, jonka nujertamisen jälkeen iso alue olisi saatu hallintaan. Tämä
kehys täytyy muistaa, kun tulkitaan varhaiskeskiajan hajanaisia
asiakirjatietoja.

I vaihe: Muinais-Kalanti (1000-1160 jKr.)

 Muinais-Ruotsin
laajeneminen itään tapahtui kristinuskoon käännyttämisen varjolla. Nykyisen
Suomen alueella oli kuitenkin jo varhaiskeskiajan alkaessa kristittyjä, joskaan
ei välttämättä vakiintunutta kirkollista organisaatiota.

 Muinais-Kalanti eli
Varsinais-Suomen pohjoisosa yhdessä Ala-Satakunnan kanssa oli jo 1100-luvulla Muinais-Ruotsin
vaikutuspiirissä ja joko alistetussa tai liittolaissuhteessa siihen. Tällä
alueella myös kristinusko oli vanhinta. Ensimmäinen ristiretki, jonka
todenperäisyys on epävarma, lienee ollut käytännössä yritys liittää alue
kirkollisverotuksen piiriin. Jonkinlainen valloitusretki on epäilemättä
tapahtunut, koska pian sen oletetun ajankohdan (1150-luvun loppu) jälkeen Upsalan
piispa irrotettiin Lundin arkkipiispan alaisuudesta ja sai oman
arkkihiippakunnan. On perusteltu, että syynä olisivat olleet ahkerat
ponnistelut kirkollisen valtapiirin laajentamiseksi.

II vaihe: Varsinais-Suomi (1160–1230 jKr.)

 Vuonna 1163 Saksan keisari Fredrik Barbarossa
antaa Tanskan kuningas Valdemarille kaikki Elben takaiset vendimaat, kunhan
tämä ensin valloittaa ne. Tämä koskee kaikkia Itämeren itäpuolisia alueita,
mikä selittää Tanskan kiinnostuksen myös nykyisen Suomen aluetta kohtaan.

 Vuonna 1164 Ruotsin
retki Laatokalle 55 snäcka-laivan kera. Uppsalan arkkihiippakunta erotetaan
Lundista.

 Vuonna 1171 tai 1172
paavi Aleksanteri III kirjoittaa Upsalan arkkipiispalle siitä, kuinka
suomalaiset aina vihollisen uhatessa hakevat turvaa (ilmeisimmin
ruotsalaisilta) ja lupaavat kääntyä kristinuskoon, mutta uhan poistuttua
kieltävät uskonsa ja vainoavat saarnaajia. Paavi myös lupaa pakanoita vastaan
taisteleville yhden vuoden synninpäästön – tällainen oli tyypillinen
ristiretkiin liittyvä käytäntö.

 Vuonna 1187 jokin
porukka hyökkäsi Ruotsin Sigtunaan, hävitti kaupunkia ja tappoi Upsalan
arkkipiispan. Eerikin kronikka puhuu karjalaisista, mutta muissa lähteissä
tekijöitä luonnehditaan vain pakanoiksi. Karjalaiset eivät todennäköisesti
olleet hyökkäyksen takana, koska he olisivat varmasti kertoneet asiasta liittolaisilleen
novgorodilaisille, ehkä jopa toimineet yhdessä näiden kanssa. Kuitenkin
muinaisvenäläisten kronikoiden mukaan novgorodilaiset kauppiaat purjehtivat
seuraavana vuonna pahaa aavistamatta Gotlantiin ja muille sikäläisille seuduille,
missä varjagit ja ruotsalaiset hyökkäsivät ”kostoksi” heidän
kimppuunsa. Novgorodin on siis täytynyt olla tietämätön hyökkäyksestä.

 Todennäköisimpiä
syyllisiä ovatkin saarenmaalaiset, kuurilaiset ja liiviläiset laivastot, joiden
tiedetään vielä myöhemminkin ryövänneen kauppalaivoja Itämerellä ja Gotlannin
lähistöllä (Henrikin Liivinmaan kronikka) ja ryöstelleen jopa Tanskan
rannikoita (nykyistä Etelä-Ruotsia) vuonna 1170.

 Vuonna 1209 paavi
Innocentius III kirjoittaa Tanskaan Lundin arkkipiispalle maasta nimeltä Suomi
(alkutekstissä ilmeisesti Finland tai jokin sen variantti), joka on äskettäin
käännytetty ja johon nyt nimitetään piispa. Kirje viittaa Varsinais-Suomeen,
mutta luonnollisesti vain pieneen osaan siitä, koska mitään yhtä keskusvaltaa
ei tässäkään heimomaakunnassa ollut. Aurajoen pohjoispuolinen Varsinais-Suomi
oli tähän aikaan jo Ruotsin vallan alla, joten tanskalaisten aktiviteetti on
liittynyt johonkin itäisempään asutuskeskittymään: ehkä Turun, Halikon tai
Perniön alueeseen? Ottaen huomioon tanskalaisten kiinnostuksen Viroon, olisi
Perniön seutu luonteva vaihtoehto, koska sinne pääsee Länsi-Virosta suoraan
Hankoniemen kautta.

  Vuonna 1216 paavi
Innocentius III vahvistaa Ruotsin kuninkaalle Eerikille maan, jonka hänen
edeltäjänsä ovat käännyttäneet kristinuskoon ja joka hänen on mahdollista
hankkia pakanoilta. Tuo maa on siis kyseisellä hetkellä jälleen pakanoiden (vai
kreikkalaiskatolilaisten venäläisten?) käsissä. Ruotsin pyrkimysten itäisen
painotuksen ja ajankohdan huomioiden tämä viitannee johonkin päin
Varsinais-Suomea.

 Vuonna 1218 paavi
Honorius III lupaa Tanskan kuninkaalle maan, jonka hän kansansa ponnistuksin
voi pakanoilta voittaa. Jos tässä on kyse Suomesta kuten yhdeksän vuotta
aikaisemmin, niin Ruotsi ja Tanska käyvät kilpajuoksua Varsinais-Suomessa.

 Vuonna 1221 paavi
Honorius III kirjoittaa ensimmäisen kerran Suomen piispalle, jonka ahdingosta
hän on kuullut Upsalan arkkipiispalta: läheiset raakalaiskansat ahdistelevat
kristittyjä. Tässä viitataan joko hämäläisiin tai karjalaisiin.

 Vuonna 1226 Jaroslav
Vsevolodinpoika lähtee jäämejä vastaan ja valloittaa koko maan. Jäämi-nimitys (jem’) viittaa tässä aikatasossa vielä yleisesti
länsisuomalaisiin ja vasta vuodesta 1240 alkaen pelkästään hämäläisiin, kun
suomi-nimitys (sum’) alkaa viitata
varsinaissuomalaisiin. Hyökkäys saattoi kohdistua Turun seudulle, koska kolme
vuotta myöhemmin venäläisten mainitaan vainoavan sikäläisiä.

 Vuonna 1228 jäämien
laivasto tekee kostoiskun Laatokalle, mutta 2000-miehinen (lukumäärä varmaankin
liioiteltu) sotajoukko yllätetään, he hylkäävät laivansa ja pakenevat
Inkerinmaan kautta.

 Vuonna 1229 paavi
Gregorius IX kirjoittaa Linköpingin piispalle ottaneensa Suomen piispan
suojelukseensa eikä kirkonkirouksen uhalla salli suomalaisia ahdisteltavan. On päätelty,
että ahdistelijat olisivat olleet roomalaiskatolilaisia, koska paavin uhkaukset
kirkonkirouksesta eivät pelottaisi kreikkalaiskatolilaisia. Lisäksi ihmetyttää,
miksei kirjettä suunnattu Upsalan arkkipiispalle vaan Itä-Göötanmaalle ja
Gotlantiin. Ehkä Sveanmaa oli se suomalaisten ahdistelija ja Upsalan arkkipiispa
siksi jäävi tai asianomainen tässä asiassa? Tai ehkä tanskalaiset olivat niitä
ahdistelijoita, ja kirje suunnattiin Itä-Göötanmaalle, koska se oli Tanskan
lähin naapuri (nykyisen Ruotsin eteläisimmät osat kuuluivat tuolloin Tanskaan)?

 Samana vuonna 1229 paavi
pyytää samoja tahoja auttamaan Suomen piispankirkon siirtämisessä sopivammalle
paikalle, koska kristinusko Suomessa on levinnyt. Tästä seurasi Suomen piispanistuimen
siirto Nousiaisista Koroisiin Aurajokilaaksoon. Samana vuonna paavi kirjoittaa
Riian (Keski-Latviassa) arkkipiispalle Suomen piispan käännyttäneen Suomessa ja
läheisissä maissa (Varsinais-Suomen kiistanalaiset osat) suurilukuisen
pakanakansan, jota venäläiset nyt vainoavat. Tässä vaiheessa lienee kyseessä vasta
Turun seudun käännytys/valloitus, koska piispankirkko vasta nyt siirretään
Aurajokilaaksoon. Turku ja Kupittaa näyttävät olevan muinaisvenäläisperäisiä
nimiä, ja Koroinenkin mahdollisesti mainitaan ajan venäläisissä kronikoissa.
Kun lisäksi eräät tärkeät kristilliset termimme (risti, pappi, Raamattu,
pakana) on lainattu muinaisvenäjän kautta, mikä kertoo venäläisten aktiivisesta
vaikutuksesta alueella, voidaan ymmärtää, että Turun seudun menettäminen lännen
kirkolle oli venäläisille kova pala.

 On korostettava, että
tässä vaiheessa Suomen piispaa ei vielä mainita Upsalan arkkipiispan alaisten
piispojen listoissa. Dominikaanit asettuivat Gotlantiin vuoden 1230 tienoilla,
ja 1230-luvulta tunnettu Suomen piispa Tuomas oli ilmeisesti Gotlannin
dominikaaneja – ainakin hän palasi Visbyn dominikaaniluostariin 1245 erottuaan
piispan virasta. Näyttää todennäköiseltä, että Suomen hiippakunta oli tässä
vaiheessa dominikaanien kautta paavin suorassa hallinnassa; paavihan piti myös
Vanhan Liivinmaan kirkollisesti omassa hallinnassaan.

III vaihe: Häme (1230–1250 jKr.)

 1220-luku oli
taistelua Turun seudusta, ja vuosikymmenen lopulla alue vakiintuikin osaksi
Suomen hiippakuntaa. 1230-luku osoittaa Suomen piispan aktiivisesti lähteneen
käännyttämään hämäläisiä, ja samalla varmaankin myös koko itäinen
Varsinais-Suomi järjestettiin osaksi Suomen hiippakuntaa. Hämäläisten satama on
perustelluimmin sijainnut Halikossa, ja sieltä vei Hiidentie suoraan Vanajan
Hämeeseen.

 Vuonna 1232 paavi
Gregorius IX antaa tuoreelle Semgallenin (Länsi-Latviassa) piispalle legaatin
valtuudet mm. Viron ja (Varsinais-)Suomen kristillistämisessä. Hän antaa tälle
myös yksinoikeuden piispojen nimittämiseen ja seurakuntien kehittämiseen tällä
alueella. Samana vuonna paavi kirjoittaa myös Nousiaisten Pyhän Marian
seurakunnan kirkkoherralle, joka on saanut Suomen piispalta maa-alueen Maskusta.
Marian palvonta oli tunnusomaista Baltian saksalaisille, ja paavi näyttää
1230-luvun alussa käsitelleen Suomen hiippakuntaa Vanhan Liivinmaan eli
nykyisten Latvian ja Viron yhteydessä; koko tästä alueesta Suomen hiippakunta
mukaan lukien suunniteltiin Marianmaa-nimistä kirkkoprovinssia, joka olisi
ollut saksalaisten ritarien kautta paavin hallinnassa.

 Edelleen saman vuoden
1232 lopulla paavi komentaa kalpaveljestön (saksalainen hengellinen ritarikunta,
jonka virallinen nimi on Fratres militiae
Christi Livoniae eli Liivinmaan Kristuksen sotilaiden veljeskunta) Suomen
piispan avuksi turvaamaan läntisen kirkon nuorta istutusta alueella venäläisten
hyökkäyksiä vastaan. Tämä vahvistaa venäläisten aiemman kiinnostuksen
kohdistuneen nimenomaan Varsinais-Suomeen.

 Vuonna 1234 paavi
peruuttaa Semgallenin piispan legaatinoikeudet ja nimittää tilalle Vilhelm
Modenalaisen; hän hallinnoi Vanhan Liivinmaan lisäksi edelleen myös Suomen
hiippakuntaa.

 Vuonna 1236
liettualaiset tuhoavat Saulen taistelussa kalpaveljestön lähes viimeiseen
mieheen; ritarikunnan alueet liitetään Preussissa toimivaan saksalaiseen
ritarikuntaan eli teutoniveljestöön (Ordo
domus Sanctae Mariae Theutonicorum Hierosolimitanorum) sen Liivinmaan osastoksi.

 1230-luvun käännytys
Hämeessä näyttää olleen nopeaa ja tehokasta, joskaan ei pysyvää. Vuonna 1237
paavi Gregorius IX kirjoittaa Upsalan arkkipiispalle hämäläisistä, jotka nyt
lähellä asuvien ristin vihollisten yllytyksestä ovat ryhtyneet kapinaan ja
kiduttaneet, silponeet, sokaisseet ja tappaneet kristittyjä. Ei voine olla
sattumaa, että tämä tapahtuu heti kalpaveljestön tappion jälkeen; ilmeisesti
Suomen piispa oli todella heidän avullaan levittänyt läntistä kristinuskoa
hämäläisten keskuuteen. Ristin viholliset lienevät karjalaisia. Siksi paavi
julistaakin nyt ristiretkelle lähteville samanlaisen synninpäästön kuin saisivat
Pyhään Maahan ristiretkelle lähtevät. Tässä heijastuu Marianmaa-ajatus:
Marianmaa on yhtä pyhä kuin Kristuksenmaa. Baltian tilanteen vuoksi paavi
joutuu kuitenkin tässä vaiheessa turvautumaan ruotsalaisiin, jotka ovat seuraavaksi
paras vaihtoehto nyt kun kalpaveljestö on tuhottu eikä teutoniveljestö ole
vielä ehtinyt vakiintua Vanhalle Liivinmaalle.

 Vuonna 1239
ruotsalaiset saavat mahdollisesti rauhoitettua Hämeen kapinan, mutta vain
väliaikaisesti. Seuraavana vuonna 1240 tapahtui kuuluisa Nevan sotaretki, johon
osallistui Novgorodin I kronikan mukaan ruotsalaisia, norjalaisia, suomalaisia
ja hämäläisiä. Novgorodin ruhtinas Aleksanteri Jaroslavinpoika löi läntisten
kristittyjen joukot täydellisesti ja sai tästä lempinimen Nevski eli
Nevalainen.

 Tässä yhteydessä
mielenkiintoista lisätietoa tarjoaa Sofian I kronikka, jossa taustoitetaan
tilannetta paljon tarkemmin: siinä mm. mainitaan nimeltä lännestä tullut
Andreas, joka vierailullaan Novgorodissa päätti valloittaa sen. Inkerinmaan
vanhin meni varoittamaan ruhtinas Aleksanteria läntisestä sotalaivastosta, joka
laski maihin Inkere-joella. Aleksanterin voiton lisäksi korostetaan sitä,
etteivät läntiset sotaretkeläiset päässeet pakoon, vaan Aleksanterin ehtiessä
heidän laivoilleen ”me löysimme paljon surmattuja ruumiita kuolleina
makaamassa”. Kirjoittaja oletti enkelien tappaneen heidät, muttei liene
kaukaa haettua olettaa hämäläisten jälleen vehkeilleen karjalaisten kanssa (myös
inkeroiset käyttävät itsestään nimitystä karjalainen) ja kääntyneen Nevan
sotaretkellä liittolaisiaan ruotsalaisia ja suomalaisia vastaan. Se on voinut
olla hämäläisjohtajien varasuunnitelma tappion varalta, tai sitten he saivat improvisoidun
petoksensa avulla hankittua tappion jälkeen itselleen turvatun perääntymisen
kotiin karjalaisten maiden halki.

 Vuonna 1241 Ruotsin
kaikkien piispojen vahvistuskirjeessä ei edelleenkään mainita Suomen piispaa.

 Vuonna 1244 paavi
Innocentius IV nimittää Vilhelm Sabinalaisen (entisen Modenalaisen) jälleen
legaatikseen Vanhan Liivinmaan ja Suomen hiippakunnan alueelle.

 Vuonna 1245 Suomen
piispa Tuomas eroaa virastaan, koska hän on antanut silpoa erästä miestä niin
että tämä kuoli sekä väärentänyt paavillisen kirjeen. Paavi valtuuttaa Upsalan
arkkipiispan ja Dacian (Skandinavian) provinssin dominikaanipriorin
vastaanottamaan Tuomaan virasta luopumisen, ja Tuomasta onkin pidetty
dominikaanina.

 Joskus vuosien 1245
ja 1249 välillä paavi Innocentius IV kirjoittaa pelkästään dominikaanipriorille
kaksi Suomea koskevaa kirjettä, joissa mainitaan Suomen vastakääntyneet.
Ilmeisesti dominikaanit ovat jatkaneet hämäläisten käännyttämistä piispa
Tuomaan eron jälkeen.

 Vuonna 1248 Birger
Magnussonista tulee Ruotsin jaarli eli sotaretkistä vastaava valtakunnan
kakkosmies. Vilhelm Sabinalainen havainnoi samana vuonna Ruotsissa käydessään,
että jaarli hallitsee maata lähes täydellisesti.

 Vuonna 1249 paavi
Innocentius IV kirjoittaa turvakirjeen Suomen piispalle, papistolle ja
kansalle. Jälleen on muistettava, ettei paavin turvakirjeellä ole vaikutusta
muita kuin roomalais-katolilaisia vastaan. On tosin myös perusteltu, että
tällainen turvakirje edeltää ristiretkisaarnaa; näin Suomen piispa ehkä tässä vaiheessa
valmistautuu Hämeen ristiretkeen. Olipa Suomen piispa sitten uhattu tai
valmistautumassa ristiretkeen, niin juuri vuonna 1249 Birger-jaarli teki ns.
Hämeen ristiretken. Hämeen lisäksi hän näyttää tässä yhteydessä valloittaneen
ja alistaneen myös Varsinais-Suomen, koskapa 1250-luvulta lähtien Suomen
hiippakunta kuuluu vihdoinkin Upsalan arkkipiispan alaisuuteen.

 Birgerin innokkuutta
alistaa hämäläiset heti asemaansa noustuaan ei tarvinne ihmetellä: hämäläisten kapina
vuonna 1237 ja mahdollinen petollisuus vuoden 1240 Nevan sotaretkellä olivat
vielä tuoreessa muistissa. Ruotsin edun mukaista oli kukistaa hämäläiset, jotka
jatkuvasti vehkeilivät karjalaisten kanssa. Seuraavana Ruotsi sitten ottikin
kohteekseen karjalaiset.

 Ristiretken varjolla
Birger-jaarli näyttää siis riistäneen dominikaanien käännyttämät alueet ja koko
Suomen hiippakunnan Ruotsille, koska dominikaaneilla ei ollut asettaa sotavoimia
estämään häntä. Ruotsalaisten häikäilemättömästä tavasta anastaa toisille
kuuluvia alueita on toinenkin esimerkki riippumattomasta lähteestä: Henrikin Liivinmaan
kronikassa kerrotaan, kuinka ruotsalaiset vuonna 1220 rantautuivat Länsi-Viron
Lihulaan ja pakkokastoivat sikäläiset virolaiset oman arkkipiispansa
alaisuuteen, vaikka saksalaiset olivat kastaneet nämä jo aikaisemmin.
Ruotsalaiset eivät piitanneet saksalaisten protesteista vaan valloittivat alueen
kastamisen varjolla itselleen. Talven aikana virolaiset kuitenkin hävittivät
ruotsalaisten jättämän siirtokunnan.

IV vaihe: Karjala (1250–1323 jKr.)

 Vuonna 1256
Birger-jaarli hyökkää Narvaan Viron ja Vatjanmaan rajalle, minne perustetaan
linna yhdessä saksalaisten kanssa.

 Vuonna 1257
karjalaiset hyökkäävät Ruotsin valtakunnan ”joihinkin osiin” tappaen
ja hävittäen, minkä johdosta paavi Aleksanteri IV kehottaa taas ihmisiä
ristiretkelle heitä vastaan.

 Vuosina 1262 ja 1270
Gotlannin saksalaiset hansakauppiaat ja Novgorodin kauppiaat sopivat
turvallisista alueista; Novgorod ei takaa kauppiaiden turvallisuutta
Karjalassa.

 Vuonna 1278
Novgorodin ruhtinas Dmitri rankaisee karjalaisia ja valloittaa heidän maansa.

 Vuonna 1292 Novgorod
hyökkää jäämien maahan ja ruotsalaiset Karjalaan ja Inkeriin.

 Vuonna 1293
ruotsalaiset perustavat Viipurin linnan.

 Vuonna 1295
ruotsalaiset rakentavat linnan Käkisalmeen, mutta se tuhotaan.

 Vuonna 1300
ruotsalaiset alkavat rakentaa Maankruunun linnaa Nevan suulle, mutta se tuhotaan
seuraavana vuonna.

 Vuonna 1323
Pähkinäsaaren rauhassa Ruotsi saa pitää Länsi-Kannaksen.

Lopputulos

Varhaiskeskiajan lähteiden perusteella muodostuu yllättävän
selvä kuva, joka ei jätä kovinkaan paljon tulkinnanvaraa ruotsalaisvalloituksen
suhteen:

 1. Vuoden 1160 tienoilla Ruotsin
valtakunnan piiriin enemmän tai vähemmän kiinteästi kuuluivat nykyisen Suomen
alueelta vain Varsinais-Suomen pohjoisin osa (Muinais-Kalanti) sekä siihen
liittyvä Ala-Satakunta.

 2. Useat länsivallat olivat 1200-luvun
taitteessa kiinnostuneet nykyisen Suomen alueiden saattamisesta kirkollisen
organisaationsa osaksi: Ruotsi, Tanska ja Baltian saksalaiset. Ruotsi oli tässä
vaiheessa varmistanut itselleen Varsinais-Suomen pohjoisosan suunnilleen
Mynämäenlahteen saakka.

 3. Ruotsalaisten ja tanskalaisten työ ei johtanut pysyviin
saavutuksiin, koska ilmeisesti jo Turun seudusta heidän oli taisteltava
venäläisten kanssa 1220-luvulla. Aurajokilaakso saatiin Suomen hiippakunnan
osaksi vuoteen 1230 mennessä.

 4. Ehkä jo 1220-luvulla Suomen piispa nimitettiin dominikaanien
toimesta; viimeistään vuoden 1230 tienoilla tämä näyttää uskottavalta.
1230-luvulla paavi hallinnoi sekä Suomen että Gotlannin (jossa tärkeä dominikaaniluostari
sijaitsi) kirkollisia oloja Vanhan Liivinmaan (Pohjois-Baltian) legaattiensa
kautta. Paavi tuskin olisi käskenyt kalpaveljestöä Suomen piispan avuksi vuonna
1232, ellei tämä olisi kuulunut suoraan paavin ja hänen Baltian legaattiensa alaisuuteen.

 5. 1230-luvulla Suomen piispa käännytti hämäläisiä ilmeisesti
kalpaveljestön turvaamana; kun liettualaiset kukistivat kalpaveljet 1236,
hämäläiset nousivat välittömästi kapinaan karjalaisten tuella. Ruotsalaiset
hyödynsivät syntyneen valtatyhjiön Suomen alueella ja ilmeisesti nujersivat
hämäläiset kertaalleen 1230-luvun lopulla.

 6. Vuonna 1240 hämäläiset olivat ruotsalaisten ja
varsinaissuomalaisten mukana Nevan sotaretkellä, missä hämäläiset tappion
tultua mahdollisesti pelastivat nahkansa pettämällä liittolaisensa. 1240-luvun
lopulla dominikaanit näyttävät jatkaneen Suomen ja Hämeen alueen
käännytystyötä.

 7. Ruotsin toimista 1240-luvulla ei ole juurikaan tietoja; kenties
aika meni tappioista toipumiseen, kun valtakunnan suurmiehiä ilmeisesti aina piispoja
myöten kaatui Nevan sotaretkellä. Vuonna 1249 Birger-jaarli valloitti
lopullisesti Hämeen ja koko Suomen hiippakunnan Upsalan arkkipiispan
alaisuuteen. Sen jälkeen hän kohdisti huomionsa karjalaisiin, joita asui
Kymijoen tasalla saakka sekä Päijänteen itäpuolella (tulevia savolaisia).

 8. 1200-luvun loppuun tultaessa Ruotsi oli perustanut Viipurin
linnan, ja 1300-luvun alkuvuosikymmeninä se oli varmistanut itselleen koko
Etelä-Suomen ja Länsi-Kannaksen rannikon Inkerinmaan rajalle saakka.

Maallikkojen villit
spekulaatiot eivät ole lainkaan niin vaarallisia kuin historian alan
auktoriteettien harjoittama tietoinen vääristely. Suomenkielisissä Suomen historian
yleisesityksissä (esim. Vahtola 2003) Suomen varhaiskeskiajan lähteiden antamaa
kuvaa on kyllä käsitelty, mutta jostain syystä eräät ruotsinkieliset ja
-mieliset historioitsijat katsovat oikeudekseen jättää tämän tärkeän
lähdeaineiston täysin huomiotta ja syyllistyvät näin älylliseen epärehellisyyteen.

P.S. En itse ole historiatieteen asiantuntija, joten otan vastaan hyvin perusteltuja korjauksia. 

P.P.S. Karttakuvassa käytän nimitystä ”kristillistäminen” organisatorisessa mielessä; kyse ei siis automaattisesti ole käännyttämisestä, vaan kyse on kirkkohierarkian vakiinnuttamisesta alueelle.

Kirjallisuutta

 Jokipii, Mauno 2000: Hämeen ristiretki. Hämeen käräjät I – Hämeen ristiretki 750 vuotta 1999. Hämeenlinna/Harjavalta:
Hämeen heimoliitto ja Emil Cedercreutzin säätiö.

 Jokipii, Mauno 2003: Karjalan
ristiretki ja taistelu Nevan reitistä / Der Kreuzzug nach Karelien und der Kampf um den Wasserweg auf der
Newa. Snellman-instituutin A-sarja 21, Kuopio.

 Korpela, Jukka 2011: Kohtaaminen, konflikti, raja, rauha ja sota
keskiajan periferiassa.

 Korpela, Jukka 2003: Karjalan ristiretki ja taistelu Nevan reitistä
(kirja-arvio). – Mirator, marraskuu
2003.

 Salo, Unto 2000: Suomi ja Häme, Häme ja Satakunta. Hämeen käräjät I – Hämeen ristiretki 750 vuotta
1999. Hämeenlinna/Harjavalta: Hämeen heimoliitto ja Emil Cedercreutzin
säätiö.

 Suomen varhaiskeskiajan lähteitä (toim. Martti Linna 1989).
Historian aitta XXI. Historian ystäväin liitto.

 Vahtola, Jouko 2003: Suomen
historia. Jääkaudesta Euroopan unioniin. Helsinki: Suuri suomalainen
kirjakerho Oy.