Herman Lindqvist: Kun Suomi oli Ruotsi
Kaivoin esiin Herman Lindqvistin uuden historiateoksen När Finland var Sverige (Albert Bonniers
förlag 2013), koska Lindqvist on yksi niistä historian asiantuntijoista, jotka
ovat antaneet mediassa todellisuuden ulkopuolisia lausuntoja Suomen
joutumisesta Ruotsin yhteyteen (ks. Ruotsinmielistä historian vääristelyä). Tässä kirjoituksessa käsittelen vain Ruotsiin liittymisen kannalta olennaisia varhaisimpia aikoja.
Jo sisällysluettelon
jäsentely antaa vihjeen Lindqvistin näkemyksestä (suomennettuna):
1. Kuinka Suomesta ja Ruotsista tuli sama maa?
2. Ristiretki joka ei tapahtunut
3. Itämaa sidotaan Mälarinlaaksoon
4. Näin Suomi sai ruotsalaiset/ruotsinkieliset asukkaansa
Ensimmäisen luvun
otsikko on harhaanjohtava: Lindqvist ei itse asiassa käsittele siinä lainkaan sitä, miten
Suomesta ja Ruotsista tuli sama maa. Hän käsittelee lyhyesti esihistoriaa,
suomalaisten alkuperää, suomen kielen lainasanakerrostumia, viikinkiaikaa,
Kalevalaa ja muinaisuskontoa (s. 11–27).
Lindqvist sortuu
”wikipedialaiseen” yliampuvaan neutraliteettiperiaatteeseen: hän
käsittelee kaikkia näkemyksiä ikään kuin tasavertaisina, vaikka tieteessä on
aina paremmin ja huonommin perusteltuja ja jopa kumottuja näkemyksiä. Niinpä
Lindqvist on valinnut esiteltäväksi ”mielenkiintoisimmat” näkemykset
ja ohittaa paremmin perustellut ”tylsät” näkemykset. Hän mm.
esittelee Kalevi Wiikin näkemyksen (s. 15), jonka mukaan jo Suomen ensimmäiset
asuttajat olisivat puhuneet uralilaista kieltä, eikä ilmeisesti ole tietoinen (tai ei piittaa) siitä, että Wiikin näkemys perustuu epätieteelliseen menetelmään ja on
asiantuntijoiden monella rintamalla kumoama (kokonainen gradu alkuperäkiistasta ja paljon Wiik-kritiikkiä Puolikuivalla alkuperäsivustollani).
Tähän kumottuun
näkemykseen Lindqvist viittaa luvussa vielä myöhemminkin, sanomatta mitään tieteellisemmistä näkemyksistä. Suoranainen virhe puolestaan on väite, että 1100-luvulla koko Suomessa
olisi ollut vain 10 000 henkeä (s. 12), kun suomalaistutkijoiden käsitys tuossa
aikatasossa vaihtelee 50 000 ja 75 000 asukkaan välillä.
Toisessa luvussa (s.
28–37) Lindqvist käsittelee niin sanottua ensimmäistä ristiretkeä 1150-luvulla
ja perustelee, miksei se ollut ristiretki vaan pikemminkin ajalle tyypillinen
ryöstöretki. Tämä osio on esimerkillinen eikä kaipaa sen enempiä kommentteja.
Kolmannessa luvussa (s.
38–58) Lindqvist tarkastelee Suomen liittymistä Ruotsiin. Hän myöntää, että
vielä 1200-luvun taitteessa Suomi oli Baltian tavoin ruotsalaisten,
tanskalaisten, novgorodilaisten ja saksalaisten kilpakenttä: yksikään näistä
ulkoisista toimijoista ei vielä ollut vakiinnuttanut asemaansa. Lindqvist kirjoittaa sivulla 39:
”Under
dessa oroliga tider var det naturligt att finska bönder och herra sökte förbund
med makthavarna på andra sidan Ålands hav, på samma sätt som folket i Värmland,
Småland, Gotland och Öland kom att söka sig till sveakungen då de låg under
krigshot från grannar.”
[”Näinä
rauhattomina aikoina oli luonnollista, että suomalaiset talonpojat ja herrat etsivät
liittoa Ahvenanmeren toisella puolella valtaa pitävien kanssa, aivan kuten
kansa Värmlannissa, Smoolannissa, Gotlannissa ja Öölannissa hakeutuivat
svealaiskuninkaiden luokse, kun jäivät naapureidensa uhkaamiksi.”]
On totta, että
paikallispäälliköt varmasti etsivät liittolaisia vihollisten uhatessa, mutta nämä
liitot olivat tilapäisiä. Liittolaisuus ei suinkaan todista mistään
valtiollisesta alamaisuudesta, kuten Lindqvist näkyy tässä luvussa olettavan.
Toinen mustavalkoinen tulkinta on, että Lindqvist ilmeisesti olettaa
kristillistymisen olevan yhtä kuin Ruotsin kruunun alamaisuus. Todellisuudessahan
katolinen kirkko oli varhaiskeskiajalla maallisista hallitsijoista riippumaton
toimija, vaikka valtakuntien levittäytymisen perusteluna tietysti käytettiinkin
sitä, minkä alueen piispa oli kastanut minkäkin alueen.
Omituista logiikkaa
Lindqvist esittää sivulla 44 kirjoittaessaan, että eräät tutkijat ovat
olettaneet piispa Tuomaan yrittäneen tehdä (Varsinais-)Suomesta itsenäistä
kirkkoprovinssia, koska hän oli kirjeenvaihdossa paavin kanssa. Koska
kuitenkin Ruotsin piispatkin kävivät paavin kanssa kirjeenvaihtoa ilman
tällaisia pyrkimyksiä, on Lindqvistin mielestä historiallinen fakta, että
piispa Tuomas oli koko ajan Upsalan arkkipiispan alainen!
Tässä Lindqvist
sortuu argumentointivirheeseen: eihän siitä, että joku kävi kirjeenvaihtoa
paavin kanssa ilman pyrkimystä itsenäisen kirkkoprovinssin perustamiseen,
tietenkään seuraa, että kukaan muukaan paavin kanssa kirjoitellut ei ole voinut
pyrkiä itsenäisen kirkkoprovinssin perustamiseen.
Lindqvist myös lukee
lähteitä hieman valikoiden, koska hän muistaa mainita, kuinka paavi vuonna 1237
kehotti ruotsalaisia ristiretkelle hämäläisiä vastaan – tämähän sopii Lindqvistin
omaan käsitykseen, jonka mukaan Suomen piispa Tuomas toimi koko ajan Upsalan
arkkipiispan alaisena. Hän kuitenkin jättää kertomatta, että muutamaa vuotta
aikaisemmin paavi käski Baltian saksalaisia ritareita, kalpaveljiä, lähtemään Suomen
piispan avuksi. Ainoa syy siihen, että paavi turvautui vuonna 1237 ruotsalaisiin on se, että edellisvuonna kalpaveljet kokivat murskatappion liettualaisia
vastaan, eikä siltä taholta siksi ollut enää saatavissa apua Suomeen.
Suomen hiippakunta ei siis suinkaan näytä mitenkään selvästi olleen osa Ruotsia sen paremmin kirkollisesti kuin valtiollisestikaan, vaikka Lindqvist haluaakin sulkea tältä seikalta silmänsä.
Toisesta eli Hämeen
ristiretkestä Lindqvistin näkemys on, että hämäläiset vain niskuroivat, kun
venäläiset heitä siihen yllyttivät, ja että heidät vain rauhoitettiin. Hänen
mukaansa ei ole mitään todisteita siitä, että hämäläiset olisi alistettu
väkivalloin. (Tästä perustelusta vielä jäljempänä.)
700 vuotta yhteistä
historiaa?
Lindqvistin kirjan
koko nimi on: När Finland var Sverige. Historien
om de 700 år innan riket sprängdes. (Kun Suomi oli Ruotsi. 700:n
vuoden historia ennen kuin valtakunta repesi.) 700 vuotta on kuitenkin
täysin tuulesta temmattu numero, pelkkä myytti, joka perustuu siihen oletukseen,
että Suomi olisi ollut osa Ruotsia jo 1100-luvun alusta lähtien.
Lindqvistin ainoa
perustelu sille, että Suomi olisi ollut Ruotsin yhteydessä jo näin varhain, on
se, ettei lähteissä 1100-luvun lopulta alkaen ole mitään todisteita mistään
valloituksesta. Tämä on kuitenkin argumenttivirhe, argumentum ex silentio.
Eihän se, ettei harvoissa ja pääosin Suomen ulkopuolella kirjoitetuissa varhaisissa
dokumenteissa mainita valloitusta tai vastarintaa, mitenkään voi todistaa, ettei valloitusta
tapahtunut. Pikemminkin voidaan väittää, että Suomesta tuli osa Ruotsia vasta
siinä vaiheessa, kun siitä on ensimmäisen kerran mustaa valkoisella ja kun muita toimijoita ei Suomen alueella enää esiinny, eli
1200-luvun puolimaissa.
Jälleen yksi osoitus
Lindqvistin mustavalkoisuudesta on sekin, että hän käsittelee Suomea ja suomalaisheimoja yhtenä
kokonaisuutena. Suomessa ei tiettävästi ollut 1100-luvulla edes maakuntatason
valtamuodostelmia, joten miten kummassa yhden alueen käännyttäminen tai valloittaminen
(Lindqvist ei näytä erottavan näitäkään) olisi mitenkään voinut vaikuttaa ihan
toisaalla elävien heimolaisten, saati vielä toisheimoisten, statukseen?
Sivun alussa näkyvään
kuvaan olen valinnut neljä erilaista Suomen maakuntaa ja esittänyt palkkikuvaajana
niiden valtiollis-poliittisen aseman. Olen valinnut tarkasteluväliksi 700
vuotta päättyen Suomen itsenäistymiseen, koska tarkoitus on verrata ulkoisten
valtojen valtakausien pituutta. Edes Varsinais-Suomen kokonaisuutena ei voida
perustellusti sanoa kuuluneen Ruotsiin kuin noin 559 vuotta; Venäjälle se on
kuulunut jakson viimeiset 108 vuotta ja tiettävästi ”itsenäisenä”
pysynyt ensimmäiset 33 vuotta. Myös Etelä-Karjala on kuulunut Ruotsille selvästi
pidempään kuin Venäjälle, 420 vs. 174 vuotta.
Sen sijaan Kainuu on
kuulunut Venäjälle yhteensä selvästi kauemmin kuin Ruotsille, 380 vs. 214
vuotta (kun Novgorodin vallan katsotaan vakiintuneen vasta Pähkinäsaaren rauhan
aikoihin). Pohjois-Karjalan osalta suhde on vielä selvemmin Venäjän hyväksi:
406 vs. 192 vuotta. (Katso myös Suomen rajojen kehitys karttasarjana.)
On täysin perätöntä ensinnäkin edes käsitellä
koko laajaa Suomea yhtenä kokonaisuutena ja toiseksi väittää minkään osan
Suomea olleen osa Ruotsin valtakuntaa 700 vuoden ajan. On suorastaan valheellista ohittaa itäisten ja pohjoisten maakuntien pitkä yhteisaika Venäjän kanssa ja korostaa vain läntisten ja eteläisten maakuntien pitkää yhteisaikaa Ruotsin kanssa.
Eikös Ruotsin valtio perustettu vasta 1530 joten ainakaan valtiona Ruotsi ei aiemmin suomalaisia alistanut ja tietääkseni kirkko tuli idästä eli uskonto ei ollut paavin sakramenttia alunperin.
Ilmoita asiaton viesti
Valtio on toki ollut olemassa jo ennen tuota aikaa, ja Ruotsiksi sitä kutsutaan jo varhaiskeskiajan aikatasossa, koska se on osa nyky-Ruotsin valtion jatkumoa menneisyyden suunnassa.
Valtakunta on neutraalimpi nimitys eikä ota kantaa valtiouden kehitystasoon.
Täytyy erottaa uskonto ja kirkkoinstituutio: jälkimmäinen toteutettiin läntisessä Suomessa vasta Ruotsin toimesta.
Ilmoita asiaton viesti
Olen ymmärtänyt että tieto kristinuskosta tuli idästä koska Novgorod tuli Vladimir Pyhän kääntämäksi kun Vladimir tahtoi naida bysanttilaisen prinsessan. Käsitteet opittiin siis idästä minkä keskeisten sanojen risti ja pappi muodot osoittavat.
Mutta usko ja kirkko tulivat lännestä, ilmeisesti vaiheittain. Arkeologinen aineisto ja kansanperimä eivät tietääkseni sisällä mainittavaa ortodoksista kerrostumaa kuin Karjalassa.
Ilmoita asiaton viesti
Eikös se Janakkalaisesta pellostakin löytynyt soturi kuollut miekaniskuun?
Kallon kerroskuvauksessa löytyi jälkiä miekaniskusta ja piikkimäisen esineen tekemästä reiästä kallossa.
Kuolikohan taistelussa ruotsalaisia vastaan?
Ilmoita asiaton viesti
Sepä onkin mielenkiintoista nähdä, edustaako mies paikallista väestöä vai tulokkaita. Isotooppitutkimus tullee kertomaan kotiseudun, ja mahdollisesti selviävä DNA osaltaan myös.
Ilmoita asiaton viesti
Erittäin mielenkiintoista.
Ilmoita asiaton viesti
Pitääpä lukea Herman Lindqvistin teos, koska referointisi mukaan hänen käsityksensä Suomen alkuhistoriasta on samanlainen kuin itselläni.
Suomi ei koskaan ollut ns. ”voittomaa”, vaan suomalaisia kohdeltiin täysin tasavertaisina Ruotsin vallan alla. Samaan aikaan, kun Norjassa, Tanskassa, Virossa ja Venäjällä talonpojista tehtiin maaorjia, niin Euroopan laajuisesti ainoa poikkeus löytyy Ruotsista ja Suomesta, jossa talonpojat säilyttivät itsenäisyytensä ja jopa alkeellisen demokratiankin. Meillä talonpojat pitivät käräjiä ja pitäjänkokouksia, kaikkialla muualla homma toimi toisin.
Ilmoita asiaton viesti
Petri, yhdytkö siis Lindqvistin logiikkavirheisiin, mustavalkoisiin virhetulkintoihin ja suoranaisiin vääristelyihin? Niitähän tässä käsittelin.
Suomea todella kohdeltiin samoin kuin muitakin valtakunnan osia – siihen johti se onnekas tilanne, että Ruotsin valtakunta oli vasta muotoutumassa silloin kuin Suomen alueet valloitettiin. Ymmärrät varmasti, että tasapuolinen kohtelu ei mitenkään sulje pois itse valloitustapahtumaa?
Ilmoita asiaton viesti
Vaikea sanoa, kun kuten sanoin, en ole lukenut kyseistä teosta.
Kuitenkin Ruotsin valtakunnassa vaikutti myös täysin suomalaisia aatelissukuja, joskin Ruotsissa aatelisto muodostui varsin myöhään. On Kurki-, Tavast yms sukuja, tai Flemingit, jotka avioituivat suomalaisiin suurtalonpoikaissukuihin.
Suomea ei siis valloitettu.
Ilmoita asiaton viesti
Ihmeellinen logiikkavirhe sinulla, ei ihme että samastut Lindqvistiin. Eihän suomalaisten aatelissukujen olemassaolo mitenkään voi todistaa valloitusta vastaan!
Ilmoita asiaton viesti
Tulkitse mietteitäni ihan miten haluat.
Olet jotain mieltä ja minä toista mieltä,eikä sinunkaan logiikkasi avaudu minulle, joten omalta osaltani lopetan tuloksettoman mielipiteen vaihdon ja toisen tahallisen väärinymmärtämisen tähän.
Ilmoita asiaton viesti
Tulkitsen tasan niin kuin sanot. Jos sinulla on jokin uskottavampi peruste väitteellesi, ettei Suomea valloitettu, ole hyvä vain ja esitä se. 🙂
Muussa tapauksessa sinä saat toki pitää uskomuksesi, mutta älä erehdy kuvittelemaan uskomusta tasavertaiseksi tieteellisesti perustellun näkemyksen kanssa.
Ilmoita asiaton viesti
Kiitoksia Jaskalle hyvästä kirjoituksesta!
On muistettava, että Herman Lindqvist on ennen kaikkea lehtimies, joka ennen lehtimiesuraansa suoritti yksittäisiä yliopisto-opintoja.
Joten hän ei ole varsinainen historioitsija, vaikka hän on kirjoittanutkin Ruotsin ns. populaatihistorian.
Ei ole mitenkään yllättävää, että hänen metodiikastaan löytyy hieman aukkoja.
http://sv.wikipedia.org/wiki/Herman_Lindqvist
Ilmoita asiaton viesti
Joo, Lindqvist on tietokirjailija, ei ”oikea” historioitsija. Hänellä on kuitenkin vastuunsa, koska historian tietokirjoja pidetään ”faktana”.
Ilmoita asiaton viesti
Lindqvist on tietokirjailija, joka osaa kirjoittaa elävästi historiasta (hieman mutkia oikoen). Hän pystyy kirjoittamaan historiasta lähes yhtä kiinnostavalla tavalla kuin Carl Grimberg aikanaan. Eihän Carl Grimbergään ollut historioitsija.
Ilmoita asiaton viesti
samalla logikalla sinun blogisi on tyäsi huuhaa. Ethän sinäkään ole ”oikea” historioisija. Jotenkin luotan ennemmin häneen kuin sinuun (ko. sellainen kirja ei olisi edes saanut julkaisuluvan jos olisi ollut paljon asiavirheitä, varsinkin kuin kyse on erittäin tunnettu kirjailja, ja tiedetään että kirja syynataan m.m. mediasssa.)
Ilmoita asiaton viesti
Tony hyvä, en ole sanonut Lindqvistiä huuhaaksi; vastasin Pertille, joka toi esiin ettei Lindqvistillä ole historioitsijan koulutusta.
Toki sinä saat uskoa ihan ketä haluat. Ilmeisesti ruotsinpunaisten suodattimiesi läpi eivät välittyneet nuo esittelemäni Lindqvistin monet virheet? Tai sitten osannet perustella, mikseivät ne olekaan virheitä? Ihan turha väittää, että kaikki virheet jäisivät syynääjien haaviin – lähinnähän he syynäävät kirjoitus- ja kielioppivirheitä.
Perustellulla näkemyksellä ja uskomuksella on ero; minä mieluummin kannatan perusteltua näkemystä kuin perustelematonta ja ymmärrysvirheille rakentuvaa uskomusta. 🙂
Ilmoita asiaton viesti
Lindqvistillä ei liene Ruotsissakaan kovin korkeaa uskottavuutta. Näin olen asian ymmärtänyt.
Tietenkin hänellä on kyky esittää asioita selkeästi ja kansantajuisasti, mistä johtuen hän on saanut paljon TV-julkisuutta dokumenttien juontajana ja populäärihistorian kirjoittajana.
Ilmeisesti Ruotsin koululaitos on menettänyt hänessä taitavan historian opettajan.
Hänhän oli myöskin Kruununprinsessa Vectorian henkilökohtainen opettaja ja neuvoja. Tämä ilmeisesti loppui siihen, että hän arvosteli Victorian esikoistyttären nimeä Estellaa tulevalle kuningattarelle sopimattomaksi. Ehkäpä tämä episodi kertonee riittävästi tästä tietokirjailijasta?
Ilmoita asiaton viesti
Minäkin kannatan perusteltua näkemystä. Meillä on vaan eri näkemyksiä ;). Sinullakaan ei ole kauheesti faktoja mukana vastaväitteissä Hermanin väitteisiin.
Ilmoita asiaton viesti
Tony hei, vähän tolkkua nyt. Minä osoitin Lindqvistin virheet. Sinun tehtäväsi on osoittaa minun virheeni. Jos niitä ei löydy, minä olen oikeassa ja Lindqvistin virheet todellisia.
Vai osaatko perustella, miksi argumentointivirhe ei olisikaan virhe, kun sen tekee ruotsinkielinen?
Jos kannatat Lindqvistin virheitä, sinun näkemyksesi ei voi olla perusteltu.
Ilmoita asiaton viesti
Oleellisinta on mielestäni se, jotta Ruotsiin kuuluneet Suomen osat eivät olleet mitään siirtomaita, vaan Ruotsin aluetta, mitä suomalaisten aatelissukujenkin olemassa olo todistaa. Suomalaisen ja ruotsalaisen välillä ei ollut valtiollista eroa.
Ilmoita asiaton viesti
Pitää paikkansa, Suomen ja suomalaisten kohtelu ei ollut mitään tilapäisen siirtomaan kohtelua. Mutta se prosessi, jolla Suomen alueet alkuaan Ruotsiin liitettiin, täyttää silti valloituksen kriteerit.
Ilmoita asiaton viesti
määrittele suomen alueet 1100 luvulla. Milloin suomi käsitteenä edes ilmeni. Kuka asui täällä ennen kristilsen kirkon astumista tälle alueelle.
Ilmoita asiaton viesti
Amatöörihistorioitsijana (cum laude Venäjän historiasta), muistelisin, jotta prestiisisyistä kirjeenvaihdossa Venäjän ja Ruotsin kuninkaiden välillä piti löytää lisää titteleitä, niin ruotsalaiset kaivoivat jostakin Suomen suuriruhtinaan arvonimen kirjeenvaihtoon lisättäväksi.
Ilmoita asiaton viesti
Luepa Tony tuo kahdesti linkittämäni kirjoitus Ruotsinmielistä historian vääristelyä. Ei kukaan ole puhunut Suomi-valtiosta vaan nykyisen Suomen alueesta, älä takerru olkinukkeesi. Suomen alueet ovat 1100-luvulla ne, jotka Suomeen nykyään kuuluvat – aikalaisilla vain oli niille eri nimitys kuin meillä, jotka katsomme taaksepäin Suomi-nimisestä valtiosta käsin.
Ilmoita asiaton viesti
Taitaa koko Ruotsi täyttää valloituksen kriteerit, Skånea myöten 🙂
Ilmoita asiaton viesti
Skoonehan oli tanskalainen, kunnes Ruotsi valloitti sen lopullisesti vasta 1658. 🙂
Ilmoita asiaton viesti
Arhi Kuittinen kirjoitti blogissaan ”Ylen Suomi on ruotsalainen on propagandaa”;että:
”Museovirasto on kieltäytynyt tutkimasta ensimmäistä laajaa taistelukenttää, vaikka sieltä on löytynyt taistelun jälkiä, sormuksia, nuolia, teriä, panssarin, solkien osasia.”
Ilmoita asiaton viesti
Tässä hieman tietoa Linqvistiin kohdistuneesta arvostelusta:
”Lindqvist har från akademiskt skolade historiker fått kritik för att en del av hans böcker innehåller faktafel och kontroversiella värderingar.[1] 2000 drogs hela förstaupplagan av Lindqvists bok Drömmar och verklighet in av hans dåvarande förlag Norstedts på grund av att han där, utan faktagrund och mot befintlig historisk forskning, pekade ut professor Karl-Gustaf Hildebrand som antisemit.[2][3]
År 2012 stoppade Bonniers utgivningen av Lindqvists memoarer, Mitt i allt, sedan Dagens Nyheter-journalisten Henrik Arnstad anklagat Lindqvist för historieförfalskning då Lindqvist i memoarerna än en gång anklagat Hildebrand för antisemitism.[3] Lindqvist hävdade senare i ett e-brev till Dagens Nyheter att kontroversen berodde på en olycklig formulering och att han inte hade för avsikt att peka ut Hildebrand som nazist. Han meddelade även att formuleringen ska tas bort.[4]
I samband med att svenska prinsessan Estelles namn kungjordes 2012 gav Lindqvist negativt utlåtande om namnvalet, med kommentaren att namnet ”låter som en nattklubbsdrottning”, ett uttalande som väckte skarpa reaktioner. Senare bad Lindqvist om ursäkt.[5]
Våren 2012 hamnade Lindqvist även i blåsväder efter att ha medverkat i en intervju för en högerextremistisk webbplats”
http://sv.wikipedia.org/wiki/Herman_Lindqvist#Kont…
Ilmoita asiaton viesti
On ollut mielenkiintoista todeta, miten nuorempi suomalainen historioitsijapolvi alkaa nähdä maamme historiaa suomalaisten (ei ruotsalaisten eikä suomenruotsalaisten) näkökannalta.
Tutkijatohtori Mirkka Lappalainen: ”Suomen historiassa 1500-luku oli kurja vuosisata, jolloin verot, jatkuva väkivalta ja kylmenevä ilmasto lähes tuhosivat maan talonpoikaisen perustan. Verot valuivat sodankäynnin rahoittamiseen ja joukkojen ylläpitoon. Valtakunta oli hyvin hajanainen ja Tukholma oli vasta nousemassa sen keskukseksi. Suomi ei siis vielä niihin aikoihin ollut sellainen valtakunnan takapiha, jollaiseksi se myöhemmin taantui.” (Susimessu, 2009).
Jouko Vahtola: ”Pultavan tappion jälkeen, kun Ruotsikaan ei enää ollut venäläisiltä turvassa, Suomi ei saanut mitään ja sai tulla toimeen omillaan. Valtaneuvosto suhtautui Suomen puolustamiseen väheksyvästi; suomalainen syntyperä ei herkistänyt sen johtavia miehiä Fabian Wredeä ja Arvid Hornia Suomen asialle. Miesavusta ei kannattanut edes haaveksia, vaikka sitäkin pyydettiin. Sitä olisi ollut toki mahdollista lähettää: Tanskan ja Norjan rajoilla oli yli 20.000 miestä ja Tukholman turvana 10.000 miestä. Suomi oli Ruotsille perifeerinen, kurja ja köyhä alue, Tukholman ”suojamuuri ja ruoka-aitta”, kuten sanottiin.”
Jouko Vahtola, Suomen historia jääkaudesta Euroopan unioniin. Otava 2003, s. 172. Vahtola on Oulun yliopiston Suomen ja Skandinavian historian professori.
Ilmoita asiaton viesti
Historiantutkimuksen eri tulkinnat ovat humanistisen tutkimuksen validiteetin koetinkivi: mitä vähemmän tietoa jostain asiasta tai aikakaudesta on, sitä varmempia ovat äänenpainot ja yhdenmukaisia jonkun päivänpoliittisen agendan kanssa. Suomen historian tulkinta vaihtelee koko lailla sen mukaan onko tulkitsija hämäläinen vai ruotsinkieliseltä Pohjanmaalta, Pohjois-Karjalasta puhumattakaan.
Meillä on koko lailla vähän kovaa tietoa 1300 -luvulta ja sitä edeltävältä ajalta vain paloittain. Onkin jännittävää rakentaa tätä palapeliä vähäisten asiakirjojen, arkeologian, kansanperinteen, geeniperimään sisältyvän asutushistorian ja kielentutkimuksen avulla.
Häkkisen näkökulma, että varhaishistoriaa olisi tutkittavat maakunnittain, tuntuu järkevältä. Muutenkin on turha lähteä Ruotsi-Suomi -maaotteluun kovin varhaisella ajalla kun kumpaakaan käsitettä ei ollut nykymielessä olemassakaan. Tässä tehdään pian sama virhe kuin feministissä tutkimuksessa, missä sukupuolinäkökulma ohittaa kaikki muut relevantit näkökulmat.
Olen oppinut, että Satakunta ja Kalanti kuuluivat vanhastaan lahdentakaiseen liittoon itsenäisinä alueina mutta sisämaan Häme oli pitkään kokonaan omissa oloissaan. Varsinais-Suomen suuntautuminen on ollut epävarmaa, kumppaneita on ehdotettu Tanskasta Viron kautta Novgorodiin, ehkä tämäkin alue on ollut pitkään omalla pohjallaan?
Ehkä peruskoulun opiksi riittäisi, että itämerensuomalaisilla kansoilla oli kohtalona (1) Joutua Novgorodin alaisuuteen, mikä oli aluksi hyvä kohtalo mutta Moskovan despoottien tultua valtaan vähittäinen kielen ja kulttuurin tuho ja vapauden menetys (2) Joutua Saksalaisen Ritarikunnan alaisuuteen ja maaorjuuteen, missä vapaus on menetetty mutta hedelmällinen maa ja runsas väestötiheys on ylläpitänyt kulttuuria aina uuteen puhkeamiseensa ja vapauteen asti (3) tulla osaksi Ruotsia, missä periaatteellinen vapaus on säilynyt mutta ylimysvallan, kirkon ja rälssien ja suurilmaston muutosten puristuksessa on voitu väliin niin huonosti, että on noustu kapinaan, kuten Vesilahden talonpojat 1400 -luvulla ja nuijamiehet sata vuotta myöhemmin.
Siis meille onkin tärkeämpää ollut valtakunnan sisäinen sosiologinen kehitys, ylimysten, kirkon ja talonpoikien suhde, kuin suhde lahdentakaiseen Ruotsiin sinänsä mikä Satakunnan ja Kalannin osalta voikin olla jopa yli tuhatvuotinen!
Ilmoita asiaton viesti
”Siis meille onkin tärkeämpää ollut valtakunnan sisäinen sosiologinen kehitys, ylimysten, kirkon ja talonpoikien suhde, kuin suhde lahdentakaiseen Ruotsiin sinänsä mikä Satakunnan ja Kalannin osalta voikin olla jopa yli tuhatvuotinen!”
Erittäin hyvä pointti. Tyytyväisyys ja tyytymättömyys riippunevat pitkälti mahdollisuudesta vaikuttaa OMIIN asioihin. Maaorjuus olisi ollut pahin vaihtoehto tältä kannalta. Ruotsin vallan aikana paikallishallinnon henkilöstöä on jopa vaihdettu, jos asukkaat ovat valittaneet näiden liiasta ankaruudesta tai epäoikeudenmukaisuudesta (minulla on luvussa Kainuun historia).
Ilmoita asiaton viesti
” Dagens Nyheter-journalisten Henrik Arnstad ”
Suomen johto aiheutti opportunistisella ja rikollisella hyökkäyssodallaan turvallisuuspoliittisia riskejä Ruotsille. Loppukaneetiksi Arnstad totesi koko Suomen ulkoministeriön tarvitsevan historian peruskurssin.
Tämä Arnstad on kirjoittanut kaksikin kirjaa Suomen lähihistoriasta osaamatta suomea ja käyttämättä muita lähteitä kuin ruotsalaisia sekä ehkä Hufvudsbladetia.
Ilmoita asiaton viesti
Minulla on ollut tapana muistuttaa,että riimukiviä ei ole Ruotsissa Uplantia pohjoisemmassa. Eikä niitä ole nykyisen Suomen alueella missään.
Mitä tulee Varsinais-Suomeen niin Kuressaaren linnassa on kartta saarenmaalaisten kauppiaiden kauppareiteistä mm. pohjoiseen. Sieltä se Turun kaupungin nimikin on peräisin, ”kauppapaikka” nykysuomeksi.
Ilmoita asiaton viesti