Suomen Nato-kysymys: Hyssyttely on ohi

Vastasin taannoin Journalisti-lehden kyselyyn tiedotusvälineiden ja päätoimittajien Nato-kannoista.

Journalistin uutisesta ilmenee, että kyselyyn vastanneiden joukossa on neljä tiedotusvälinettä, joilla on myönteinen kanta Suomen jäsenyyteen puolustusliitto Natossa. Ne ovat Helsingin Sanomat, Ilkka-Pohjalainen, Hufvudstadsbladet (HBL) ja Lapin Kansa. Jäsenyyttä vastustavia tiedotusvälineitä ei vastaajien joukossa ollut.

Päätoimittajista Nato-jäsenyyttä henkilökohtaisesti kannattavat Helsingin Sanomien Kaius Niemi, Kauppalehden Arno Ahosniemi, Ilkka-Pohjalaisen Markku Mantila, HBL:n Erja Yläjärvi ja Karjalaisen Pasi Koivumaa. Vastustajia ei vastaajissa ollut.

Kyselyyn ei saatu vastausta kuudesta tiedotusvälineestä, mikä on harmi. Näiden joukossa ovat isot iltapäivälehdet Iltalehti ja Ilta-Sanomat.

Uudella Suomella ei ole lehtenä virallista Nato-kantaa. Omaa henkilökohtaista kantaani Nato-jäsenyyteen en pidä kovinkaan merkittävänä asiana yhteiskunnallisesti, mutta kerrottakoon se tässä: en ole lyönyt kantaani lukkoon, mutta argumentit jäsenyyden puolesta ovat mielestäni vahvemmat kuin sitä vastaan.

Suomi ja Ruotsi ovat ulko- ja turvallisuuspolitiikassaan lähentyneet Natoa jo siinä määrin, että oikeastaan vain varsinainen jäsenyys ja sen tuomat turvatakuut puuttuvat. Siinä mielessä Suomen suunta on selvä.

Silloinen puolustusministeri Carl Haglund (r) totesi jo 2014, että Ukrainan tilanne on työntänyt Suomea henkisesti lähemmäksi Nato-jäsenyyttä kuin koskaan. Aivan samoja sanoja voisi käyttää nytkin.

Viime vuosien turvallisuuspoliittinen kehitys ja Venäjän toiminta tuntuvat kääntävän suomalaisia Naton kannalle. Tähän liittyy paradoksi siitä, milloin olisi oikea aika hakea Naton jäsenyyttä.

Lainaan tässä tutkija Matti Pesua vuodelta 2015. Hän kirjoitti Suomen Nato-keskustelun ikuisen paradoksin olevan se, että ”ei kansainvälispoliittinen suvantovaihe eikä toisaalta kireäkään tilanne ole sopivia aikoja jäsenyyden hakemiselle”.

Kriisin keskellä Nato-jäsenyyttä ei periaatteessa voi hakea, tosin jo jäsenyyden haun ajaksi voisi neuvotella turvatakuut.

Joka tapauksessa yleinen ajattelu tuntuu olevan, että paras aika hakea Natoon olisi juuri silloin, kun kysymys ei suomalaisten mielestä ole lainkaan ajankohtainen.

Pesu kuitenkin kirjoitti jo 2015, että ”jos kireistä väleistä tulee ’uusi normaali’”, arvio voi muuttua niin, että kireässäkin tilanteessa hakeminen nähtäisiin mahdolliseksi. Tähän viittasivat myös Nato-kannattajat Elina Valtonen (kok) ja Atte Harjanne (vihr) taannoin A-talkissa.

Sitten on tietysti Ruotsi-kysymys. Ajattelen itse niin, että jos Ruotsi päättäisi liittyä, pitäisi Suomen liittyä myös.

Eduskuntaan on tulossa pääministerin ilmoitus ulko- ja turvallisuuspoliittisesta tilanteesta. Natoa kannattava oppositiopuolue kokoomus on toivonut puoluejohtajien keskustelua Nato-optiosta tasavallan presidentin Sauli Niinistön johdolla. Niinistö ilmoitti viime viikolla, ettei hänellä ole mitään ajatusta vastaan.

Nato-keskustelua käydään nyt Suomessa vilkkaammin kuin todennäköisesti koskaan ennen. Se on uutta, sillä kuten Matti Vanhanen (kesk) aiemmin totesi, Suomen mahdollisuuteen hakea Nato-jäsenyyttä liittyy tietty mystisyys.

”Emme etukäteen julista, mitä me teemme tietyssä tilanteessa, vaan itse arvioimme tilanteen kehitystä. Ei kannata etukäteen määrittää mittareita, että jos menee sen yli, haemme”, Vanhanen sanoi A-talkissa.

Suomen turvallisuuspoliittisessa keskustelussa on aiemmin ollut hyssyttelyn makua. Toisinaan sorrutaan pelotteluun. Kumpaakaan ei tarvita. Nyt keskustelu on siirtynyt aiempaa realistisempaan suuntaan.

Viimeaikaisessa keskustelussa ovat korostuneet Naton kannattajien näkökannat. Vielä kaipaisi uusia argumentteja vastustajilta. Vai eikö niitä ole?

Kriittisiä Nato-kommentteja on nyt alkanut myös kuulua. Nato-kirjan kirjoittanut ulkopolitiikan konkari Erkki Tuomioja (sd) sanoi Politiikkaradiossa, että ”jos syttyy sota, niin me olemme silloin ensimmäinen sotatoimialue”.

Siis jos Venäjän ja Naton välille syttyisi sota ja Suomi olisi osa Natoa. Kysymys kuuluu, miten todennäköistä tämä on. Kumpi on todennäköisempää: että Natoon kuuluvaan maahan hyökätään, vai siihen kuulumattomaan? Ja miten Suomi voisi pysyä konfliktista erossa edes nykytilanteessa, jos sellainen iskisi lähialueillemme, esimerkiksi Baltiaan?

Myös Vanhanen toi A-talkissa aiemmin esiin sen, että jos Suomi olisi Naton jäsen, Suomen raja olisi Naton raja. Olemmeko siihen valmiita, hän kysyi.

Suomen tilanne olisi siinä mielessä siis sama kuin Baltian maiden tällä hetkellä. Niiden rajahan on sekä EU:n että Naton ulkoraja. Toki Suomella tuota rajaa olisi se 1300 kilometriä.

Nihkeästi jäsenyyteen suhtautuvat tuntuvat painottavan kansanäänestyksen järjestämistä – vaikka EU-kansanäänestyksen mallilla se pidettäisiin vasta siinä vaiheessa, kun valtiojohto olisi asettautunut jäsenyyden kannalle. Tämän olennaisen asian kansanäänestystä kannattavat tuntuvat sivuuttavan.

Joka tapauksessa Nato-keskustelu on kaikin puolin tervetullutta. Turvallisuuspoliittinen keskustelu onkin käynyt huomattavan vilkkaana täällä Puheenvuorossa.

Nato-keskustelu koskee Suomessa aina väistämättä Venäjää. Se on luonnollista. Natoon liittyy kuitenkin muitakin aspekteja, esimerkiksi se, millaista olisi suomalaisjoukkojen toiminta kriisinhallintatehtävissä, jos Suomi olisi Naton jäsen, tai millainen on Turkin asema Natossa. Kuuntelemiseksi suosittelen Maanpuolustuskorkeakoulun Sotataidon ytimessä -podcastin Nato-jaksoa niille, jotka kaipaavat yleiskatsausta Naton tilanteesta.