Kuinka selvisin hengissä lopetettuani masennuslääkkeet 19 vuoden jälkeen

Nyt, kun THL on uutisoinut nuorille määrättävän jatkuvasti enemmän ja enemmän masennuslääkkeitä, eikä syytä tähän heidän mukaansa tiedetä, on minun ajankohtaista kertoa oman masennuslääketarinani loppuosa.

 

Kerroin reilu vuosi sitten lopettaneeni 19 vuotta kestäneen masennuslääkitykseni. Tuo on henkilökohtaisesti vaikein asia, josta olen julkisesti kirjoittanut. Olen hävennyt lääkitystäni koko teini- ja aikuisikäni – siltikin, vaikka lähemmäs 10% väestöstämme syö masennuslääkkeitä.

 

Tänään, noin vuosi ja 2 kk masennuslääkitykseni lopettamisen jälkeen, halusin kirjoittaa ja kertoa, mitä viimeinen vuosi on merkinnyt minulle ja mitä minulle tapahtui kirjoitukseni jälkeen. Pahoittelen heti alkuun kirjoitukseni olevan pitempi kuin tavallisesti, mutta niin oli viime vuotenikin.

Voitte kuvitella, että jos on syönyt masennukseen lääkitystä yhtä kauan kuin minä, tietää varmasti, mitä masennus ja suru pahimmillaan voi olla. Siksihän näitä lääkkeitä juuri aletaan syömäänkin. Olen nähnyt ja kokenut elämässäni paljon. Vaikeita hetkiä ja elämänvaiheita on ollut, mutta koskaan en pahimmissakaan kauhukuvissani saattanut kuvitella mitä lääkityksen lopettaminen toisi tullessaan.

Missään ei oikeastaan virallisesti varoiteta vieroitusoireiden todellisesta luonteesta tai, jos varoitetaan, ei niiden kerrota kestävän muutamaa viikkoa tai harvinaisessa tapauksessa muutamaa kuukautta kauempaa tai johtavan tilaan, joka oli alkuperäistä lääkityspäätöstä edeltävää sairaustilaa vakavampi.  Kukaan ei ole ottamassa koppia, kun vieroitusoireet alkavat. Sairaanhoitojärjestelmämme ei ole rakennettu tukemaan reseptilääkevieroitusta.  On vain ” lopetit liian nopeasti”- tai ”et pärjää ilman lääkitystä”-vaihteet. Toimiva tukiverkko lääkitysten lopettamiselle puuttuu.

 

Nyt kun nuoria lääkitään kasvavassa määrin, on hyvä muistuttaa, että minäkin olin joskus yksi noista nuorista.

 

Lääkityksen lopettaminen aiheuttaa aivoissa kemiallisen poikkeustilan ja kestää aikansa, että reseptorit ja synapsit alkavat toimimaan normaalisti ja palautuvat luonnolliseen tilaansa – palautuvat tekemään siis luontaista työtään, sitä jonka lääkitys on korvaavalla toiminnallaan lamannut ja estänyt. 

 

Olen läheisilleni yrittänyt leikkisästi selittää, että aivoissani on ollut hetken aikaa kuin reikä, jonka umpeutumiseen menee aikaa.  Ja sinä aikana, jolloin aivoni toipuvat normaaliin tilaansa, olen ikään kuin rikki. En voinut tietää kuinka kauan kestäisi, että olisin taas oma itseni ja seisoisin vahvasti omilla jaloillani, edes lääkärit eivät tuntuneet osaavan sitä arvioida. Vain aika näytti minulle milloin ja jos onnistuisin kamppailussani selvitä elossa aivojeni korjatessa itseään.

 

Viime vuosi – se oli elämäni tähänastisista vaikein.

Kuten vuosi sitten kirjoitin, koitti minulle ensin vapaus. Sain takaisin tunteet, värit ja aloin kuin hengittää uudelleen.  Sain myös oppia tuntemaan itsestäni uusia piirteitä, vahvuuksia ja heikkouksia. Minun piti opetella itseni uudelleen ja hyväksymään, etten ollut enää se sama ihminen, jonka olin kuvitellut tuntevani noiden 19 vuoden ajan.

Samalla, kun koin paljon positiivisia asioita, elin kuin ohuella trapetsilla, narulla, josta roikuin kiinni enää vain parilla sormella. Olin kuin varjo itsestäni. Jos minua olisi tönäissyt, olisin kaatunut ja jäänyt kai vain makaamaan maahan. Niin ohut itsetunnostani ja itsetuntemuksestani oli yhtäkkiä tullut.

En muista viime kesältä kaikkia päiviä, en edes viikkoja, aika on kadonnut paikoin. Itkin enemmän kuin koko elämäni aikana yhteensä olen itkenyt. Hapuilin ja olin eksyksissä. Ystäväni ja läheiseni olivat minusta huolissaan enemmän kuin koskaan ennen.  Jälkikäteen, kun olemme muistelleet jotain yhteistä hetkeä, jotkut heistä ovat sanoneet ” et varmaan muista mitä silloin tapahtui”. Kävin kuin taistelua elämästäni, vaikka periaatteellisesti kaikki oli hyvin.

 

Soittaessani apua terveyskeskuksesta noin kuukausi lääkkeiden lopettamisen jälkeen, lääkäri oli puhelinkonsultoinnin kautta lähettänyt minulle seuraavanlaisen viestin: ” Etenkin nopeaan lopetukseen voi liittyä mm. huimausta, pahoinvointia, unettomuutta, päänsärkyä ja vapinaa. Yleensä oireet ohittuvat itsestään muutamassa viikossa, joillain oireet voivat kestää muutaman kk:n.

Lääkäri ei ottanut asiaan tämän enempää osaa, eikä arpaa.

Tuossa vaiheessa olin nukkunut vain n. tunnin yössä edeltäneen viikon aikana ja pyysin apua unettomuuteen, johon en apua saanut. Olin oman onneni nojassa.  Koin kuin minua olisi rangaistu lääkityksen lopettamisesta.  Ihan kuin olisin lopettanut lääkitykseni ilman lupaa, vaikka noudatin kaikkia sääntöjä ja metodeja, joita yleisesti suositellaan. Olin laskenut lääkityksen määrää todella hitaasti kuukausien ajan, ennen varsinaista lopetusta.

Onneksi meillä oli perhepiirissä hyvä psykiatri, jonka kanssa kävin muutaman kerran istumassa ja puhumassa mieltäni puhki. Totesimme toiveikkaina, että kriisivaihe olisi mahdollisesti juuri ohitettu ja oloni tasoittuisi pian.

Niin ei kuitenkaan käynyt. Kävin taistelua päivästä toiseen, eläen tunti kerrallaan. Odottaen, että huomenna pääni alkaisi toimimaan, aivan kuten sen oli tarkoitettu.  Vierähti kuusi kuukautta, seitsemän ja kahdeksan. Ja vasta kymmenennen kuukauden kohdalla aloin nähdä valoa.

 

Kun yksi ystävättäreni pyysi minua vähän aikaa sitten kuvaamaan millaisena lopettamisen koin, en voinut kuin vasta ”se oli helvetti”. Se oli ja on edelleen osuvin kuvaus olostani ja tilasta, jonka kanssa elin.  Olin yksin, vaikka ympärilläni oli ihmisiä ja herkkyyteni oli käsin kosketeltavan pinnassa. Ja nyt, kun katson valokuvia itsestäni viime vuodelta, on kuin sieluni olisi nukkumassa. Niin vieraalta minun silmäni ja minä itse itselleni näyttävät.

 

Sellaista tuskaisuutta ja ylitsepursuavaa herkkyyttä, jonka koin, en koskaan uskonut olevan olemassa.

 

On varmasti sanomattakin selvää, etten enää ikinä halua koskea masennuslääkkeisiin. En ainakaan ilman, että kaikki muut terapeuttiset hoidot on ensin kokeiltu ja virun henkitoreissani ilman muita vaihtoehtoja. Hinta, jonka ihminen voi joutua maksamaan pitkäaikaisesta lääkehoidosta ei ole vieroitusoireiden arvoinen.

 

Minä aloin syömään masennuslääkkeitä 14-vuotiaana. Se on aivan liian varhain.

Minun lääkitystäni jatkettiin ja vaihdeltiin 19 vuotta.  Se on aivan liian kauan.

Minun vieroitusoireet lääkityksen lopettamisen jälkeen jatkuivat melkein vuoden. Se on kohtuuton aika lääkkeelle, joka ei lääkeyhtiöiden ja lääkärien mukaan aiheuta riippuvuutta.

Olen maksanut kalliin hinnan lääkityksestä, jonka vaikutusmekanismeja ei lääketehtaiden mukaan vielä tarkkaan tiedetä. Lääkkeiden, joita määrätään sairauden hoitoon. Uskomushoitonako?

 

Jos THL:n tutkimusprofessori ei tiedä, miksi nuorille määrätään koko ajan enemmän masennus- ja psyykelääkkeitä, olisi asiallista kysyä lääkäreiltä – tietävätkö he, mitä tekevät?

Masennuslääkkeet auttavat hetkellisesti osaa potilaista kestämään vaikeaa elämäntilannetta, mutta ne eivät paranna pohjalla piilevää ongelmaa. Tämän ongelman voi ratkaista vain terapialla ja yhteiskunnan asenteita ja rakenteita muuttamalla. Nykyinen tautiluokitus pitää jo kahden viikon kestävää alakuloisuutta sairautena nimeltä masennus. 1970-luvulla saman diagnoosin saamiseen piti olla 8 kuukautta surullinen. Jos ihminen kokee olevansa riittämätön, kokee huonoa itsetuntoa tai syyllisyyttä – ovat nekin nykyään merkki masennuksesta. Jos jokaista 2 viikkoa surua tuntenutta tai muita mainitsemiani tunteita kokeneita aletaan nykyisessä kilpailuyhteiskunnassamme – yhteiskunnassa, jossa kaikkea mitataan suorittamisen kautta – lääkitsemään masentuneina, ymmärrän minäkin syyn kirjoitettujen reseptien hurjaan ja alati kasvavaan määrään.  Olemme pian kaikki ”masentuneita” näillä perusteilla.

 

Masennus on oikea sairaus ja siihen pitää suhtautua vakavasti. Sitä ei kuitenkaan hoideta pelkällä lääkitsemisellä, sillä lääkkeillä hoidetaan ainoastaan oireita. Masennuksen alla lojuvat syyt ovat niitä, joihin lääkärien ja THL:n, poliitikkojen, yhteiskuntamme ja meidän kaikkien ihmisten yhdessä pitäisi keskittyä.  Kela maksoi viime vuonna noin 40 miljoonaa euroa korvauksia masennuslääkkeistä. Se on iso raha, jos siitä voi säästää.

Juuri julkaistussa tutkimuksessa vertailtiin masennuslääkkeiden ja plasebon eroa. Tutkimus ei luvannut edes puolelle lääkkeiden syöjistä apua, mutta silti siitä uutisoitiin lääkäriseuran julkaisussa lääkemyönteisessä valossa. Plasebosta sai saman tutkimuksen mukaan apua 32%.

Asenteet ja ajattelutapamme ovat ne, joita meidän pitää eniten muuttaa. Ilman sitä, todellinen muutos ei ole mahdollista. Jos masennuslääkkeitä syö Suomessa noin 430 000 ihmistä ja vastaavasti terapiassa käy Kelan mukaan vain n. 25 000 henkilöä, on jossain menty metsään.

 

Lääkitsemistä ainoana hoitokeinona masennuksen yhteydessä käyttäen siirrämme suuria ongelmia tulevaisuuteen. Minä voin allekirjoittaa sen omalla kokemuksellani. Minä olin joskus tuo nuori, jolle aloitettiin masennuslääkitys.

 

Yhteenvetona voin sanoa, että en toivoisi samaa kenellekään, en edes pahimmille vihamiehilleni (jos sellaisia edes on), mitä minä kävin viime vuonna läpi.

Minä kuitenkin selvisin hengissä ja olen itsestäni ylpeä.

Jos minä selvisin, voivat muutkin selvitä.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

0
JennyGingerRostain

Kansainvälistynyt nainen, joka palattuaan New Yorkista Suomeen huomasi äitimaansa muuttuneen suuntaan, jonka ei kokenut enää edustavan sitä Suomea, jonka taakseen vuosia aiemmin jätti.
Näyttelijä, kirjailija, käsikirjoittaja, valokuvaaja ja ennen kaikkea ihminen.
Vaikuttaja ja ajattelija yksilön tasolla.

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu