Vieressäsi kassajonossa seisoo pahoinpidelty

Joka kolmas nainen ja lähes joka viides mies. Miljoona naista ja lähes puoli miljoonaa miestä. Todennäköisesti jopa enemmän.

Kuvittele istuvasi aamulla ratikassa työmatkalla ja katso ympärillesi. Näet 73 istuinta, jotka jakautuvat kolmeen eri vaunuun. Ihmiset ovat siistejä, eikä kukaan ole silmiinpistävän onneton. Kärsimystä tai selvää hätää ei voi aistia kenestäkään.

Mutta samalla tämän aamuharmonian rikkoo tilasto;

Ensimmäisen raitiovaunuista täyttävät naiset, jotka kohtaavat aktiivisesti, ovat kohdanneet tai tulevat kohtaamaan elämänsä aikana lähisuhteessaan väkivaltaa.

Käännä katseesi nyt olkasi yli. Viimeisessä vaunussa, puolella sen penkeistä, istuvat nyt lähisuhdeväkivaltaa elämässään kohtaavat miehet.

Nämä näyt ovat suora otanta sukupuoliin jaetusta yhteiskunnastamme, jossa joka kolmas nainen ja lähes joka viides mies – eli miljoona naista ja miltei puoli miljoonaa miestä kokee elämässään lähisuhdeväkivaltaa. Todellisuudessa nämä luvut ovat mahdollisesti jopa suuremmat, sillä iso osa väkivallasta on niin hiljaista, hävettyä ja näkymätöntä, ettei sitä ole tilastoimassa koskaan kukaan.

Lähisuhdeväkivalta koskettaa meistä siis lähes jokaista – ainakin välillisesti. Joko tunnemme jonkun sitä kohdanneen tai olemme itse todistaneet väkivaltaa läheltä. Vieressämme ratikassa, bussissa, junassa, salilla, toimistolla tai kauppajonossa on päivittäin, todennäköisesti monta kertaa päivän aikana ihminen, joka on kohdannut tai kohtaa väkivaltaa nyt tai huomenna.

Ja mitä me teemme? Mitä me olemme tehneet?

Olemmeko reagoineet ja puuttuneet väkivaltaan, kun olemme siitä kuulleet tai sitä todistaneet? Tai olemmeko edes vain kysyneet, miten toinen jaksaa tai voi?

Olemmeko ryhtyneet toimeen seurattuamme perjantaisin keittiönikkunastamme ambulanssin ja poliisin lähes viikoittaista visiittiä naapuripariskuntamme kotiin?

Olemmeko ehkä avanneet ovemme ja tarjonneet apua sitä tarvitsevalle?

Jos puhumme totta, iso osa meistä on varmasti vain hiljentynyt kokien voimattomuutta. Osa on vaipunut välinpitämättömyyteen, koska tilanne on tuntunut vierestä seuraten turhauttavalta ja etäiseltä. Vaikuttaminen tai auttaminen on tuntunut mahdottomalta. Olemme ehkä jopa nielleet hiljaisen ärtymyksen sisällemme, kun tuttavamme (väkivallan uhri) on juossut takaisin puolisonsa luo – sen saman puolison, joka vain ehkä hetkeä aiemmin oli kuristanut kaulasta, uhannut hakata tai pelotellut vainolla eron tullessa puheeksi.

Mutta miksi meistä tuli näin hiljaisia?

Mikä estää meitä puuttumasta tai sanomasta – edes yhtä pientä myötätuntoista sanaa todistettuamme ilmiselvää vaaraa ja uhkaa suoraan edessämme? Miksi väkivaltaan puuttuminen on meille kaikille – jopa viranomaisille – niin vaivalloista? Miksi epäilemme mieluummin uhrin kertomusta ja uskomme pahoinpitelijän selityksiä? Miksi selityksiä ylipäätään edes kuunnellaan?

Miksi auttaminen tuntuu niin epämiellyttävältä? Miksi toisen hätään puuttuminen on kuin rikkoisimme yhtäkkiä jotain yhteiskuntaamme pystyssä pitävää etikettiä?

Onko syy ehkä siinä, että väkivalta koskettaa meitä jokaista lopulta niin läheltä? Jokainen ihminen tekee valinnan oikean ja väärän välillä, valitsemme reagoida tai jättää reagoimatta. Ja tuon valinnan tehtyämme emme halua punnita asiaa enää uudestaan. Emme halua kysyä itseltämme voisimmeko mekin ehkä lyödä tai olla lyötyinä, sillä jos olemme turvassa, onnellisesti suojassa omassa kuplassamme, keittiönikkunamme takana, jossa väkivalta ei kosketa ihoamme henkilökohtaisesti viikoittain – olemme ongelmien koskemattomissa.

Vai olemmeko? Olemmeko turvassa ehkä sittenkin vain kuvitelmissamme?

 

”Naisten riski kuolla lähisuhdeväkivallan kautta on miehiä huomattavasti suurempi ja riski jatkaa kasvuaan heti eron jälkeen.”

 

Media välittää tietoa ”välittämättä” oikeasti – ja samalla  tappamisesta muotoillaan mustasukkaisuutta

Mutta entä mitä media ja viranomaiset sitten asialle tekevät, jos me muutkaan emme aina kykene reagoimaan?

Tilanne ei näytä julkisella tasolla sen paremmalta;

Vasta viime viikolla lehdet kirjoittivat kuolemaan johtaneesta väkivallasta mustasukkaisuutena, tilanteessa, jossa mahdollisuus puhua aiheesta rehellisesti ja kaunistelematta olisi ollut. Vaino ja tappaminen muotoillaan uutisissa ja oikeussaleissa huolettomasti lemmen sivutuotteeksi, jopa silloin, kun uhri makaa mullan alla.

Milloin tappamisesta oikeastaan tuli romanttista, saati sitten kategorisoitua viihdettä? Milloin aloimme näkemään jopa väkivaltaisen kuoleman klikkisyöttinä? Ja milloin kuolemaan johtaneesta väkivallasta tuli asiallista kirjoittaa iltalehtien viihdesivuilla?

Silloinko, kun tv-kanavat alkoivat tukea kaupallista tuotantoa asiaohjelmia hyllyttämällä? Arkipäiväistikö ehkä Martin Beck tahtomattaan kärsimyksen ja alastomat, ruhjotut ruumiit?

Ihmiset, jotka viestikärkiä piirtävät, ovat tästäkin vastuussa. Siinä missä me kuluttajat voimme tehdä valintoja klikatako vaiko emme, voivat median linjauksista vastaavat henkilöt valita sisällön, jota kansalle kaupataan.

Ei siis ole fiktiivisen Beckin vika, että mediassa kierretään vastuuta ja vältellään nimeämästä ongelmia ongelmiksi. Kysymys on silkasta rahasta. Klik, klik ja klik.

Moni taho voisi tehdä toisin – ”JOS vain se samperin raha ei ohjaisi toimintaa”.

Naistenlehdet, jotka viestivät olevansa naisten asialla, eivät halua ottaa näkyvästi osaa tähänkään keskusteluun. ”Puhutaan mieluummin kaikesta muusta, aiheista, joihin sopivat hymyilevät, kansalle jo tutut, turvallisen kuluneet kansikuvakasvot – NE myyvät”. Miestenlehtiä ei taida enää ollakaan, ovathan Loirien, Karalahtien ja Nykästen muistelmat syöneet suihinsa lehdet ja niiden otsikot.

Ja perässä tulevat viranomaiset, jotka hyssyttelevät tilannetta ja typistävät totutusti määrärahoista, vaikka esimerkiksi turvakoteja, tukitoimia ja terapiaa on tarjolla aivan liian vähän – tarpeeseen verrattuna. Väkivallan seurauksista pyritään vaikenemaan, sillä niiden hoitaminen on yhteiskunnalle valehtelematta kulutaakka. Panostuksia tehdään sinne, missä nopeat tuotot ja pikavoitot siintävät horisontissa. Hallitus ehtii vaihtua ennen selvityksien valmistumista ja vastuu siirretään aina seuraavalle sukupolvelle.

Ja samalla eräskin poliisimies twittaa toiveikkaana ”kodeissa asioiden jo menneen parempaan suuntaan” ­– vaikka totuus on, että joka vuosi ihmisiä kuolee ja vammautuu lähisuhdeväkivallan seurauksena toistuvasti lähes yhtä paljon kuin ennenkin. Tilanne ei ole entistä parempi. Väkivalta ja vainoaminen ovat itseasiassa saaneet vain lisää muotoja, alustoja ja elinmahdollisuuksia. Tänä päivänä et pääse vainoa pakoon, et välttämättä ehkä ikinä, sillä sosiaalinen media mahdollistaa loputtoman jahdin.

Kysyä sopii: Mikä meitä kaikkia vaivaa?

Pelottaako meitä vai emmekö tosiaan vain välitä?

Hyötyvätkö eri tahot ehkä taloudellisesti tästä hiljaisuudesta (lue=väkivallasta) niin paljon, että hiljaisuuden jatkaminen on siksi perusteltua?

”Suomi on parisuhteissa henkirikostilastojen yksi heikoin lenkki: 20 kuolonuhria joka vuosi.”

 

Vastuu on meillä kaikilla

On ehkä utopiaa ajatella, että väkivalta saataisiin loppumaan kokonaan – mutta vähentää sitä kuitenkin radikaalisti voidaan. Oikeilla toimilla ainakin kuolonuhreilta voidaan välttyä. Siinä jokainen meistä, kansa, viranomaiset, erityisesti mediaa myöten, voivat tehdä osuutensa.

Puuttukaa ja puhukaa, sillä ihminen joka vieressänne nyt on, saattaa pelätä hiljaa sisällään kotonaan kohtaamaansa seuraavaa lyöntiä. Ja pahimmassa tapauksessa se pelätty seuraava lyönti voi johtaa kuolemaan, jos kukaan ei pääse väliin. Vastuu väkivallan vähentämisestä on siten meillä kaikilla.

Lopulta jokainen meistä tekee valinnan reagoida ja sanoittaa viestinsä – jokaisessa hetkessä, aina uudelleen.

Tarvitsemme rehellistä ja avointa keskustelua väkivallan todellisista seurauksista, jotta halumme auttaa ja vaikuttaa muuttuu konkreettisiksi toimiksi.

On aika aloittaa #väkivallankumous

 

JennyGingerRostain

Kansainvälistynyt nainen, joka palattuaan New Yorkista Suomeen huomasi äitimaansa muuttuneen suuntaan, jonka ei kokenut enää edustavan sitä Suomea, jonka taakseen vuosia aiemmin luuli jättäneensä. Näyttelijä, kirjailija, käsikirjoittaja, valokuvaaja ja ennen kaikkea ihminen. Vaikuttaja ja ajattelija yksilön tasolla.

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu