Tulkinta painaa valtakunnansyyttäjää enemmän

Suomalaiset ovat kiinnostuneet laista. Tämä tapahtui viimeistään silloin, kun havahduttiin niihin tutkintoihin, jotka on aloitettu topakasta entisestä sisäministeristä, kansanedustaja Päivi Räsäsestä. Jotkut saattoivat löytää itsensä selailemassa rikoslakia ja siellä ”sotarikoksia ja rikoksia ihmisyyttä vastaan”. Suosittelen tutustumaan muiltakin osin, vaikka rikoslain 11 luvun 10 § kiihottamisesta kansanryhmää vastaan onkin kiinnostava.

Kiihottamista käsittelevässä pykälässä, lyhemmin RL 11:10:ssä tunnusmerkistön täyttyminen edellyttää ensinnäkin, että teon on oltava uhkaava tai loukkaava. Toiseksi täyttyminen edellyttää, että uhkaava tai loukkaava kirjoitus tms. on kohdistettava tiettyyn ryhmään sen tunnuspiirteen, kuten uskonnon tai vakaumuksen perusteella. Kolmas edellytys on kirjoituksen tms. yleisön saataville asettaminen, mutta todellista vaikutusta sillä ei tarvitse olla. Kenenkään ei siis tarvitse aidosti loukkaantua, jotta syytemoitteen kohdistaminen voisi tulla kyseeseen.

Kansanedustaja Päivi Räsänen. Kuva: Jere Tuononen.

Uhkaavan tai loukkaavan kirjoituksen tms. luonteesta päättävät lainsäätäjä sekä tuomioistuimet, ei valtakunnansyyttäjä. Joitakin kannanottoja selaillessa voisi luulla valtakunnansyyttäjän käyttävän Suomessa ylintä valtaa. Näin ei kuitenkaan ole. Lakeja säätää eduskunta ja tuomioita niiden pohjalta antavat tuomioistuimet. Kuten muutkin säädökset, tämäkin kiihottamissäädös ilmaisee lainsäätäjän tahtoa, jota tuomioistuimet soveltavat.

Suomi ei kuitenkaan ole saareke. Lainsäätäjän tahtoon vaikuttavat niin kansainväliset sopimukset kuin Euroopan unionin oikeus, joilla on vaikutusta myös RL 11:10:ään. Oikeusministeri Anna-Maija Henriksson vastaa kirjalliseen kysymykseen 799/2013 seuraavaa säädökseen kohdistuvista kansainvälisistä velvoitteista:

Uudistusten taustalla olivat nimenomaan kansainväliset velvoitteet ja tarkemmin sanottuna Euroopan neuvoston tietoverkkorikollisuutta koskevan yleissopimuksen lisäpöytäkirja (ETS 189) sekä Euroopan unionin puitepäätös rasismin ja muukalaisvihan tiettyjen muotojen ja ilmaisujen torjumisesta rikosoikeudellisin keinoin. Näistä esimerkiksi lisäpöytäkirjan 5 artiklassa edellytetään, että julkisesti tapahtuva tahallinen tietyn ihmisryhmän loukkaaminen on säädettävä rangaistavaksi. Säännös, jossa kriminalisoitaisiin ainoastaan tiettyjen ihmisryhmien uhkaaminen, ei näin ollen täyttäisi lisäpöytäkirjan asettamia vaatimuksia.

Lainsäätäjän tahtotilaan ovat tässä tapauksessa vaikuttaneet Suomen kansainväliset velvoitteet, joihin päätettiin sitoutua. Silloin myös niiden tuomat velvoitteet on pantava täytäntöön. Henriksson viittaa lisäksi Euroopan neuvoston lisäpöytäkirjaan, joka on velvoittanut Suomen lainsäätäjää kriminalisoimaan myös tietyn ihmisryhmän loukkaamisen. Lainsäätäjä on pukenut loukkaamisen RL 11:10:ssä mitä ilmeisemmin panettelun tai solvaamisen muotoon:

Joka asettaa yleisön saataville tai muutoin yleisön keskuuteen levittää tai pitää yleisön saatavilla tiedon, mielipiteen tai muun viestin, jossa uhataan, panetellaan tai solvataan jotakin ryhmää rodun, ihonvärin, syntyperän, kansallisen tai etnisen alkuperän, uskonnon tai vakaumuksen, seksuaalisen suuntautumisen tai vammaisuuden perusteella taikka niihin rinnastettavalla muulla perusteella, on tuomittava kiihottamisesta kansanryhmää vastaan sakkoon tai vankeuteen enintään kahdeksi vuodeksi.

Ennen säädöksen uudistamista yllä olevaa RL 11:10:ää kutsuttiin nimikkeellä RL 11:8. Pykälä on siten ottanut pari askelta eteenpäin, mutta sen sisältö ei ole uudistuksessa merkillisesti muuttunut. Uudistusta ennen ei ollut erillistä vakaville tekomuodoille tarkoitettua RL 11:10 a:ää, vaan ne kuuluivat lähes samansisältöiseen RL 11:8:ään. Voidaan siis todeta, että säädöksen sanamuodon taustalla on ollut vakavampiin muotoihin ulottuva tulkinta. HE 161/2000 mukaan on selvää, että silloisen RL 11:8:n taustalla olivat vakavia rikoksia koskevat kansainväliset velvoitteet:

Suomen rikoslain 11 luvun 8 §:ssä on kiihottamista kansanryhmää vastaan koskeva rangaistussäännös. Sen taustalla on yleissopimus joukkotuhontana pidettävän rikoksen ehkäisemiseksi ja rankaisemiseksi, johon Suomi liittyi vuonna 1959. Rangaistussäännöksen mukaan rangaistavaa on sellaisten lausuntojen tai muiden tiedonantojen levittäminen yleisön keskuuteen, joissa uhataan, panetellaan tai solvataan jotakin kansallista, rodullista, etnistä tai uskonnollista ryhmää taikka niihin rinnastettavaa kansanryhmää. Rangaistussäännös näin ollen vastaa sitä 3 kappaleen e kohdan määräystä, että rikosoikeudellinen vastuu koskee välitöntä ja julkista yllytystä joukkotuhontaan silloinkin, kun itse joukkotuhontaan tai sen yritykseen ei ryhdytä.

Sanamuodosta ei voida analogiakiellon mukaan poiketa syytetyn vahingoksi, vaikka tapaus olisi sinänsä rinnasteinen tai muutoin samaistettavissa. Rikosoikeuden laillisuusperiaate edellyttää rikoslailta mm. täsmällistä ilmaisua, jotta tunnusmerkistö voidaan ennalta tiedostaa. Laillisuusperiaate antaa ymmärtää, että RL 11:10:n tarkoittamaa uhkailua, panettelua ja solvaamista tulkitaan yleiskielen puitteissa. Korkein oikeus toteaa laajentavan tulkinnan kiellosta ja säädösten ennakoitavuudesta ennakkopäätöksessä KKO 2015:41 seuraavaa:

Rikoslakia ei ole sallittua tulkita laventavasti eikä rikoslaille tule tulkinnalla vahvistaa sisältöä, joka ei ole sopusoinnussa lain tarkoituksen kanssa tai johtaa ennakoimattomaan lopputulokseen.

Yleiskielen mukaista tulkintaa puoltavat taustalla vaikuttavat kansainväliset sopimukset ja lain esityöt. Kumpikaan niistä ei tiettävästi edellytä tulkinnan laajentamista lievempiin muotoihin ja siten niiden kriminalisointia. Tulkittaessa lakia on kunnioitettava lainsäätäjän historiallista tahtotilaa. Laillisuusperiaate taasen edellyttää, että säädöksen sisältämän rikoksen tunnusmerkistö on ennakoitavissa. Muussa tapauksessa tekijä ei voi tietää rikkoneensa lakia.

Tahallisuus on rikoslaissa lähtökohtaisesti ehtona rangaistavuudelle. Rikoksesta ei voida tuomita muutoin kuin tahallisena ellei laissa toisin säädetä. RL 11:10:n taustalla vaikuttaa olosuhdetahallisuus, joka oikeusministeri Anna-Maija Henrikssonin mukaan merkitsee sitä, että ”teon vaatimaan tahallisuuteen riittää tekijän tietoisuus siitä, että hänen levittämänsä kirjoitus tms. uhkaa, panettelee tai solvaa säännöksessä tarkoitettua kansanryhmää”. Syytetty ei ole voinut tietää käsillä olevista rikoksen tunnusmerkeistä, ellei niitä ole riittävän selkeästi laissa tai sen esitöissä ilmaistu.

Kaikkiaan RL 11:10:n tarkoittamaa loukkaukseen viittaavaa edellytystä ei voida tulkita siten, että uhkaaminen, panettelu tai solvaaminen koskisivat yleiskielen merkityssisällön vastaista, lievempää tekoa. Tämä olisi ennen kaikkea huolestuttavaa laillisuusperiaatteen sekä siihen liittyen olosuhdetahallisuuden kannalta. Jos tulkinta ulotetaan laajemmalle kuin mitä lain sanamuoto antaa ymmärtää, säädös voidaan ottaa käyttöön ennalta arvaamatta. Suomessa lainsoveltajat osaavat onneksi tulkita lakia. Tulkintaan ei voi edes valtakunnansyyttäjä vaikuttaa.

Jere Tuononen
Kristillisdemokraatit Nokia
Ehdolla kuntavaaleissa

Kunnallisvaaliehdokas Nokialla. Mukana toimijana monessa. Poliittinen päätöksenteko ja siihen liittyvä oikeusjärjestys ovat aiheita, joita painotan puheenvuoroissani.

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu