Ihmiset ovat menettäneet kykynsä olla eri mieltä

Mietin usein internetin siunaamien keskustelun mahdollisuuksien äärellä, että antiikin Kreikan filosofinen älymystö luultavasti pyörii tällä hetkellä haudoissaan niin että pölinä käy.

Tarkemmin ottaen: keskusteleminen, debatti ja erityisesti konflikti ovat kärsineet arvonaleneman. Kautta aikain ihmiset ovat keskustelleet, jakaneet mielipiteitä ja vaihtaneet ajatuksia argumentoinnin keinoin – mutta jokin on ruvennut viime aikoina mättämään, enkä usko olevani ainoa, joka tämän havainnon on tehnyt.

Lopulta harva asia tässä maailmassa on niin absoluuttinen, että on olemassa vain oikea ja väärä mielipide. Moneen kulttuurissamme ehdottomanakin pitämäämme moraalikysymykseen on löydettävissä perusteluita, jotka asettavat ehdottomuuden perspektiivisidonnaiseksi. Yksi sellainen esimerkki voisi olla väkivalta ja suhteemme siihen. Yleisen moraalitajun mukaan väkivalta ei ole hyväksyttävää missään tilanteessa. Mutta sitten kuitenkin on tilanteita ja nyansseja, joissa tämä käsitys on sallittua ohittaa – esimerkiksi sota, itsepuolustus tai joidenkin oikeustajussa jopa kostaminen. Ajan henki saa meidät usein elämään mustavalkoisuuden illuusiossa, vaikka harmaan sävyt ovat aina olleet läsnä, ja ovat yhä.

Nämä harmaan sävyt kuitenkin loistavat poissaolollaan useissa keskusteluissa, joita nykyiset somealustat meille mahdollistavat. Varsinkin monet poliittiset ja yhteiskunnalliset keskustelut ovat tuskallista seurattavaa, koska jostain syystä niitä käydään alustoilla, jotka soveltuvat monipolviseen debatointiin kaikista huonoiten. Esimerkiksi X:n, TikTokin ja Threadsin merkkimäärärajoitteet jo itsessään pakottavat typistämään argumentointia ja usuttavat keskustelijoita kärjistämään.

Eikä kärjistämisessäkään aina mitään itseisarvoisen paheksuttavaa ole. Se ei yleensä hidasta keskustelua vaan ennemminkin luo tarpeen lisäperusteluille ja täten keskustelun jatkumiselle. Turhauttavin keskustelua jarruttava, debattia syövän lailla vaivaava piirre on jatkuva aiheesta poikkeaminen tunnepuheen ja muun henkilöön menevän metakeskustelun keinoin.

Erityisen yleinen keskustelun tulppa on mielensä pahoittamisen retoriikka. Internet-keskusteluissa niin ikään kaikki keskustelunaloitukset on leimattavissa mielensä pahoittamiseksi, ja vastaavasti kaikki eriävät mielipiteet keskustelunaloituksen alla ovat mielensä pahoittamista. Aiheellinen kritiikki on mielensä pahoittamista, ilmiön ihmettely on mielensä pahoittamista, faktojen korjaaminen on mielensä pahoittamista. Ja niin edelleen. Mielensä pahoittamisen käsite on kokenut sellaisen inflaation, ettei se tarkoita enää juuri mitään.

Anna Kontula pohtii tätä samaa aihetta teoksessaan Kadonneen järjen metsästys (2024): nykyajan individuaali kulttuuri on tuonut meille sivutuotteenaan jatkuvan tunteiden patologisoinnin ja asioiden selittämisen ja ratkaisemisen tunnepuheen kautta.

Toki on huomattava, että lähtökohtaisesti keskustelun tunteellisuus ei ole paheksuttava asia, päinvastoin: varsinkin kun arvoista keskustellaan, tunteet ovat väistämättä läsnä. Arvot kertovat siitä, mikä on meille tärkeää, ja tärkeyden kokemus muodostuu siitä, mikä tuntuu olennaiselta ja miksi. Keskustelu ja debatti ovat jatkuvaa järkiargumenttien ja tunneperusteluiden yhteispeliä – tai näin siis olisi, mikäli keskustelu kykenisi vielä soljumaan identiteeteistä irrallaan.

Varsinainen vitsaus muodostuu siitä, mitä kulttuuriimme hiipinyt tunnepuhe on synnyttänyt sivutuotteenaan. Järkeä ja sen jalansijaa pyritään keskusteluissa usein korostamaan ja pitämään tunteellista argumentaatiota uskottavampana keskustelun keinona. Se ei toki ole pelkkää uusmuodikasta taistoa tunnepuhetta vastaan, vaan ikiaikainen retorisen vallankäytön muoto, jossa usein (karrikoidusti) tunteellisuus on akkamaista höyryämistä ja järkiperustelut ovat Sitä Oikeaa Keskustelua.

Mielensä pahoittamiseen vetoaminen on tapa väheksyä keskustelijan mielipidettä ja asettaa keskustelijan motiivit kyseenalaisiksi. Kun mielensäpahoittamiskortti paiskataan tiskiin, sitä on hankala kiertää niin, että keskustelu voisi jatkua tai säilyä tasavertaisena debattina. Mielensäpahoittajaksi leimattu keskustelija joutuu usein ansaan, jossa hän keskustelun edistämisen sijaan perustelee, miksi tai miten ei pahoittanut mieltään ja täten tarpoo itsensä todistamisen suossa, joka kokemattomalle muuttuu äkkiä loputtomaksi.

Jatkuva muiden keskustelijoiden motiivien epäily ja yritys siten ohjailla keskustelua mieleisekseen on raskasta soudettavaa. Mielensä pahoittamisesta syyttämisenhän on ainoastaan tarkoitus osoittaa todeksi, että keskustelija puhuu tunteistaan käsin ja on täten hävinnyt debatin ennen sen varsinaista alkuakaan.

Missä kohtaa keskustelemisesta ylipäätään tuli kilpailu? Argumentointi tunnutaan käsitettävän merkillisen usein kiinteäksi osaksi identiteettiä ja egoa, jolloin keskustelussa ”häviäminen” kaiketi tulee niin lähelle todellista mielensä pahoittamista kuin suinkin. Tämäkin lienee yksilökeskeisen egokulttuurin tulos: ihmisen minuus ja sosiaalinen arvo rakentuvat siitä, miten muut käsittävät kunkin minuutta. Onko ihme, jos keskustelut ja niiden yritykset ovat työläitä, kun useimmilla on pelissä koko käsitys itsestään kelvollisena yksilönä?

Keskustelu ei kehitä, jollei se palaudu takaisin alunpitävään arvoonsa – uteliaisuuden, oppimisen, jakamisen ja sosiaalisen yhteyden hakemisen lähteeksi ja välineeksi. Keskustelemisen itseisarvo tuntuu unohtuneen, ja sitä kohdellaan lähinnä identiteetin ja sosiaalisen hierarkian rakentamisen välineenä. Keskustelu on parhaimmillaan ikkuna toisen maailmankatsomukseen, väylä ymmärtää itsensä ulkopuolista todellisuutta ja laajentaa kokemustaan siitä, mikä on realismin, idealismin ja moraalin puitteissa mahdollista. Moinen näyttää olevan vähissä Facebookin kommenttiosioissa, joissa mielensäpahoittajaleimat viuhuvat turbulentilla tahdilla.

Tai mistä minä tiedän, kunhan teorisoin. Joku voi varmasti olla tästäkin eri mieltä. Lupaan olla pahoittamatta mieltäni, mikäli näin on.