Orpon hallitukselta puuttuu rohkeus tehdä oikeasti vaikuttavia tekoja hyvinvointivaltion säilyttämisen ja talouden elvyttämisen eteen

Eduskunnan talousarvioviikko on käsillä. Edustajat hautautuvat 900-sivuisiin keltaisiin kirjoihin ja antavat arvionsa sen sisällöstä. Karultahan tuo sisältö näyttää, kuten hallituksen taloustoimenpiteet tähänkin saakka.

Suomi on ajautunut tilanteeseen, jossa luvut näyttävät siltä, että jopa talousosaamisellaan leveilevä kokoomus on vaikeuksissa kurssin kääntämisen kanssa. Tuottavuus on laahannut pitkään, vienti jätättää suhteessa muihin Pohjoismaihin, väestörakenne on ollut epäsuhtainen jo vuosikymmeniä ja työttömyys kasvaa hälyttävästi.

Vuoden 2024 alkupuoliskolla Suomessa oli reilut 260 000 työtöntä, ja lisää on Orpon hallituksen aikana tullut noin 30 000. Hallitus on julistanut tavoitteekseen luoda 100 000 uutta työpaikkaa, mutta toistaiseksi kirittävää on rutkasti, kun työpaikat ovat vähentyneet reilulla viidelläkymmenellä tuhannella.

Jonkinmoista yritystä kurssin kääntämiseen hallituksella kyllä on ollut. Talouden elvyttämisen ja työllisyystoimien nimissä leikkauksia on kohdistettu erityisesti sosiaaliturvaan ja koulutukseen. Veronkorotuksiin talousoikeisto tietysti suhtautuu nihkeästi, mutta kertonee jotain tilanteen hälyttävyydestä, että hallitus joutui korottamaan arvonlisäveroakin. Vimmaisesta leikkuroinnista ja pitkin hampain tehdyistä veronkorotuksista huolimatta Orpon hallituksen alijäämä on yli 12 miljardia.

Jollei huomioida viime vuosien kriisipitoisuuden vaikutusta talouteen, yksi suurimmista yksittäisistä vaikuttimista talouden tilaan on Suomen väestörakenteessa. Muistan itse omilta alakouluajoiltani liki parinkymmenen vuoden takaa, että jo silloin koulukirjoissa on opetettu ja mediassa keskusteltu Suomen huoltosuhteen epätasapainoisuudesta. On ollut tiedossa varsin pitkään, että Suomen ikärakenne ja täten verotulokertymä tulee kippaamaan talouden kannalta varsin epäsuotuisaan suuntaan, mutta yksikään hallitus ei ole tähän tietoon reagoinut asian vaatimalla vakavuudella. Tulopuolen haasteisiin on suhtauduttu niin ikään samalla laiskuudella kuin ilmastotoimiin: on yleistä tietoa, että jotain tulisi tehdä, mutta puolivillaista puhetta on enemmän kuin tekoja – ja ennen kaikkea niiltä ihmisiltä, joilla olisi suurin valta muuttaa kehityskulun suuntaa.

Sosiaaliturvajärjestelmämme natisee liitoksissaan, kun byrokratia syö tehokkuutta ja varallisuutta avuntarvitsijoiden määrän yhä lisääntyessä. Hallitus leikkaa sosiaaliturvasta säästääkseen kuluissa ja kannustaakseen työllisyyteen, mutta tällä ratkaisulla laitetaan koko valtio kiipeämään perse edellä puuhun. 260 000 työtöntä ei mahdu 40 000 avoimeen työpaikkaan, vaikka hallitus lakkauttaisi koko sosiaaliturvajärjestelmän työllistämisen nimissä.

Yhteiskuntamme toimintaedellytykset eivät ole muuttuneet vain ikärakennehaasteiden myötä, vaan työelämä on kokenut viimeisen vuosikymmenen aikana niin rajun metamorfoosin, etteivät vanhan maailman konstit enää päde. Kokoaikatyötä on jatkuvasti vähemmän tarjolla, ja yhä useampi työ on luonteeltaan osa-aikaista tai projektiluonteista. Tähän rakennemuutokseen nykyinen, pitkään sellaisenaan olemassa ollut sosiaaliturvamme soveltuu äärettömän huonosti. Mikäli kokoaikatyötä ei yksinkertaisesti ole tarjolla ja järjestelmä lähinnä rankaisee pätkien vastaanottamisesta, hukkaan valuva työvoima, keräämättä jäävät verotulot ja järjestelmään tuohtuneiden kansalaisten määrä on tähtitieteellinen.

Miten näiden realiteettien valossa hallitus voi edes kuvitella tekevänsä aidosti vaikuttavaa talouspolitiikkaa? Mitä hyötyä on kosmeettisesta silpun ja sälän keräämisestä, jos varsinainen ongelma piilee yrityksessä pelata 2020-luvun työllisyyspolitiikkaa 1900-luvun alun säännöillä? On turha odottaa, että maailma ja työllisyys palaisivat niin ikään entiselleen ja voisimme huokaista helpotuksesta kokoaikatyöllisten höylätessä alijäämäämme lyhyemmäksi. On rakennettava järjestelmä ja sen säännöt vastaamaan muuttunutta todellisuutta.

Tässä kohtaa hallituskautta asialle ei tietenkään ole paljonkaan tehtävissä, koska valtava rakennemuutos vaatii vuosikausien valmistelun ja paikkansa hallitusohjelmassa. Tällä välin vähintä kuitenkin olisi, että Orpon hallitus lakkaisi syyttelemästä edellistä hallitusta oman alijäämänsä määrästä ja ottaisi vastuuta siitä, millaista pohjatyötä he tekevät tulevaisuuden hyvinvointivaltiota varten. Tällä hetkellä pohjan valaminen muistuttaa lähinnä änkyröivien lasten hiekkalaatikkoleikkejä, kun tulevaisuuden kulueriä kasvatetaan leikkaamalla sieltä, missä pahoinvointia ja valtion kuluja on jo valmiiksi eniten.

Etenkin kokoomus pyrkii mielellään profiloitumaan järkevänä ja reaalipoliittisena talouspuolueena, mutta tämän hetken ratkaisut puhuvat aivan muuta. Ja oli sitten tämän savotan jälkeen hallitusvastuu kenellä tahansa, vuonna 2027 on viimeistään luotava hyvinvointivaltion edellytykset uudelleen. Suurehko pala haukattavaksi, mutta sehän on jo nähty, mikä hyöty silkalla näpertelyllä on.