Osa-aikatyön ylenkatsominen on Orpon hallituksen suurin virhe

No, jos ei nyt ihan suurin, niin lyhytnäköisimmästä päästä ainakin.

On nimittäin ymmärrettävä realiteetit, kun puhutaan 2020-luvun ja tulevaisuutemme työmarkkinoista. Työn todellisuus on muuttunut niin vaivihkaa, että kankeat järjestelmämme ja vakiintuneet tottumuksemme eivät siihen aivan rutisematta taivu.

Työmarkkinoilla on tapahtunut jatkuvaa suhdannevaihtelua kautta markkinatalouden historian. Korkeista työllisyysluvuista sukelletaan aika ajoin taantumaan ja joukkotyöttömyyteen. Edeltävä aaltoliike on vakio, mutta työn itsensä ilmiasut ovat muuttuneet merkittävästi teollistumisen 200-vuotisen historian aikana.

Suurin muutos on verrattain tuore. Työ on ollut keskimääräiseltä luonteeltaan fyysistä, kokoaikaista, suorittavaa, mekaanista ja toistaiseksi voimassa olevaa vielä viime vuosituhannenkin loppumetreillä. Vielä lähihistoriassamme on ollut varsin tavanomainen tarina, että nuorena työtä mennään pyytämään tutun ihmisen tehtaasta, kaupasta tai sahalta. Sen lisäksi että työtä on ollut aina tarjolla, samassa työssä on voinut tehdä 50-vuotisen uran.

Globalisaatio, markkinatalouden ehdot, liikkuvuuden lisääntyminen ja digitalisoituminen ovat kuitenkin muuttaneet pelin henkeä. Työ on nykyään kansainvälisempää, monipaikkaisempaa ja kaupallisempaa. Yhä suurempi osa kaikesta työstä on tietotyötä, ja liki kaikkeen vaaditaan nykyään koulutus. Ei riitä, että on innokas opettelemaan uutta: osaamista täytyy työhön mennessä jo olla, ja se täytyy osoittaa todeksi tutkintotodistuksella, ansiokkaalla ansioluettelolla ja liudalla suosittelijoita. Siinä missä työpaikka oli ennen oletusarvoisesti toistaiseksi voimassa oleva, minun sukupolveni hieraisee silmiään moisen sukupuuton partaalla hoipertelevan eläimen nähdessään. Kukaan ei oleta myöskään enää ryhtyvänsä loppuelämänsä ammattiin alle parikymppisenä. Alan vaihtaminen useita kertoja elämän varrella on uusi normaali.

Koneistuminen ja fyysisen ihmisvoiman tarpeen väheneminen on tehnyt oman osansa työn luonteen muutoksen eteen, mutta työn filosofiaan ja työsuhteeseemme on epäilemättä vaikuttanut länsimaisen yksilökeskeisyyden valtavirtaistuminen. Kun katse on siirtynyt yhteisöistä yksilöön, minuun, on kulttuuri muovannut ihmisen ja ajattelun lisäksi suhdettamme ihan kaikkeen. Mitä minä haluan työltä? Millainen minun elämästäni tulee, jos valitsen työkseni tätä tai tuota? Miten työpaikalla viettämäni aika tukee minun hyvinvointiani? Ja niin edelleen.

Vaikka montaa asiaa tässä jatkuvassa yksilökeskeisen kulttuurin itsekeskeisessä egorunkutuksessa pidänkin luotaantyöntävänä, mielestäni asennemuutoksemme työtä kohtaan on muutos terveempään. Jos ennen olikin suorastaan oletusarvoista mennä 40 vuotta joka päivä samaan työhön vaikka se olisikin tuntunut paskan nielemiseltä, nykyään ihmisellä on vaihtoehtoja. Työehtojen paranemisen eteen on tehty vuosikymmenet läpeensä kovaa työtä, ja se työ näkyy työntekijöiden parempana tietoisuutena sen suhteen, ettei kaikkea tarvitse sietää. Ennen työhön suhtauduttiin velvollisuutena, pakkona ja ainoana mahdollisena todellisuutena. Nykyihminen pohtii, mikä on se hinta, jolla aikaansa on soveliasta myydä työnantajalle. Mitä mielekkäämpi työ, sen vähemmän kitkaa edeltävään liittyy. Ihmiset ovat tajunneet, että arjesta ei ole tarpeen tehdä kärsimystä. Työ ei enää täytä koko todellisuutta, siitä pyritään tekemään vain osa sitä.

Tätä kulttuurillista muutosta ei tietenkään ole otettu vastaan vain riemusta kiljuen. Muutos ei koskaan tule luontevasti osaksi kaikkien todellisuuskäsitystä, ja täten erityisesti tietyn sukupolven edustajat suhtautuvat edellä kuvaamaani työkulttuurin muutokseen lähinnä paheksuen. Nykyään ei osata enää töitäkään tehdä! Luterilainen tapakulttuuri sekä suhde työhön ja työteliäisyyteen riitelee rankasti individualistisen kulttuurin mahdollisuusorientoituneisuuden kanssa. Ei työtä lähdetty ennen valikoimaan – oli tehtävä sitä, mikä toi leivän pöytään. Niinhän se on toisaalta nykyäänkin. Useimmat eivät kaipaa muuta kuin tasaisen toimeentulon ja normaalia arkea mahdollisimman vähillä murheilla. Valinnanvara on vain lisääntynyt, ja se saa jotkut jäärät etsimään syitä laiskuudesta ja työmoraalin löyhenemisestä.

Ja voi kun olisikin niin, että ihmisillä aidosti olisi mistä valita. Työtä ei tässä suhdanteessa yksinkertaisesti ole, ja kaikenkarvainen moralisointi työhaluttomista lusmuista tämän muun konkurssin päälle lähinnä sapettaa ja kasvattaa juopaa elitistisen väen ja työtä sormet vereslihalla hakevien duunarien välille.

Juuri parhaillaan Suomessa on 280 000 työtöntä työnhakijaa ja noin 50 000 avointa työpaikkaa. Orpon hallitus lupailee kuuta taivaalta kaavaillessaan sataa tuhatta uutta työllistä tämän hallituskauden aikana, sillä ennusteet eivät povaa suhdanteiden kannalta hyvää vielä hetkeen. Hallitus kaiken kukkuraksi itse sahaa omaa jalkaansa tekemällä sellaisia päätöksiä, jotka pitkittävät taantumajaksoa. Sosiaaliturvan leikkauksilla ja alvin korotuksilla heitetään seteleitä nuotioon, kun ottaa huomioon sen faktan, että tutkitusti nimenomaan pieni- ja keskituloisten kulutuspotentiaalin kasvattaminen ruokkii kansantaloutta. Nykyisillä toimilla kulutus muumioituu sijoilleen pitkäksi aikaa.

Työmarkkinoille syöttää oman kierrepallonsa vielä tekoäly. Googlen arvion mukaan tekoäly syö lähivuosien aikana pelkästään Suomesta 100 000 työpaikkaa, ja olkoonkin, että se varmasti myös tuo mukanaan sellaisia professioita, joita ei ole vielä olemassakaan, tulee vaikutus silti olemaan tuntuva. Ihminen on digitalisaation konseptilla tietoisesti pyrkinyt vähentämään ihmistyövoiman tarvetta ja täten luonut jalansijaa yhteiskunnalle, jossa ihmiselle ei ole enää töitä. Silti olemme takertuneet ihanteeseen, että kaikille on oltava työ. Juuri tämä ristiriita on tuottanut meille liudan ammatteja ja työtehtäviä, joilla ei oikeastaan ole kummoistakaan tuottavuusarvoa – johtajan johtajan johtajat, suurten konsulttitalojen projektinvalvojat, nimelliset päälliköt ja niin edelleen. Rutger Bregman puhuu ilmiöstä teoksessaan Ilmaista rahaa kaikille ja muita ideoita, jotka pelastavat maailman. Olemme ajaneet itsemme työn osalta erikoiseen nurkkaan, mutta se onkin kokonaisen oman kirjoituksensa aihe.

Joka tapauksessa on niin, että seuraavien määrittelemättömän pituisten vuosien (tai vuosikymmenten) ajan työtä haluavia ihmisiä tulee olemaan moninkertainen määrä suhteessa avoimiin työpaikkoihin. Hallitus toivoo kaikki raajat ristissä, että työllisyyskehitys paranisi salamaniskun lailla, mutta niin ei tule tapahtumaan. Nykyinenkin tilanne työttömien ja työpaikkojen suhteen on mahdottomuudessaan samankaltainen, kuin yrittäisi survoa valtavaa miehen jalkaa antiikkiseen lapsenkenkään. Hallituksella ei tunnu olevan realistista tilannekuvaa eikä sen myötä realistisia keinojakaan.

Tässä tapauksessa tulisikin siis kääntää katse muihin työn mahdollisuuksiin kuin vain pyhään ja ikiaikaiseen kokoaikatyöhön. Hallitushan omien sanojensa mukaan tavoittelee nimenomaan kokoaikatyöllisten määrän kasvattamista, ja sen nimissä on muun muassa poistanut työttömyysturvasta suojaosan – siis työttömän ihmisen mahdollisuuden tehdä kuukauden aikana töitä 300 euron edestä menettämättä tukiaan. Tässä suhdanteessa moinen toimenpide on täysin taulapäinen, kun ottaa huomioon, ettei kokopäivätyötä yksinkertaisesti ole tarjolla. Useassa käänteessä hallitus on kovaäänisesti korostanut tarvetta kääntää jokainen kivi ja hakea säästöjä ja tulovirtaa sieltäkin, missä sitä ei ole nimeksikään. Silti hallitus tietoisesti jättää käyttämättä mahdollisuuden edes osa-aikatyön tuottamiin verotuloihin, koska kokoaikatyö (jota ei vieläkään siis ole tarjolla) on sitä ideologisesti parempaa työtä.

Osa-aikatyön määrä Suomessa on kasvanut vajaassa vuosikymmenessä yli kolmanneksella, ja sen yleistymistä on havaittu erityisesti nuorten ja eläkeikäisten työntekijöiden ryhmissä. Osa-aikatyö on monelle mahdollisuus suunnitella elämäänsä halutulla tavalla, mutta joillekin se on pakko – kun muutakaan ei omalta osaamisalalta ole tarjolla. Joillekin osa-aikatyö on ainoa mahdollinen työn muoto: esimerkiksi pitkäaikaissairaat, työkyvyltään rajoittuneet, vammaiset, pienten lasten äidit ja neurokirjolla olevat ihmiset hyötyvät osa-aikatyön mahdollisuudesta. Kokopäivätyöhön tilapäisesti tai pysyvästi kykenemättömien ihmisten kirjo on laaja, ja samalla tavoin kuin koulujärjestelmämme pyrkii joustamaan erilaisten oppijoiden mukaan, tulisi siis työelämänkin mahdollistaa monenlaiset polut. Työ on kuitenkin useimmille ihmisille toimeentulon lisäksi mielekkyyttä, merkityksellisyyttä ja syy nousta aamulla ylös kokemaan itsensä tarpeelliseksi.

Edeltävistä näkökulmista käsin en pysty ymmärtämään, miksi hallitus haluaa tieten tahtoen rapauttaa kaikki mahdollisuudet osa-aikaisen työn tekemiseen. Onko siis niin, että valmiiksikin karussa taloustilanteessa halutaan mieluummin makuuttaa työttömiä paikoillaan kuin ottaa vastaan pienetkin purot verotuloista? Koska siihenhän suojaosien poisto väistämättä johtaa: kun ei ole tukien menettämisen uhalla kannattavaa ottaa vastaan lyhyttä keikkaa, tuet juoksevat mutta verotulot eivät.

Haastoin työministeri Satosta toissa viikolla edeltävästä, mutta vastausta ei kuulunut. Hallitus tuntuukin olevan täysin perehtymätön nykyiseen työmarkkinatilanteeseen, suhdannenäkymiin, kokonaisvaltaiseen työn luonteen muutokseen ja näiden kaikkien vaikutuksiin toisiinsa ja yhteiskuntaan. Eivät he muuten hankaloittaisi työn vastaanottamista tilanteessa, jossa minkä tahansa työn vastaanottaminen olisi nimenomaan kannattavin veto minkäänlaista elpymistä tavoiteltaessa.

Tosiasiallisesti yhteiskuntamme tarvitsisi kokonaisvaltaista sosiaaliturvan ja työmarkkinamme remonttia, jotta voisimme aidosti elpyä ja kyetä tarjoamaan kansalaisille sellaista hyvinvointia, josta Pohjoismaissa on vuosikymmeniä oltu ylpeitä. Tuota remonttia odotellessa olisi kuitenkin kohtuullista käyttää edes ne keinot, jotka käytettävissä on. Sitä saanee Orpon hallituksen aikana odotella, sillä ilmeisesti kokoaikatyö on sitä niin paljon parempaa työtä, että sen alttarille tehdään ideologisia päätöksiä silloinkin, kun tarjolla ei ole kuin tyhjää. Talousoikeiston uskottavuus reaalipoliittisena ja niin ikään ideologiavapaana päätöksentekijänä on ainakin työmarkkinapoliittisesti kokenut niin mojovan kolauksen, että varsinkin osa-aikatyöläiset tulevat sen muistamaan. Ja se ei ole mikään pieni joukko se, mikäli tilastoihin on uskominen.

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu