Miksi mikään puolue ei tunnu oikealta?

Mainitsin heinäkuisessa blogijutussani, että mikään puolue ei varsinaisesti tunnu oikealta. Mutta miksi ei? Tässä jutussa käyn eduskuntapuolueet läpi, ja kerron kunkin osalta, mikä puolueessa joistain hyvistä puolista huolimatta mielestäni mättää. Lista kulkee suurimmasta puolueesta pienimpään eduskunnan paikkamäärillä mitattuna.

Kokoomus

Kansainvälisen kilpailun kannalta yleinen verotusaste on ihan merkityksellinen kysymys. Korkea veroaste voi ajaa ulkomaille tai heikentää Suomeen töihin tulemisen houkuttelevuutta. En sinänsä usko, että se on maastamuuttamisen tai maahanmuuttamisen kannalta keskeisimpiä kysymyksiä, mutta yksi kysymys kuitenkin, ja siksi on hyvä vertailla ansiotuloveroastetta ja kokonaisveroastetta muihin maihin verrattuna.

En kuitenkaan usko kaikkiin argumentteihin, joilla Kokoomus tuntuu usein perustelevan verojen alentamista hyvätuloisilta. En usko, että suurituloinen tyypillisesti vähentäisi työntekoa korkeiden verojen vuoksi tai tekisi enemmän töitä, jos verot olisivat pienempiä. Ensinnäkin suurituloiset tekevät usein työtä, josta myös pitävät, eikä verotus siten monella vaikuttaisi töiden tekemisen määrään mihinkään suuntaan. Toisekseen lisärahan tuoma rajahyöty elämänlaatua ajatellen kutistuu nettotulojen kasvaessa, mikä voi johtaa kokoomuslaiseen veroaleliturgiaan nähden päinvastaiseen lopputulemaan: jos verot kevenevät, riittävä tulotaso voidaankin saavuttaa vähemmällä työllä, jolloin voidaankin ruveta osa-aikaiseksi.

Kokoomuksessa hyvänä puolena näkisin muita puolueita lujemman uskon markkinavetoisuuteen, mutta välillä myös markkinauskoisuus voi mennä liiallisuuksiin esim. julkisten palveluiden yksityistämisessä. Lisäksi usein Kokoomuksen ajama politiikka ei tunnu niinkään vain kansakunnan edun hakemiselta talouskasvun tukemisen kautta, vaan leimallisesti hyväosaisten asioiden ajamiselta. Tämä näkyy hallitusohjelmassa siinä, että ns. solidaarisuusveron alarajaa nostetaan, mikä käytännössä tarkoittaa korkeatuloisten verotuksen kevenemistä. Se ei tunnu tarpeelliselta tai perustellulta tilanteessa, jossa muuten tehdään kuitenkin kovia leikkauksia valtion velkaantumisen hillitsemiseksi.

Perussuomalaiset

On tärkeää keskustella maahanmuuttoon liittyvistä ongelmista. On vaikea sanoa, millaista maahanmuuttokeskustelu olisi, jos Perussuomalaisia ei olisi, mutta ainakin tässä nykytodellisuudessa keskusteluilmapiiri tuntuu perusteettoman kahtiajakautuneelta ja siltä, että maahanmuuton ongelmista olisi tullut jonkinasteinen tabu. Tuntuu, että muut puolueet eivät ongelmia halua niin esille tuodakaan, joten on hyvä, että yksi puolue niin tekee. 

Perussuomalaisten ongelma vain on se, että puolue tuntuu usein olevan niin kategorisesti kaikkea maahanmuuttoa vastaan. Fakta on, että Suomi tarvitsee maahanmuuttoa. Kyllä, maahanmuuttoa on monenlaista, mutta Suomen kuuluu ottaa oma osuutensa myös humanitaarisesta maahanmuutosta, ja Suomeen vastaanotettavien pitää tuntea olonsa niin tervetulleiksi kuin mahdollista, ja on syytä panostaa siihen, että he integroituvat suomalaiseen yhteiskuntaan. Suomi tarvitsee lisäksi muitakin kuin vain huippuasiantuntijoita. Hallituksen ajama kolmen kuukauden sääntö (eli että Suomesta joutuu poistumaan kolmen kuukauden työttömyysjakson jälkeen, ellei uutta työtä ole löytynyt) on vahva esimerkki siitä, miten maahanmuuttovastaisuus ilmenee käytännön politiikassa, ja tavalla, jonka uskon olevan haitallinen paitsi niissä tapauksissa, joissa sääntöä sovellettaisiin, myös sen suhteen, minkälaisen kuvan se välittää muille maahanmuuttajille tai maahan muuttoa harkitseville.

SDP

Pohjoismainen yhteiskuntamalli ja hyvinvointivaltio ovat hienoja saavutuksia, ja ne ovat SDP:n ideologian ytimessä. Hyvinvointivaltion ylläpitämisen puolesta on myös tehtävä jatkuvasti työtä, eikä vähiten tällaisina haastavina inflaation, velkaantumisen ja nousseiden korkojen aikoina. 

Vaikka SDP:n yleinen filosofia tasa-arvosta lähtien onkin kannatettava, käytännön politiikka tuntuu sellaiselta, ettei se aina edistä tavoitteita kovin tehokkaalla tavalla. Jotkin hyvää tarkoittavat ohjelmat luovat vain suurelta osin tarpeetonta byrokratiaa ilman että ne välttämättä tuottavat yleistä hyötyä. Lisäksi monet esim. asuntopoliittiset ratkaisut saavat yhteiskunnan tarjoaman tuen kohdistumaan ei niinkään niihin, jotka tukea eniten tarvitsisivat, vaan enemmän tai vähemmän sattumanvaraisesti valikoituneisiin keskiluokan edustajiin, tai ihmisiin, jotka vain osaavat parhaiten navigoida erilaisten tukimuotojen viidakossa.

Keskusta

Harvaan asutun Suomen eri alueiden asuttuna pitäminen voi olla ajatuksena mukava ja turvalliselta tuntuva, mutta politiikan keskeisimpiä tavoitteita on kuitenkin pitää huolta Suomen asemasta Euroopassa ja suhteessa muuhun maailmaan. Suhtautumiseeni toki vaikuttaa varmasti osaltaan se, että oma elämäni on aina ollut pääkaupunkiseudulla, mutta en usko enkä ole vakuuttunut, että Keskustan ideologian mukaisen hajautetumman yhteiskunnan edistäminen ajaisi noita Suomen yleistä etua koskevia tavoitteita. 

Vihreät

Vihreiden joukosta on löytynyt useampia mielestäni järkevällä tavalla ajattelevia poliitikkoja. Esimerkiksi Osmo Soininvaara lähestyy asioita piristävän analyyttisesti siinä missä monen muun poliitikon ulostulot tuntuvat usein vain oman viiteryhmän asioiden ajamiselta varsin pintapuolisin perusteluin.

Puolueena Vihreiden ongelmana on omalta osaltani kuitenkin se, että vaikka ympäristöasiat ovatkin tärkeitä, pidän yhteiskuntarakenteeseen ja talouteen liittyviä asioita niitä tärkeämpinä. Isompiin puolueisiin verrattuna Vihreiden kohdalla on hankalampi hahmottaa, mihin suuntaan puolue pyrkii Suomea näiden kysymysten osalta viemään. 

Vasemmistoliitto

Sekä SDP:n että Vasemmistoliiton arvoihin ja tavoitteisiin kuuluu tasa-arvo, mutta Vasemmistoliiton käytännön politiikka on selvästi leimallisemmin nimenomaan vähäosaisten edun ajamista. Se on periaatteessa sinänsä arvostettavaa, sillä nostamalla heikoimpia voi käytännössä edistetään tasa-arvoa, ja mitä tasa-arvoisempi yhteiskunta, sen parempi – olettaen että yhteiskunnan muut tärkeät muuttujat pysyvät vakioina. Ongelma vain on, että tasa-arvon hinta on liian kallis, jos se tarkoittaa valtion kokonaiskakun merkittävää kutistumista. Vasemmistoliittolainen politiikka vaikuttaa sellaiselta, että se veisi Suomen entistä syvemmälle velkaantumisen tielle, mikä olisi loppujen lopuksi haitaksi sekä heikko- että hyväosaisille.

RKP

Suomen ruotsalainen kansanpuolue lienee kaikista puolueista selvimmin yhden kansanosan oma puolue, mikä näkyy vaaleista toiseen säilyvänä vakaana noin 5%:n kannatuksena. Kun en itse ole suomenruotsalainen, enkä yleisesti ole esim. varsinaisesti kannattanut ns. pakkoruotsia (kts. yksi varhaisimmista blogijutuistani “Tyhjältä pöydältä 1: pakkoruotsi”), eikä puolue myöskään erotu muiden tärkeämpien kysymysten osalta, on vaikea löytää erityistä syytä äänestää RKP:tä.

Kristillisdemokraatit

Vaikka Päivi Räsänen ei olekaan enää Kristillisdemokraattien puheenjohtaja, hän on ollut pitkään näkyvin vaikuttaja puolueessa. Hänen näkemyksensä mm. seksuaalivähemmistöistä ovat tuntuneet sen verran vääriltä, että ne ovat värittäneet mielikuvaa koko puolueesta, joka tuntuu muutenkin turhan konservatiiviselta.

Liike Nyt

Kun ottaa huomioon tämänkin blogikirjoituksen aiheen, eli sen, ettei mikään puolue tunnu aivan oikealta, on piristävää nähdä ihan eduskunnassa asti puolue, joka esiintyy vanhemmille puolueille uutena vaihtoehtona. Pienellä puolueella ei ole kovin merkittävää vaikutusvaltaa, mutta toisaalta ei sen pitäisi sellaisenaan olla este äänestämiselle, sillä ei pienen puolueen kasvaminen isommaksi ole mikään mahdottomuus. Siinä missä esim. RKP on leimallisesti yhden kansan osan puolue, Liike Nyt on kuitenkin yhteen ihmiseen eli Hjallis Harkimoon henkilöityvä puolue.

Liike Nytin äänestäminen on siis pitkälti Harkimon äänestämistä, ja jos juuri hän ei tunnu oikealta, ei helposti tunnu puoluekaan. Harkimolla on sinänsä pääasiassa hyvällä tavalla reipas tapa kyseenalaistaa vallitsevia käytäntöjä, mutta toisaalta vaikka Harkimo tuntuisikin oikealta, ei se silti välttämättä riitä syyksi puolueen äänestämiseen. Hjallis itse ei ensinnäkään ole äänestettävissä kuin Uudenmaan vaalipiirissä, joten muissa vaalipiireissä tulee oleellisemmaksi hahmottaa, mitä itse puolue varsinaisesti edustaa. Puolueen tavoitteista voi toki käydä helposti lukemassa, mutta tavoitteiden kirkastuminen vie uuden puolueen kohdalla aikansa. Lisäksi pienen puolueen kohdalla tuntuu jotenkin korostuvan sen merkitys, miten suhteellinen vaalitapa saa äänet jakautumaan, ja minkälaista porukkaa puolueen ehdokasriveistä tarkemmin oikein löytyykään. Jos siis esim. puolue saisikin toisen edustajansa eduskuntaan, kenelle se annettu ääni saattaisikaan valua? 

On joka tapauksessa mielenkiintoista nähdä, miten vanhoja puolueita haastava puolue tästä kehittyy.

Miten siis äänestää?

Miten tämä kaikki omalla kohdallani vaikuttaa? No, kun mikään puolue ei tunnu täysin oikealta, oma lähestymistapani on jonkin verran enemmän henkilö- kuin puoluelähtöinen, mikä tekee minusta ainakin jossain määrin liikkuvan äänestäjän. Puolueetkin koostuvat yksilöistä, ja yksilöt vetävät puoluetta aina tietyn verran johonkin suuntaan. Äänestettävää valittaessa pitää siis vain löytää oikea henkilö puolueesta, joka tuntuu, jos nyt ei oikealta, niin ei myöskään täysin väärältä.